Kanadanmajava pahalainen patoaa vanhaa metsitettyä peltoa. Jos olisikin ”alkuasukas” eli eurooppalainen, niin mietinnässä olisi sietäisikö sen aiheuttamat tuhot.
Mutta kun kyseessä ”siirtolainen” joita näyttää näille kulmille riittävän.
Työmaa sinänsä saada tuollainen muovinen rumpuputki käsipelissä padon läpi, koska tuollainen putki kelluu.
Metallinen rumpuputki olisi ollut helpompi upottaa.
Lisäystä edelliseen:
Viime kesänä purin padon viidesti luvallisena aikana.
Paikkansa piti sanonta: ”Minkä mies päivässä purkaa, sen majava yössä korjaa.”
Kahdesti majava tukki putkensuunkin.
Syksystä kevääsen uoma pysyi patoamatta, mutta juhannuskesällä toimet alkoi uudelleen. Nyt vain patomestarilla putken suu oli jäänyt tukkimatta.
Oliko nyt majavalla tukkimatta jäänyt putki sama ja
asennettuna aivan samalla tavalla kuin aikaisempi tukittu putki ? Olen kuullut tapauksesta, jossa pidempää putkea majavat eivät osanneet tukkia kuten aikaisemmat lyhyet putket.
Minulla olisi vanhaa heinäjänkää majaville padottavaksi. Kuivatusojia kaivettaessa löytyi toistametriä syvältä teräväpäisiä kantoja, siis majavat ovat joskus kauan sitten padonneet jänkien läpi virtaavia puroja lammiksi, jotka vähitelen kasvoivat umpeen. Näille heinäjängille vielä sotien jälkeen padottiin ympäröiviltä mineraalimailta valuvia sulamisvesiä ja tulvavesiä lannoittamaan heinämaita. Ennen heinänkorjuuta padot avattiin ja jänkään vedettiin viillot vetämällä puuvarteen n. 5 cm etäisyydelle toisistaan kiinnitetyillä viikatteilla viillot ja välistä nosteltiin turvesuikaleet pois koukkupäisellä kepillä. Nämä ojat johtivat liiat vedet keskemmällä olevaan purontapaiseen. Näin kertoi entinen omistaja. Tervetuloa majavat takaisin. Autan lampien ennaltamisessa !!!
Putki sama kuin viime kesänä uomaan upotettu.
Viime kesänä kaivoin uoman pohjaa myöten auki ja yritin upottaa putken painoilla.
Kevät tulvat oli nostaneet putken alapään tuon rungon päälle.
Pato oli rakennettu tuolle kohdalle. Tarvitsi vain keinotella putkensuu tuon rungon alle, niin että yläpuolinen suu jäi veden alle. Niinkuin mainitsinkin, patoaja ei ole ”alkuasukas”.
Kanadan siirtolaisia tänne riittää vaivaksi asti. Tässä tapauksessa veden alle uhkaa jäädä neljännes metsäpalstasta. Siitä johtuu ”vihani” majavaa vastaan. Kuuselle metsitetty pelto on jo kertaalleen tuhoutunut tulvan alle. Ja jos veden pinta kovin nousee tuhot uhkaa n.5 hehtaarin ojitusaluetta, joka kasvaa hyvin mäntyä.
Ymmärrän oikein hyvin miksi kuvan lähettäjä ei pidä padonrakentajista. Taloudelliset menetykset ovat siksi mittavat, että mielestäni ”vihreät” ajatukset saavat väistyä. Minulla on heinäjänkää, josta pienen osan olen ojittamalla kuivattanut metsittymään. Eikä sillä ole niin suurta merkitystä, vaikka majavat siellä patoja rakentelisivatkin. Siksi toivotan majavat tervetulleiksi takaisin.
Taitaapi oilla niin, että nuo patopuuhat keskittyvät sellaisille alueille joitten läheisyydessä kasvaa haapaa, pajua tai koivua.
Ainokaistakaan patoa en ole nähnyt tehdyn mäntyvaltaisille alueille, eikä myöskään avoimille soille. Tuossakin tapauksessa majavat tavoitellenevat yläjuoksun haapoja ja koivuja.
Etevä elukka tuo majava. Keksii sen missä pato nostaa vettä mahdollisimman pienellä työllä, mahdollisimman laajalle alueelle.
Mainitsemani heinäjängän ympäristön ”rantojen” ja ”saarten” kivennäismaat kasvavat nykyisin pääasiassa mäntyä. Ennen omistukseeni tuloa on hakattu kaikki koivut ja muutkin lehtipuut pois. Haapaa ei nykyisten poro- ja hirvilaumojen aikakautena voi kasvaakaan. Kuitenkin sitä on muinoin ollut paikalla, sillä ojaa kaivettaessa löytyi n.puolenmetrin vahvuinen haaparunko syvältä mudan sisältä avososuolla reilun sadan metrin päässä ”rannalta”.
