Tein päivän ennakkoraivausta talvella ensiharvennettavalla kuviolla. Viimein piti lopetella, kun alkoi tulla hämärää eikä oikein enää nähnyt kunnolla. Kävin vielä hakemassa eri paikasta pari pölkkyä takakonttiin, kun siihen asti korkeamman puuston takana piilossa ollut auringonlasku tuli syksyllä hakatun aukon kohdalla hienosti esiin. Matkalla kotiin piti pysähtyä ottamaan pari kuvaa komeista väreistä.
Surullisen näköinen tupsu: tukeutuvat toisiinsa kuin turvaa hakien.
Ihana kuva tuli mieleen eräs metsästys reissu saman tyylinen jättöpuu rypäs ja ukkometso männyn latvassa metsä pimeä taivas selkeä pudotin rihalla reppuun ja pimeässä metsässä kotiin oli mieleen jäävä reissu niin olin kulkenut sen metson perässä monta tuntia karkas aina mutta illan hämyssä valppaus petti
Upeat värit on kuvassa ja Artolla oli hyvä tarina metsäreissulta. Varmaan jäi metsästysreissu mieleen kun vaiva palkittiin mehtolla.
On tainut allekirjoittaja tulla jo vanhaksi kun nuo mehtojen ja teerien ampumiset ovat jääneet. Itsekkin olen ollut haukkuvan intukoiran mies koko ikäni ja nytkin niitä on tarhassa yksi. Jotenkin tuntuu että ne parhaat muistot ovat nykyään niitä kun noita lintuja pääsee jallittamaan. Mutta muutamaan vuoteen en enää ole yhtään ampunut. Tilaisuuksia viikottain useita mutta ehkä nykyään on parasta kun lähtee tapamaan ”kaveria” uudestaan. Monesti tulee mentyä katsomaan että ”missä sitä nyt ollaan”. Jotenkin tuntuu että noinkohan nuo ovat kesyyntyneet kun päästävät lähelle . Upeita kohtaamisia jatkuvasti. Jos niitä ampuisi niin kohtaamiset jäisivät tuohon yhteen reisuun. En kyllä moiti ampuvia lintumiehiä. Hienoo hommaa sekin on. Mutta ei enää minulle.
Pakko olla kisin kanssa samaa mieltä, näkymä ei ollut hakkuun jälkeen kaunis. Kyseessä oli n. 2 ha kuusikko, jolla oli ikää yli 100 vuotta. Puukaupan sopimisen jälkeen oli melkin rikollinen olo tuon metsikön hävittämisestä (oli ensimmäinen puukauppa tuoreella metsänomistajalla).