Liito-oravan suojelun ekologinen vaikuttavuus on jäänyt hyvin heikoksi, Maarit Jokisen tuoreessa väitöskirjassa todetaan. Sen mukaan ohjeistus liito-oravien lisääntymis- ja levähdyspaikkojen turvaamiseksi hakkuissa ei riitä turvaamaan hakkuiden uhkaamien pesäpaikkojen ekologista toiminnallisuutta. Koska esiintymistieto on hyvin puutteellista, suurta osaa pesäpaikoista ei huomioida.
Väitöskirjassa löydettiin kehitettävää niin suojelukeinojen vaikuttavuudesta kuin suojelun vaikuttavuuden arvioinnista. Myös tutkimuksessa on puutteita, esimerkiksi joitain merkityksellisiä kysymyksiä ei ole tarkasteltu lainkaan eikä kerättyä dataa ole analysoitu.
Seurantaohjelman keräämän aineistoon liittyvien epävarmuuksien takia ei tutkimuksessa esimerkiksi pystytty arvioimaan luotettavasti Suomen liito-oravapopulaation muutosta.
Lisäksi tutkimustiedon ja luonnonsuojelupolitiikan sekä -käytännön kytkös on heikko. Tutkimuksen ja suojelun vaikuttavuuden lisääminen edellyttäisikin huomattavasti nykyistä tiiviimpää yhteistyötä päätöksentekijöiden, virkamiesten ja tutkijoiden välillä, Jokinen toteaa.
Jokisen väitöskirja tarkastetaan perjantaina (4.10.) Helsingin yliopistossa.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Liito-oravilla menee erittäin hyvin Ruuhka-Suomessa valtaväylien ja asutuksen tuntumassa, minkä myös esim ELy-keskusten asiantuntijat tietävät. Esimerkkinä vaikka lukuiset esiintymät Pääkaupunkiseudulla tai havainnot Jyväskylän yliopiston kampuksella. Myös Etelä-Espoossa Matinkylässä on tehty liito-oravahavaintoja. Valtaväylähavavainnoista esimerkkinä 4-tien vieressä asustava populaatio Äänekosken Hirvaskankaalla. Siis pelkistäen. Mitä enemmän rakennetaan pääteitä ja laajennetaan asutusta, sitä enemmän Suomessa on liito-oravia. Luulisin, että asutuksen tai tiestön tuntumassa on vähemmän saalistajia ja niiden saalistus on ääni-ja hajuhaittojen vuoksi vaikeampaa.
Metsissä tilanne on toinen. Meidänkin metsissä on tehty liito-oravahavaintoja, mutta reviirit on sitten myöhemmin todettu tyhjiksi. Luulisin, että nykyisin runsaslukuinen näätä taitaa olla tärkein selittävä tekijä. Itsestään selvää on, että pienellä alalla elävästä liito-oravasta jää voimakas hajujälki ja eläin usein päätyy näädän paistiksi. Myös rauhoitetut kanahaukat ja pöntötyksen turvin menestyvät viirupöllöt koituvat monen liito-oravan turmioksi.
Kuten väittelijä totesi, niin hakkuurajoitukset ovat tehottomia. Sitähän ne tietysti ovatkin, koska niillä ei siis voi puuttua liito-oravakantaan todellisuudessa vaikuttaviin tekijöihin. Itse asiassa koko nykyinen liito-oravin suojelulainsäädäntö on täysin nurinkurista. Sen perusteellahan rankaistaan metsänomistaa, jonka metsässä liito-orava asustaa monenlaisilla rajoitteilla ja tulonmenetyksillä. Jos liito-oravakantaa haluttaisiin todellisuudessa lisätä, niin sopivien pönttöjen vieminen metsiin saattaisi olla tehokkain keino. Silloin myös suojelustatuksen pitäisi muuttua, sillä harvapa haluaa metsiinsä hakkuurajoitteita.
Nykyinen tehoton systeemi on yhteiskunnalle erittäin kallis metsätalouden menetysten lisäksi myös tehtävään sidottujen asiantuntijoiden palkkamenojen vuoksi. Tuntuu, että yliopistotutkinnon suorittaneella voisi olla yhteiskunnassa myös tärkeämpääkin tekemistä kuin etsiä oravan papanoita.
Hyvä kommentti Timpalta. Muutenkin liito-orava ei ole niin uhanalainen kuin on uskottu. Suomessa on myös enemmän liito-oravavia kuin Venäjän puollla, vaikka siellä on metsien käyttöaste alempi. Liito-orava ei mitenkään selvästi suosi erämaista ympäristöä vaan saattaa pesiä pihapiirissä huomaamattakin.
Väitöskirjan ehdotukset ovat byrokratiaan uskovia ja sitä lisääviä. Halutaan työllistää tutkijoita ja virkamiehiä.