No mites on Aukusti, onko poronhoitoalueella alkuperäistä majavakantaa? Jos tuokin padon tekijä olisi alkuasukas, suhtautumiseni olisi erilainen. Voisin jopa ajatella avittaa majavan hommia kaivinkoneella pegertämällä aluetta niin ettei vesi nousisi kasvatusmetsään. Saisihan siinä oman vesilintulammikon. Joka tapauksessa peltoheiton puusto on menetetty kertaalleen. Ja aiemman omistussuhteen aikana pelto on pusikoitunut kauttaaltaan. Uudistaminen tuottavaksi on joka tapauksessa kovan työn takana.
En tiedä onko pohjoisen poronhoitoalueella euroopanmajavaa. Sitä on kyllä aikoinaan istutettu Kittilään, mutta menestymisestä en ole tietoinen. Kanadanmajavaakin on tänne istutettu ja sehän yleensä on syrjäyttänyt eurooppalaisen veljensä. Sitä lienee olluteurooppalaisen kadottua sielläpäin missä minun heinäjänkäni sijaitsevat. Joskus 50-60 lukujen aikoihin olisi kuulemma ollut siinä kairassakin, tosin aika kaukana. Sen jälkeen alueelle on lisämaapalstojen vuoksi rakennettu runsaasti mökkejä järvien ja lampien rannoille. Ei ole enää hakkaamattoman erämaan rauhaa.
Miksi muuten tulokaslaji ei kelpaa sorsalammikon rakentajaksi, jos rajoittaisi leviämistä pengertämällä?
Lähinnähän siinä kirpaisee jos vedenpinta nousee kasvatusmetsään joka ympäröi kolmelta kantilta peltoheittoa.
Ovat samanlaista turvemaata kuin peltokin. Ja pellon ympärillä oleva puusto on jo ensiharvennus iässä.
Olenkin ottanut jo vakavasti harkintaan tuon pengerrys vaihtoehdon. Oma vesilintu ”reservaatti” on alkanut kiinnostamaan.
Tulokaslajeihin oma suhtautumiseni on kuitenkin nuivaa jos ne syrjäyttävät alkuperäiskannan. Paluumuuttajat kuten metsäpeurat saavat täyden sympatiani.
Allekirjoittanut ei suhtaudu tulokaslajeihin yhtä nuivasti. Jos tarpeeksi kauas taaksepäin mennään niin kaikkihan täällä ollaan tulokkaita. Kun näyttää, ettei eurooppalainen menesty ja leviä, niin mielestäni kanadalainen veljensä voisi rakennella siihen sopivilla paikoilla patojansa ja siten monipuolistaa ympäristöään. En ymmärrä mitä haittaa esim lupiinista on tienvierillä, mihin tielaitos niitä aikoinaan kylvi. Ainakin kimalaiset näyttävät vierailevan lupiinin kukissa ja samalla niitä on sitten pölyttämässä marjakasvejakin. Näyttäisi sato olevan parempi lähialueen mustikalla samoinkuin herukoillakin. Myöskin jättipalsami kukkii pitkään ja ruokkii siten kimalaisemot hyvään kuntoon talvehtimaan. Tämä on nyt kyllä mennyt meidän kaksinpuheluksi kun ei näytä kiinnostavan muita vastailemaan.
Kaksin puhelua kyllä, mutta ei sentään kaksintaistelua?
Nuo mainitsemasi kaksi tulokaslajia on alkuperäisluuontoon kuulumattomia, helppoja leviämään ja hankalia saada pois niitten saatua ylivallan. Syrjäyttävät helposti alkuperäisen kasviston. Noitakin pahempi on jättiputki.
Surkeaa katsottavaa Kolin maisemissa kun jättiputki on valloittanut laajoja alueita.
Nuo Kanadanmajavan aiheuttamat tuhot ovat varmaankin paljon marginaalisempia kuin tuo ”holtittoman sorkkaeläin laidunnuksen” aiheuttamat tuhot taimikoille.
Siksipä ne ei liene kiinnostava keskustelun aihe suurelle yleisölle. Toivottavasti et kuitenkaan toivottane minkkiä tervetulleeksi luontoomme.Ja eiköhän ihmisrotumme ole tallannut Suomenniemeä sen verta kauan että meidät voidaan laskea alkuperäiseen faunaan kuuluvaksi.
Kyllä minäkin suhtaudun kielteisesti villiminkkiin ja supikoiraan. En kuitenkaan tappaisi niitä sukupuuttoon. Lisääntyvät vain jatkuvasti. Niille kun ei oikein tehokasta vihollista löydy luonnostamme. Kettu ja ilves taitavat olla luonnollisia vihollisia näille tuholaisille.
