Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuore synteesiraportti korostaa metsien luonnonhoidon yhteiskunnallisia hyötyjä ja tarjoaa suosituksia talousmetsien monimuotoisuuden parantamiseksi.
Raportin mukaan säästöpuiden määrä tulisi kaksinkertaistaa ja kaikki lahopuu säästää uudistusaloilla. Säästöpuut auttavat suojaamaan elinympäristöjä ja niistä kasvaa suuria, vanhoja puita sekä järeää lahopuuta. Ryhmiin keskitetyt säästöpuut vähentävät tuulenkaatojen ja kirjanpainajan riskiä sekä parantavat monimuotoisuushyötyjä.
“Pääsääntöisesti kaikki lahopuu tulisi metsänhoidossa säästää, mutta sitä voidaan myös lisätä esimerkiksi tekemällä tekopökkelöitä ja maapuita, perustamalla luontokohteita ja suojavyöhykkeitä sekä pidentämällä uudistamiskiertoaikoja”, sanoo Luken tutkimusprofessori Matti Koivula.
Lehtipuustoa puolestaan tulisi ylläpitää kaikissa metsänhoidon vaiheissa. Koivujen lisäksi taloudellisesti vähäarvoisia lehtipuita, kuten haapaa, pihlajaa, raitaa ja leppää, tulisi säästää pysyvästi eikä korjata energiapuuna. Sekapuustoisuus on myös hyvä keino varautua ilmastonmuutoksen kasvattamiin sään ääri-ilmiöriskeihin ja erilaisiin metsätuhoihin.
Luontokohteet, eli monimuotoisuuden kannalta arvokkaat elinympäristöt, tulisi jättää metsätaloustoimien ulkopuolelle. Lehdot ja paahdeympäristöt ovat erityisen merkittäviä metsälajien elinympäristöjä. Ojittamattomat turvemaat kannattaa jättää käsittelyjen ulkopuolelle tai käsitellä poimintahakkuilla.
Luke muistuttaa, että luonnonhoito voi tarjota uusia liiketoimintamahdollisuuksia. Riittävä luonnonhoidon taso vaikuttaa positiivisesti metsätalouden ja metsäteollisuuden maineeseen ja rahoitusmahdollisuuksiin, mikä voi lisätä puupohjaisten tuotteiden kysyntää.
Luonnonhoidon kustannukset syntyvät pääasiassa hakkuiden vähentämisestä tai lykkäämisestä, metsänkäsittelytapojen muutoksista ja aktiivisista luonnonhoitotoimista.
Kustannusten jakautuminen metsänomistajien, metsäteollisuuden, kuluttajien ja veronmaksajien välillä riippuu markkinoiden rakenteesta sekä ohjauskeinoista. Rahoitus voidaan järjestää esimerkiksi metsäsertifiointien, valtion tukien, ekologisen kompensaation, yritysvastuujärjestelmän ja kestävän rahoituksen kriteerien kautta.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Lukessakin ajavat tätä lahopuuta täysin vailla perusteita lisää, vaikka viime vuosikymmeninä lahopuusta ei ole ollut minkäänlaista pulaa, sillä lahopuulajeista ensisijaisesti uhanalaisia metsälajeja oli vain 190 lajia, kun niitä metsissä sanotaan olevan kaikkiaan 4000…5000 lajia. Siis vain n. 4% lajeista olisi uhanalaisia.
Näistä 190 lajista suurin osa on vielä erilaisen ilmaston lajeja, joidenka uhanalaisuuden aiheuttaja ei ole lahopuun puute, vaan Suomen luonto ja lisäksi paljon näistä lajeista on luonnostaan pienen popun lajeja suurilla kannanvaihteluilla, jotka voivat välillä kadota kymmeniksi vuosiksi ja sitten jostain kumman syystä runsastuttuaan taas löydetään.
Suomessa on eliölajeja kaikkiaan noin 48 000. Niille uhanalaisuuden arviointi on voitu tehdä 22 418 lajin osalta (47 %). Arvioiduista lajeista uhanalaisiksi (CR, EN, VU) on vuonna 2019 todettu 2 667 lajia eli 11,9 %.
Uhanalaisista lajeista 833 (31,3 %) on metsälajeja. Metsälajien uhanalaisuuden syistä tärkeimpiä ovat vanhojen metsien ja kookkaiden puiden sekä lahopuun väheneminen. Samaa asiaa eri sanoin – kookkaita puita ja lahopuitahan on nimenomaan vanhoissa metsissä. Lähes puolet metsien uhanlaisista lajeista elää vanhoissa tai muuten runsaasti lahopuuta sisältävissä metsissä.
