Hirveä kunnioitettiin ravinnon ja raaka-aineen lähteenä, mutta myös yksilönä, selviää Turun Yliopiston tuoreesta väitöstutkimuksesta. Ville Mantere perehtyi väitöskirjassaan ihmisen ja hirven väliseen suhteeseen Pohjois-Euroopassa esihistoriallisella ajalla 12 000–1 200 ennen ajanlaskun alkua.

Laaja-alainen tutkimus yhdisti hirvistä säilyneen luuaineiston, hirveä esittävät esinelöydöt sekä hirven kuvaukset kivikautisessa kalliotaiteessa.

Tutkimus osoitti, että hirvi saavutti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä erityisaseman lukuisten taustatekijöiden yhteisvaikutuksesta. Tärkeimmiksi syiksi Mantere määrittelee hirvenpyynnin tehokkuuden, mutta toisaalta myös sen ennakoimattomuuden.

”Hirvien kuvaamiselle esihistoriallisessa taiteessa oli kaksi perustavanlaatuista syytä: pyyntionnen saavuttaminen sekä metsästettäviksi soveltuvien hirvien lisääntymisen turvaaminen. Ei ole liioiteltua sanoa, että pohjoisille kansoille hirvi oli elinehto. Hirvi oli resurssina monipuolinen, ja se tarjosi suuren ravintomäärän lisäksi tärkeitä raaka-aineita, kuten luita, sarvia, nahkoja ja jänteitä, joita hyödynnettiin monin tavoin”, Mantere kuvailee.

Tutkimustaan varten Mantere kokosi yhteen eri puolilta Eurooppaa löytyneet, lähes 150 hirveä esittävää esinelöytöä ja vieraili kymmenissä kivikautisissa kalliotaidekohteissa Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Yksi tutkimuksen keskeisistä havainnoista oli, että hirviä kuvattiin taiteessa yksilöinä.

”Jos ajatellaan nykyistä teiden varsilla käytettävää hirvivaaramerkkiä, siinä esiintyvä eläin kuvastaa hirveä yleisellä tasolla. Näin ei kuitenkaan ole esihistoriallisessa kalliotaiteessa, jossa hirvet on eri keinoin kuvattu toisistaan eroaviksi. Tutkimuksen perusteella hirvet nähtiinkin ensisijaisesti yksilöinä, ja mahdollisesti jopa ihmisenkaltaisina ”henkilöinä”, joiden kanssa oltiin vuorovaikutuksessa” , Mantere kertoo.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.