Kun minkit levisivät tänne pohjoiseen silloisen Neuvostoliiton tarhakarkulaisista alkunsa saaneina, niin ne hävittivät tänne istutetun biisamin isoilta alueilta sukupuuton partaalle.Sitä ennen biisami taasen tappoi ”raakut” eli simpukat. Suuret kuorikasat vain paljastuivat tulvavesien laskettua vesikivien vieriltä.
Tuota samaa tekee minkki täällä päin järvisimpukoille. Keväisin rantakiviltä löytyy tyhjiä simpukankuoria pitkin rantoja. Ja kuinkahan simpukkakannnan muutenkaan käynee, lähivedessä kun vaelluskalojen kulku on estynyt voimalaitosten myötä,. Huvikseni laskeskelin kuoresta vuosirenkaita, suurimmassa pääsin yli 100:aan. Senjälkeen lustot oli niin tiheitä, ettei niitä saanut luettua. Penimmissäkin kuorissa renkaita oli yli 70. Voimalaitokset reitille tehty 60 vuotta sitten.
Simpukoista tuli mieleen kuinka niitä biisamin aikaansaamia kuorikasoja tuli tutkittua silloin ”ennen vanhaan”. Mielessä oli tietysti ne helmet. Olihan lähiseudulla suureen jokeen laskevia tunnettuja helmisimpukan esiintymiä. Mummoni nuoruuden aikoihin karjalaiset helmenpyytäjät olivat ahkerina. Tulivat vuodesta toiseen, joten varmaan löysivätkin helmiä. Itsekin yritimme laittaa pieniä kivenjyväsiä simpukan kuorien väliin, toivoen siitä kasvavan oikean helmen. Raakunkuoria kuitenkin hyödynnettiin keräämällä niitä, pesemällä ja murskaamalla kanojen ruokintaan. Ei tarvinnut ostaa kaupasta kallista simpukankuorimurskaa ja kanat munivat lujakuorisia munia. Silloin kanat olivatkin todella ”vapaita kanoja”. Ne saivat päiväsaikaan liikkua vapaasti piha-alueella ja yöksi ne menivät vanhaan hevostalliin orrelle nukkumaan. Se oli aikaa se!
Oi aikoja, oi tapoja. Tuttua juttua, hyödyntämiskelpoinen tavara kierrätettiin tietämättä että siittä tulee muoti-ilmiö vuosikymmeniä myöhemmin. Meillä kierrätettiin munankuoret samalla periaatteella. Kanat tepastelivat tarhassa ja kalkkunat vapaana. Kalkkunat hoitelivat samalla vahtikoiran virkaa niinä aikoina kun talossa ei ollut koiraa. Samalla meni etanat ja muut puutarhatuholaiset parempiin nokkiin. Jonkun kerran itselläkin tullut mieleen että pitäisi kiertää ranta sankon kanssa, kerätä kuoret ja heittää peltoon pitkävaikutteiseksi kalkiksi. Tekemättä jäänyt. No jopas lipsahti pitkästi ohi aiheen. Ihme kun kukaan tiukkapipo ei marise että pitää pysyä aiheessa.
Meilläkin käytettiin munankuoret murskattuina kananrehuksi. Kun munia myytiin naapureille, niin lisäravinteita tarvittiin. Nuo simpukankuoret olivat hyviä ja paikallinen sekatavarakauppa hankki ja myi niitä. Eläviä simpukoita ei kerätty rehuksi. Kun omat lapset olivat vielä pieniä, eli kymmeniä vuosia myöhemmin ja joen tultua säännöstellyksi voimalaitosaltaaksi he keräsivät pieniä simpukoita riviin rantaveteen. Ikäänkuin lähtöviivalle ja seurasivat sitten päivien aikana miten ne etenivät syvempään veteen. Vain kulku-ura jäi merkiksi pohjalle.
Simpukat siis säilyivät, vaikka vesi tuli säännöstelyn piiriin.
Anteeksi nyt kun tämä vuoropuhelumme on edennyt kauas varsinaisesta metsäisestä aiheesta. Pieni side metsään sentään löytyy. Kun laaja metsäpalo raivosi helmisimpukkajoen rantamaisemissa silloin ”ennen vanhaan”, niin se saattoi vaikuttaa helmen väriin. Kun vesisade huuhtoi palamisjätteitä pienen joen tai puron veteen, niin sen kerrottiin vaikuttavan siten, että helmi sai vienon punaisen vivahteen väriinsä. Sellainen helmi oli arvokas. Näin ”vanha kansa” tiesi kertoa.
