Suometsien metsänkäytön yhteydessä tehtävät vesiensuojelutoimenpiteet ovat suurelta osin tehottomia, arvioivat Luonnonvarakeskuksen (Luke) asiantuntijat.

”Vesiensuojelu on usein hyvin kaavamaista, ainoastaan minimivaatimukset täyttävää. Rakennetaan laskeutusallas tai lietekuoppia, jotka eivät välttämättä pidätä mitään”, johtava tutkija Mika Nieminen toteaa Luken verkkosivujen uutisessa.

Laskeutusaltaat ja lietekuopat ovat kunnostusojituksen yhteydessä sarkaojaan tai valtaojaan kaivettavia syvennyksiä ja levennyksiä, joita käytetään uomassa kulkeutuvan kiintoaineen pysäyttämiseen. Niiden teho on kuitenkin kyseenalainen.

”Jos laskeutusallas tai lietekuoppa ulottuu syöpyvään kivennäismaahan, se voi aiheuttaa enemmän kiintoaineksen huuhtoutumista kuin pidättymistä. Jo parikymmentä vuotta sitten tehdyssä tutkimuksessa laskeutusaltaista vain noin puolet pidätti kiintoainetta, puolet ei pidättänyt tai lisäsi kiintoainekuormitusta. Liukoisia ravinteita tai humusta ne eivät pysäytä lainkaan”, Nieminen sanoo.

Suometsien metsänkäsittelystä aiheutuvat vesistöriskit ovat ajankohtainen kysymys, sillä suometsien hakkuut lisääntynevät huomattavasti lähitulevaisuudessa. Ongelmana on erityisesti liukoisten ravinteiden ja humuksen huuhtoutumisen kasvu, sillä useimmat vesiensuojelurakenteet eivät niihin pure.

”Samaan aikaan ollaan ottamassa nopeasti käyttöön uusia metsänkäsittelymenetelmiä, joiden vesistövaikutuksista ei ole pitkäaikaista tietoa”, erikoistutkija Tuula Larmola sanoo.

Ilmastonmuutoskin haasteena

Oman haasteensa tutkimukseen tuo ilmastonmuutos, jonka vaikutukset näkyvät jo vesistöjen seuranta-aineistoissa.

”Kaikilla tutkimuskohteillamme talven valumat ovat kasvaneet ja kevään valunnat vähentyneet. Emme vielä tiedä, miten muutos vaikuttaa vesiensuojeluun”, Nieminen sanoo.

Ravinteiden ja kiintoaineksen lisäksi ojitetuista suometsistä huuhtoutuu vesistöjen tummumista aiheuttavaa humusta. Happamilla mailla on myös raskasmetallien, kuten elohopean ja kadmiumin, huuhtoutumisen riski.

”Suurin kuormitus tulee siitä, että suot on ylipäätään aikanaan ojitettu. Toiseksi suurin kuormitus aiheutuu avohakkuista ja kolmanneksi suurin kunnostusojituksista”, Nieminen sanoo.

Tehokkain tapa torjua vesistökuormitusta on ohjata ojitusalueen vedet joko luonnontilaiselle suolle tai kosteikolle.

Toistaiseksi kosteikkoja käytetään vesiensuojelussa niukasti. Usein ongelmia aiheuttavat tilojen rajat, sillä hakkuukohde ja kosteikoksi soveltuva alue voivat sijaita eri maanomistajien mailla. Kokonaisuuden kannalta vesiensuojelussa olisikin järkevintä siirtyä tilakohtaisen suunnittelun sijaan valuma-aluetason suunnitteluun.

Suometsien metsänkäsittelyn vesistövaikutuksia on viime vuosina tutkittu vilkkaasti ja moni vanha käsitys on romuttunut.

”Lähes 50 vuoden ajan uskottiin, että ojituksen jälkeen vesistökuormitus palautuu luonnontilaisten soiden tasolle parissa kymmenessä vuodessa. Näin ei kuitenkaan ole, vaan kuormitus jopa kasvaa, kun ojituksesta kuluu yhä enemmän aikaa”, Nieminen sanoo.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.