Lahopuusta on varmasti ollut pulaa jo vuosikymmeniä. Eteläisen Suomen talousmetsissä (mitä melkeinpä kaikki metsäala on) lahopuuta on muutama m³/ha, kun sitä alkuperäisen metsälajistomme sisältävässä luonnonmetsässä on (ollut) monikymmenkertainen määrä. Lahopuuta pitää löytyä erilaisilta luontotyypeiltä, laaksoista, rinteiltä, lakialueilta, kosteilta-kuivilta mailta, havu- ja lehtimetsistä, kaikista puulajeista jne. erilaisina yhdistelminä. Asiantilan korjaaminen lajikohtaisella täsmäsuojelulla on unikuvaa, johon ei kenenkään tieto, taito ja resurssi riitä.
Hesse toistaa Luontopaneelin harhaisia näkemyksiä, joista kasvitieteilijä Seppo Vuokon mukaan ovat ”roskaa”.
Suomen kaikista uhanalaisista 2667 lajista kaikkiaan 2352 lajin uhanalaisuuden syy on Suomen luonto.
Suomessa on uhanalaisia lajeja Punaisen kirjan 2019 mukaan 2667, mutta niistä 2352 lajia on jo hakkuiden ulkopuolella tai hakkuurajoitteissa tai hakkuusuosituksissa (lehtoja ei saa päästää vanhoiksi metsiksi) tai suojelussa seuraavasti: perinneympäristöt 650 lajia, lehdot 377, harjumetsät 75, paahderinteet 58, paloalueet 25, suot 120, vedet 156, rannat 283, kalliot 298 ja tunturipaljakat 309.
Loput 320 ovat sitten talousmetsien lajeja, joissa vanhat metsät voidaan korvata tekemällä riittävästi lahopuuta hakkuissa.
Seppo Vuokko: ”Vanha metsä on niukkalajinen yhteisö, jossa oikeastaan vain lahonsyöjät voivat hyvin. Kasvinsyöjille on ravintoa niukasti. Luonnonsuojelijat ja siinä samalla luontopaneelikin, ovat myöntäneet vanhan metsän yksipuolisuuden, kun he vaativat lehtojen hoitamista, siis estämään niiden kehittymisen vanhoiksi metsiksi.”
HeSe ei toista Luontopaneelin näkemyksiä, vaan mainintoja Punaisen kirjan 2019 sivuilta. Ehkäpä sekin, 170 Suomen parhaan lajiasiantuntijan ja viranomaisten keräämä tieto on Seppo Vuokon mukaista ”roskaa”?
Totta on, että nykyisten talousmetsien kuvioilta löytyy uhanlaisia kovin vähän. Ei liene kenellekään epäselvää, miksi niin on. Enimmät uhanlaiset luontotyypit ja lajit löytyvät niitä varten säästyneiltä metsäisiltä tai muilta suojelualueilta. Silti metsäsektori tuntuu edustavan näkemystä, että Suomen luonnon lajikato voidaan erillisiä suojelualueita perustamatta turvata talousmetsien luonnonhoidolla.
Miksipä vähät uhanlaiset talousmetsien nykymenossa säilyisivät taikka sinne palaisivat, kun suuri osa lajeista ja luontotyypeistä on vuosikymmenten saatossa metsätalouden toimien vuoksi sieltä jo hävinnyt. Ei niitä muutaman pökkelön jättäminen avohakkuualalle taikka jokin muu pikku ele tuo takaisin, joitakin johonkin kyllä. Päinvastoin meillä on sukupuuttovelkaa, lajikato niin metsissä kuin muuallakin vain kasvaa. Siihen on toki maankäytön valintojen ohella suurena syynä myös ilmastonmuutos. Tarvitaan tehokkaampia toimia siellä ja täällä.
Lehtoja on Suomessa ollut takavuosisatoina, vanhojakin. Eivät ne ole ihmisen tekemiä, mutta sittemmin kyllä hyvän kasvupohjansa vuoksi hänen pelloksi ensiksi raivaamia. Siksi niitä on nyt vähän. Kaikki keinot tarvitaan, että edes ne vähät säästyisivät, esim. avohakkuulta ja kuusen istutukselta – ja myös luontaiselta kuusettumiselta, mutta tuskin ”kehittymiseltä vanhoiksi metsiksi”.
Meillä on talousmetsähehtaarien lisäksi metsäistä elinympäristöä muuallakin. Sitä ovat Luken toteamien lehtojen, paahdeympäristöjen ja ojittamattomien turvemaiden ohessa monet harjumetsät ja paloalueet, metsäiset suotyypit (korpi- ja rämetyypit, luhdat), rantametsät, pienvesien (purot, norot, lähteet, lammet) lähiympäristöt, kalliometsät, perinneympäristöjen hakamaat, metsälaitumet. Onpa avosoillekin tehty surullisenkuuluisia ”metsänparannus”ojituksia. Eo. biotoopeista harvat ovat kattavan suojelun piirissä ja silloinkin metsäsektorin painostuksen seurauksena minimiinsä puserrettuna. Paljon on pelastettavaa.