En minä siittä pahastu jos keskustelu rönsyilee. Kerrot mielenkiintoisia asioita. Tuosta simpukoitten lisääntymisestä olen jostain lukenut että se on riipuvainen lohen vaelluksesta. Pystynekö kanta sopeutumaan ettei vaelluskaloja enää olekaan kun joet ovat tulpattu voimalaitoksin. Löytämäni nuorimmat kuoret oli tosiaankin n.60 vuotiaita, pienempiä ei ole tullut vastaan. Kanta hävinnee aikojen saatossa.
Muuten tuo uoma jota majava patoaa on purouoma joka on ojituksella ja raivauksella siirretty uusille urille. Ylä- ja alajuoksulla on monin paikoin nähtävissä vanha uoma. Nykyinen uoma on useinpaikoin viivasuora. Todennäköisesti perkaukset on tehty viljelysmaan lisäämiseksi, onhan alkuperäinen tila ollut asutustila. Uittokin voisi tulla kysymykseen, sitä ei kuitenkaan puolla se että uomaan on jätetty muutamia kiveriä mutkia.
Ajatuksen asteella olen pyöritellyt uoman entistämistä niiltä osin kuin se maillani kulkee. Uoma muutamilta osin on sorapohjainen, joten ei ole mahdotonta että tammukkakin on aikoinaan asustellut siellä.
Tee ihmeessä kaivinkoneella töitä siinä purouomassa. Tammukka ei tarvitse kaksista uomaa viihtyäkseen. Varmaan sitä on jossain alapuolisessa vesistössä vielä säilynytkin. Ja jollei ole, niin istuttamalla sen saisi uudelleen asustamaan purossasi. Jos kaivatat muutaman syvemmän isomman tai pienen lampareen purouomaan, niin talvehtiminen onnistuu. Sellaisissa muutaman neliömetrin kuopissa täälläpäin entisaikaan tammukka selvisi talven yli ja nousi sitten kevättulvan aikana koko puroon. Nyt en ole aikoihin käynyt asiaa tarkistamassa. Puroissa on yleensä monenlaisia hyönteisiä, joten syötävää riittää. Ei muuta kuin suunnittelemaan mutkaista uomaa, joko entistä tai aivan uutta. Onnea kosteikon tekoon!
Jo vain. Kosteikon teko on alkanut kiinnostaa entistä enemmän. Jopa niin paljon että kyselin lähimmältä kaivinkoneyrittäjältä syksyn aikataulua. Uoma omilta mailta olisi helppo ennallistaa. Vanhan viljelyksen kohdalta alkuperäinen uoman reitti hävinnyt. Peltoheiton osalta laskeutusaltaita laajentamalla ja ojareittejä muuttamalla saisi helposti n. 1-2 hehtaaria laajan kosteikon. Vedenpinnan korkeudensäätö olisi helppo toteuttaa majapadon kohdalla. Omakohtaiset havainnot tammukoista on yli 30 vuoden takaa. Kyllä niitä varmaankin jossain luuraa, ei taida olla enää innokkaita kalastajia jotka viitsivät koluta puronvarsia. Aikoinaan isäni ja enoni olivat siirtoistuttaneet alueen kalattomiin lampiin haukea ja ahventa oikein Metsähallituksen toimeksi annosta. Joskus 60 luvulla.
Tietääkseni kosteikon rakentamisen kustannuksiin saa myös avustusta. (Riistakeskus, Ely-keskus ?)
Itselläni on kosteikon rakentaminen pyörinyt myös mielessä. Joitain pieniä lampia on tehtykin omin kustannuksin entiselle heinäjängälle kuivatusvesiä ohjailemalla ja kaivamalla auki umpeenkasvaneita muinaisia majavien altaita.
Mielessä pyörinytkin omakustanteinen kosteikko. Kun hakee tukia, niin on byrokratian talutusnuorassa.
Harrastuksista joutuu maksamaan. Tuotto taitaa tulla siitä että ympäröivä metsittynyt alue säästyy. Toisaalta ympäröivä alue tarvitsee pengertien. Tuo tiehän on taas vähennyskelpoinen kuluerä.
Tottahan se on, että talutusnuorassa sitä on tukirahoja käytettäessä. Ja suunnitelmat paperihommineen ovat niin suureelliset, että maksettavaa siitä kertyy itsellekin. Kun suunnittelee itse ja keskustelee toteutuksesta kokeneen kaivajan kanssa, niin eipä ole byrokratiaa. Toteutuksenkin voi jakaa monelle vuodelle, ainakin allekirjoittaneen tapauksessa. Kun lähtee alapuolelta ja etenee vastavirtaan vesiä ohjaillen.
Kanadanmajava pahalainen patoaa vanhaa metsitettyä peltoa. Jos olisikin ”alkuasukas” eli eurooppalainen, niin mietinnässä olisi sietäisikö sen aiheuttamat tuhot.
Mutta kun kyseessä ”siirtolainen” joita näyttää näille kulmille riittävän.
Työmaa sinänsä saada tuollainen muovinen rumpuputki käsipelissä padon läpi, koska tuollainen putki kelluu.
Metallinen rumpuputki olisi ollut helpompi upottaa.
Lisäystä edelliseen:
Viime kesänä purin padon viidesti luvallisena aikana.
Paikkansa piti sanonta: ”Minkä mies päivässä purkaa, sen majava yössä korjaa.”
Kahdesti majava tukki putkensuunkin.
Syksystä kevääsen uoma pysyi patoamatta, mutta juhannuskesällä toimet alkoi uudelleen. Nyt vain patomestarilla putken suu oli jäänyt tukkimatta.
Oliko nyt majavalla tukkimatta jäänyt putki sama ja
asennettuna aivan samalla tavalla kuin aikaisempi tukittu putki ? Olen kuullut tapauksesta, jossa pidempää putkea majavat eivät osanneet tukkia kuten aikaisemmat lyhyet putket.
Minulla olisi vanhaa heinäjänkää majaville padottavaksi. Kuivatusojia kaivettaessa löytyi toistametriä syvältä teräväpäisiä kantoja, siis majavat ovat joskus kauan sitten padonneet jänkien läpi virtaavia puroja lammiksi, jotka vähitelen kasvoivat umpeen. Näille heinäjängille vielä sotien jälkeen padottiin ympäröiviltä mineraalimailta valuvia sulamisvesiä ja tulvavesiä lannoittamaan heinämaita. Ennen heinänkorjuuta padot avattiin ja jänkään vedettiin viillot vetämällä puuvarteen n. 5 cm etäisyydelle toisistaan kiinnitetyillä viikatteilla viillot ja välistä nosteltiin turvesuikaleet pois koukkupäisellä kepillä. Nämä ojat johtivat liiat vedet keskemmällä olevaan purontapaiseen. Näin kertoi entinen omistaja. Tervetuloa majavat takaisin. Autan lampien ennaltamisessa !!!
Putki sama kuin viime kesänä uomaan upotettu.
Viime kesänä kaivoin uoman pohjaa myöten auki ja yritin upottaa putken painoilla.
Kevät tulvat oli nostaneet putken alapään tuon rungon päälle.
Pato oli rakennettu tuolle kohdalle. Tarvitsi vain keinotella putkensuu tuon rungon alle, niin että yläpuolinen suu jäi veden alle. Niinkuin mainitsinkin, patoaja ei ole ”alkuasukas”.
Kanadan siirtolaisia tänne riittää vaivaksi asti. Tässä tapauksessa veden alle uhkaa jäädä neljännes metsäpalstasta. Siitä johtuu ”vihani” majavaa vastaan. Kuuselle metsitetty pelto on jo kertaalleen tuhoutunut tulvan alle. Ja jos veden pinta kovin nousee tuhot uhkaa n.5 hehtaarin ojitusaluetta, joka kasvaa hyvin mäntyä.
Ymmärrän oikein hyvin miksi kuvan lähettäjä ei pidä padonrakentajista. Taloudelliset menetykset ovat siksi mittavat, että mielestäni ”vihreät” ajatukset saavat väistyä. Minulla on heinäjänkää, josta pienen osan olen ojittamalla kuivattanut metsittymään. Eikä sillä ole niin suurta merkitystä, vaikka majavat siellä patoja rakentelisivatkin. Siksi toivotan majavat tervetulleiksi takaisin.
Taitaapi oilla niin, että nuo patopuuhat keskittyvät sellaisille alueille joitten läheisyydessä kasvaa haapaa, pajua tai koivua.
Ainokaistakaan patoa en ole nähnyt tehdyn mäntyvaltaisille alueille, eikä myöskään avoimille soille. Tuossakin tapauksessa majavat tavoitellenevat yläjuoksun haapoja ja koivuja.
Etevä elukka tuo majava. Keksii sen missä pato nostaa vettä mahdollisimman pienellä työllä, mahdollisimman laajalle alueelle.
Mainitsemani heinäjängän ympäristön ”rantojen” ja ”saarten” kivennäismaat kasvavat nykyisin pääasiassa mäntyä. Ennen omistukseeni tuloa on hakattu kaikki koivut ja muutkin lehtipuut pois. Haapaa ei nykyisten poro- ja hirvilaumojen aikakautena voi kasvaakaan. Kuitenkin sitä on muinoin ollut paikalla, sillä ojaa kaivettaessa löytyi n.puolenmetrin vahvuinen haaparunko syvältä mudan sisältä avososuolla reilun sadan metrin päässä ”rannalta”.
No mites on Aukusti, onko poronhoitoalueella alkuperäistä majavakantaa? Jos tuokin padon tekijä olisi alkuasukas, suhtautumiseni olisi erilainen. Voisin jopa ajatella avittaa majavan hommia kaivinkoneella pegertämällä aluetta niin ettei vesi nousisi kasvatusmetsään. Saisihan siinä oman vesilintulammikon. Joka tapauksessa peltoheiton puusto on menetetty kertaalleen. Ja aiemman omistussuhteen aikana pelto on pusikoitunut kauttaaltaan. Uudistaminen tuottavaksi on joka tapauksessa kovan työn takana.
En tiedä onko pohjoisen poronhoitoalueella euroopanmajavaa. Sitä on kyllä aikoinaan istutettu Kittilään, mutta menestymisestä en ole tietoinen. Kanadanmajavaakin on tänne istutettu ja sehän yleensä on syrjäyttänyt eurooppalaisen veljensä. Sitä lienee olluteurooppalaisen kadottua sielläpäin missä minun heinäjänkäni sijaitsevat. Joskus 50-60 lukujen aikoihin olisi kuulemma ollut siinä kairassakin, tosin aika kaukana. Sen jälkeen alueelle on lisämaapalstojen vuoksi rakennettu runsaasti mökkejä järvien ja lampien rannoille. Ei ole enää hakkaamattoman erämaan rauhaa.
Miksi muuten tulokaslaji ei kelpaa sorsalammikon rakentajaksi, jos rajoittaisi leviämistä pengertämällä?
Lähinnähän siinä kirpaisee jos vedenpinta nousee kasvatusmetsään joka ympäröi kolmelta kantilta peltoheittoa.
Ovat samanlaista turvemaata kuin peltokin. Ja pellon ympärillä oleva puusto on jo ensiharvennus iässä.
Olenkin ottanut jo vakavasti harkintaan tuon pengerrys vaihtoehdon. Oma vesilintu ”reservaatti” on alkanut kiinnostamaan.
Tulokaslajeihin oma suhtautumiseni on kuitenkin nuivaa jos ne syrjäyttävät alkuperäiskannan. Paluumuuttajat kuten metsäpeurat saavat täyden sympatiani.
Allekirjoittanut ei suhtaudu tulokaslajeihin yhtä nuivasti. Jos tarpeeksi kauas taaksepäin mennään niin kaikkihan täällä ollaan tulokkaita. Kun näyttää, ettei eurooppalainen menesty ja leviä, niin mielestäni kanadalainen veljensä voisi rakennella siihen sopivilla paikoilla patojansa ja siten monipuolistaa ympäristöään. En ymmärrä mitä haittaa esim lupiinista on tienvierillä, mihin tielaitos niitä aikoinaan kylvi. Ainakin kimalaiset näyttävät vierailevan lupiinin kukissa ja samalla niitä on sitten pölyttämässä marjakasvejakin. Näyttäisi sato olevan parempi lähialueen mustikalla samoinkuin herukoillakin. Myöskin jättipalsami kukkii pitkään ja ruokkii siten kimalaisemot hyvään kuntoon talvehtimaan. Tämä on nyt kyllä mennyt meidän kaksinpuheluksi kun ei näytä kiinnostavan muita vastailemaan.
Kaksin puhelua kyllä, mutta ei sentään kaksintaistelua?
Nuo mainitsemasi kaksi tulokaslajia on alkuperäisluuontoon kuulumattomia, helppoja leviämään ja hankalia saada pois niitten saatua ylivallan. Syrjäyttävät helposti alkuperäisen kasviston. Noitakin pahempi on jättiputki.
Surkeaa katsottavaa Kolin maisemissa kun jättiputki on valloittanut laajoja alueita.
Nuo Kanadanmajavan aiheuttamat tuhot ovat varmaankin paljon marginaalisempia kuin tuo ”holtittoman sorkkaeläin laidunnuksen” aiheuttamat tuhot taimikoille.
Siksipä ne ei liene kiinnostava keskustelun aihe suurelle yleisölle. Toivottavasti et kuitenkaan toivottane minkkiä tervetulleeksi luontoomme.Ja eiköhän ihmisrotumme ole tallannut Suomenniemeä sen verta kauan että meidät voidaan laskea alkuperäiseen faunaan kuuluvaksi.
Kyllä minäkin suhtaudun kielteisesti villiminkkiin ja supikoiraan. En kuitenkaan tappaisi niitä sukupuuttoon. Lisääntyvät vain jatkuvasti. Niille kun ei oikein tehokasta vihollista löydy luonnostamme. Kettu ja ilves taitavat olla luonnollisia vihollisia näille tuholaisille.
Kun minkit levisivät tänne pohjoiseen silloisen Neuvostoliiton tarhakarkulaisista alkunsa saaneina, niin ne hävittivät tänne istutetun biisamin isoilta alueilta sukupuuton partaalle.Sitä ennen biisami taasen tappoi ”raakut” eli simpukat. Suuret kuorikasat vain paljastuivat tulvavesien laskettua vesikivien vieriltä.
Tuota samaa tekee minkki täällä päin järvisimpukoille. Keväisin rantakiviltä löytyy tyhjiä simpukankuoria pitkin rantoja. Ja kuinkahan simpukkakannnan muutenkaan käynee, lähivedessä kun vaelluskalojen kulku on estynyt voimalaitosten myötä,. Huvikseni laskeskelin kuoresta vuosirenkaita, suurimmassa pääsin yli 100:aan. Senjälkeen lustot oli niin tiheitä, ettei niitä saanut luettua. Penimmissäkin kuorissa renkaita oli yli 70. Voimalaitokset reitille tehty 60 vuotta sitten.
Simpukoista tuli mieleen kuinka niitä biisamin aikaansaamia kuorikasoja tuli tutkittua silloin ”ennen vanhaan”. Mielessä oli tietysti ne helmet. Olihan lähiseudulla suureen jokeen laskevia tunnettuja helmisimpukan esiintymiä. Mummoni nuoruuden aikoihin karjalaiset helmenpyytäjät olivat ahkerina. Tulivat vuodesta toiseen, joten varmaan löysivätkin helmiä. Itsekin yritimme laittaa pieniä kivenjyväsiä simpukan kuorien väliin, toivoen siitä kasvavan oikean helmen. Raakunkuoria kuitenkin hyödynnettiin keräämällä niitä, pesemällä ja murskaamalla kanojen ruokintaan. Ei tarvinnut ostaa kaupasta kallista simpukankuorimurskaa ja kanat munivat lujakuorisia munia. Silloin kanat olivatkin todella ”vapaita kanoja”. Ne saivat päiväsaikaan liikkua vapaasti piha-alueella ja yöksi ne menivät vanhaan hevostalliin orrelle nukkumaan. Se oli aikaa se!
Oi aikoja, oi tapoja. Tuttua juttua, hyödyntämiskelpoinen tavara kierrätettiin tietämättä että siittä tulee muoti-ilmiö vuosikymmeniä myöhemmin. Meillä kierrätettiin munankuoret samalla periaatteella. Kanat tepastelivat tarhassa ja kalkkunat vapaana. Kalkkunat hoitelivat samalla vahtikoiran virkaa niinä aikoina kun talossa ei ollut koiraa. Samalla meni etanat ja muut puutarhatuholaiset parempiin nokkiin. Jonkun kerran itselläkin tullut mieleen että pitäisi kiertää ranta sankon kanssa, kerätä kuoret ja heittää peltoon pitkävaikutteiseksi kalkiksi. Tekemättä jäänyt. No jopas lipsahti pitkästi ohi aiheen. Ihme kun kukaan tiukkapipo ei marise että pitää pysyä aiheessa.
Meilläkin käytettiin munankuoret murskattuina kananrehuksi. Kun munia myytiin naapureille, niin lisäravinteita tarvittiin. Nuo simpukankuoret olivat hyviä ja paikallinen sekatavarakauppa hankki ja myi niitä. Eläviä simpukoita ei kerätty rehuksi. Kun omat lapset olivat vielä pieniä, eli kymmeniä vuosia myöhemmin ja joen tultua säännöstellyksi voimalaitosaltaaksi he keräsivät pieniä simpukoita riviin rantaveteen. Ikäänkuin lähtöviivalle ja seurasivat sitten päivien aikana miten ne etenivät syvempään veteen. Vain kulku-ura jäi merkiksi pohjalle.
Simpukat siis säilyivät, vaikka vesi tuli säännöstelyn piiriin.
Anteeksi nyt kun tämä vuoropuhelumme on edennyt kauas varsinaisesta metsäisestä aiheesta. Pieni side metsään sentään löytyy. Kun laaja metsäpalo raivosi helmisimpukkajoen rantamaisemissa silloin ”ennen vanhaan”, niin se saattoi vaikuttaa helmen väriin. Kun vesisade huuhtoi palamisjätteitä pienen joen tai puron veteen, niin sen kerrottiin vaikuttavan siten, että helmi sai vienon punaisen vivahteen väriinsä. Sellainen helmi oli arvokas. Näin ”vanha kansa” tiesi kertoa.
En minä siittä pahastu jos keskustelu rönsyilee. Kerrot mielenkiintoisia asioita. Tuosta simpukoitten lisääntymisestä olen jostain lukenut että se on riipuvainen lohen vaelluksesta. Pystynekö kanta sopeutumaan ettei vaelluskaloja enää olekaan kun joet ovat tulpattu voimalaitoksin. Löytämäni nuorimmat kuoret oli tosiaankin n.60 vuotiaita, pienempiä ei ole tullut vastaan. Kanta hävinnee aikojen saatossa.
Muuten tuo uoma jota majava patoaa on purouoma joka on ojituksella ja raivauksella siirretty uusille urille. Ylä- ja alajuoksulla on monin paikoin nähtävissä vanha uoma. Nykyinen uoma on useinpaikoin viivasuora. Todennäköisesti perkaukset on tehty viljelysmaan lisäämiseksi, onhan alkuperäinen tila ollut asutustila. Uittokin voisi tulla kysymykseen, sitä ei kuitenkaan puolla se että uomaan on jätetty muutamia kiveriä mutkia.
Ajatuksen asteella olen pyöritellyt uoman entistämistä niiltä osin kuin se maillani kulkee. Uoma muutamilta osin on sorapohjainen, joten ei ole mahdotonta että tammukkakin on aikoinaan asustellut siellä.
Tee ihmeessä kaivinkoneella töitä siinä purouomassa. Tammukka ei tarvitse kaksista uomaa viihtyäkseen. Varmaan sitä on jossain alapuolisessa vesistössä vielä säilynytkin. Ja jollei ole, niin istuttamalla sen saisi uudelleen asustamaan purossasi. Jos kaivatat muutaman syvemmän isomman tai pienen lampareen purouomaan, niin talvehtiminen onnistuu. Sellaisissa muutaman neliömetrin kuopissa täälläpäin entisaikaan tammukka selvisi talven yli ja nousi sitten kevättulvan aikana koko puroon. Nyt en ole aikoihin käynyt asiaa tarkistamassa. Puroissa on yleensä monenlaisia hyönteisiä, joten syötävää riittää. Ei muuta kuin suunnittelemaan mutkaista uomaa, joko entistä tai aivan uutta. Onnea kosteikon tekoon!
Jo vain. Kosteikon teko on alkanut kiinnostaa entistä enemmän. Jopa niin paljon että kyselin lähimmältä kaivinkoneyrittäjältä syksyn aikataulua. Uoma omilta mailta olisi helppo ennallistaa. Vanhan viljelyksen kohdalta alkuperäinen uoman reitti hävinnyt. Peltoheiton osalta laskeutusaltaita laajentamalla ja ojareittejä muuttamalla saisi helposti n. 1-2 hehtaaria laajan kosteikon. Vedenpinnan korkeudensäätö olisi helppo toteuttaa majapadon kohdalla. Omakohtaiset havainnot tammukoista on yli 30 vuoden takaa. Kyllä niitä varmaankin jossain luuraa, ei taida olla enää innokkaita kalastajia jotka viitsivät koluta puronvarsia. Aikoinaan isäni ja enoni olivat siirtoistuttaneet alueen kalattomiin lampiin haukea ja ahventa oikein Metsähallituksen toimeksi annosta. Joskus 60 luvulla.
Tietääkseni kosteikon rakentamisen kustannuksiin saa myös avustusta. (Riistakeskus, Ely-keskus ?)
Itselläni on kosteikon rakentaminen pyörinyt myös mielessä. Joitain pieniä lampia on tehtykin omin kustannuksin entiselle heinäjängälle kuivatusvesiä ohjailemalla ja kaivamalla auki umpeenkasvaneita muinaisia majavien altaita.
Mielessä pyörinytkin omakustanteinen kosteikko. Kun hakee tukia, niin on byrokratian talutusnuorassa.
Harrastuksista joutuu maksamaan. Tuotto taitaa tulla siitä että ympäröivä metsittynyt alue säästyy. Toisaalta ympäröivä alue tarvitsee pengertien. Tuo tiehän on taas vähennyskelpoinen kuluerä.
Tottahan se on, että talutusnuorassa sitä on tukirahoja käytettäessä. Ja suunnitelmat paperihommineen ovat niin suureelliset, että maksettavaa siitä kertyy itsellekin. Kun suunnittelee itse ja keskustelee toteutuksesta kokeneen kaivajan kanssa, niin eipä ole byrokratiaa. Toteutuksenkin voi jakaa monelle vuodelle, ainakin allekirjoittaneen tapauksessa. Kun lähtee alapuolelta ja etenee vastavirtaan vesiä ohjaillen.
Puhut asiaa. Näin ne suuntaviivat muotoutuu, eikä majava ole enää tuholainen vaan mahdollisuus monimuotoisuuteen.
Yksinpuhelua? Vietin iltapäivän raivallen pajukoita peltoheiton ojan pientareilta. Ojissa lymyili yksi sinikko ja pari tavia. Taitaapi peltoheitto muuttua alavimmilta osilta kosteikoksi.