Kasvatusmalli varmasti ok mutta puulaji vain alustaansa väärä.
Eipä silti kuusetkaan paljon järeämpiä näytä olevan. Onko kuitenkin tyrkätty lannoitetta liian aikaisin?
Tuo risusavottakin tuolla metsänvartijan maahan lakaisulla lannoittaa ja pahentaa männyn oksaisuutta. Omissa kokemusta kun edellisen omistajan lannoitus tapahtui liian myöhään joten voima jäikin seuraavan puusukupolven riesaksi. Ja erittäin raju määrä latvuksia ja oksia lisäksi. Tuli räkää ja plajon mutta jospa nuo siitä myös harvennusten myötä laatua parantaisivat. Kasvukin kyllä kovaa.
Eihän tuo tietenkään ole ihan sitä parasta männyn laatua. Jos joku puhuu tässä yhteydessä ”räkämänniköstä” niin hän ei ole sitten koskaan räkämännikköä nähnytkään, vaan on omaksunut vain tuon sanaparin hokemana, jolla ei ole sisältöä.
Nämähän ovat sentään suoria mäntyjä. kun tätä kasvatellaan ja harvennellaan, niin päätehakkuussa sahat kiljuen tästäkin kilpailevat.
Tanelin kanssa samaa mieltä. Tuo männikkö järeytyy nopeasti ja oksaväli on kohtalaisen pitkä. Siitä tulee aikanaan hyvää oksattomaksi sormijatkettua tavaraa puutuoteteollisuuteen.
Maahanlakaisu ei ole lannoittanut tätäkään kohdetta. Mahdollisesti sen seurauksena maa on lämmennyt keväällä nopeammin ja ravinteiden kierto on alkanut aikaisemmin.
Varsinkaan lepikon maahankaato ei ole lannoittanut. Päinvastoin se on lopettanut sienijuuren typpeä sitovan vaikutuksen.
Raivaus, maahankaato, lakaisu tai mikään muukaan toimenpide jossa kuviolle ei tuoda ravinteita sen ulkopuolelta EI ole lannoitusta. Sellaiset toimenpiteet ovat harvennuksia joilla maaperän ravinteet keskitetään kasvatettaville rungoille.
No oli miten oli, mutta tällä kuviolla tärkeintä on hoitaa elävää latvusta niin, että sitä on vähintään 40 prosenttia rungon pituudesta. Ainoa keino parantaa laatua on maksimoida järeys.
Samaa mieltä Tanelin kanssa. Ei tuo ole ”räkämännikköä” nähnytkään. Suoraa tukkipuutahan tuossa kasvaa ja kovalla vauhdilla. Muutama oksa haittaa, kun ei laadusta maksetakaan. Ei ainakaan niin paljon, että se kannattaa.
Leppä on Suomessa ainoa puulaji joka kykenee sitomaan ilmakehän typpeä. Leppävirta pudottaa lehtensä jokseenkin vihreinä. Sinä siirtyy typpeä maahan. Nyt kun lepät on poistettu, niin tämä ”typpipumppu” on lakannut olemasta.
Oksissa ei ravinteita paljoa ole. Silti Leppien poisto oli todennäköisesti hyvinkin positiivinen toimenpide jos ne varjostivat neulasia.
Alikasvoksen koivu ei tuo ravinteita kuviolle. Kun ne kaadetaan, niin edelleenkään ne eivät tuo ravinteita kuviolle. Ne maksimissaan palauttavat ne ravinteet jotka ovat kuviosta ottaneet. Jos rangat korjataan polttopuuksi, niin ravinteita kulkeutuu kuviolta pois. Tätä ei kannata murehtia, määrä on olemattoman pieni.
Jäävä puusto hyötyy ravinne- ja vesikilpailun vähenemisestä ja lämpimämmästä maaperästä. Se ei ole kuitenkaan minkään sortin lannoittamista tai lannoitusvaikutusta. Se on harventamista.
Juuri näin. Lehtipuuston osuuden kasvattamien vilkastuttaa maaperän mikrobitoimintaa ja nopeuttaa ravinteiden päätymistä kiertoon ainakin jossain määrin, mutta tätä mekanismia ei pidä koittaa aktivoida vesakon avulla syystä, jotka Pete mainitsi. Pieni, mutta olennainen ero puheisiin raivauksen tai harvennuksen lannoitusvaikutuksista.
Kuten usein, tässäkin kohteessa alikasvos näyttää suht harvalta, joten mäntyjen kasvatuksen suhteen riittää ennakkoraivauksen kaltainen toimenpide. Metsätalous on kuitenkin pitkäjänteistä puuhaa, joten kuvion historia on olennainen seikka päätettäessä hoidosta. Jos tuolla on aiemmin mahdollisesti ollut juurikäävästä kärsinyttä kuusta, on syytä alikasvos raivata pois. Jos tätä riskiä ei ole, voi kuusia kasvattaa harvakseltaan ympäristösyistä. Muuten kuvassa näyttää olevan hienosti kasvava männikkö, jossa määrä korvaa laadun, eikä siten asiasta kannata enempää huolestua.
Muokkausaloille, kun olen siemenstä kasvattanut männytaimikoita, on luonnostaan tullut kovasti vesakkoa.
Ajattelen näin, että pieni männyntaimi ei tietenkään pysty ottamaan kaikkia ravinteinta pinta-alayksiköltä, vaan vesakko ottaa loput.
Eli kun olen joutunut kolmesti vesakon raivaamaan ennenkuin 8..10 m männyntaimikko varjostuksen seurauksena tappaa vesakon, sanoisin että männyt saivat 3 lisälannoitusannosta, vaikka nuo ravinteet ovatkin peräisin samalta pinta-alalta.
Kurki, kun ole kolmeen kertaan raivannut männikköäsi, niin männyn ovat hyötyneet kilpailun pienenemisestä. Ankaran kilpailu on valosta, lämmöstä ja vedestä. Toki myös ravinteista. Resurssit kohdistuvat siis kasvatettaville puille. Lannoittanut et ole kertaakaan. Vesakon maatuessa ravinteita palautuu olemattoman pieni määrä metsän pohjaan. Ja nekään eivät ole lannoitetta.
Eikö ole niin, että mäntyjen käytettävissä olevat ravinteet lisääntyvät kun hyödyttömät alikasvut poistetaan? Niukkaravinteisella maalla tällä luulisi olevan paljonkin merkitystä ja pienetkin kasvuavut auttavat.
Pete hiukan liikaa yrittää muuttaa ravinteet vain valoksi, lämmöksi ja vedeksi. Kun lehtipuu tuottaa lehtimassaa maahan kait se nyt sentään maatuessaan ravinteita antaa.
Ja männyn vesi tulee paalujuurella aivan eri maakerroksesta kuin pintamassan alla oleva juuristo ottaa. Valo toki kyllä mutta ei männylle liian aikaisin. Tulee juuri kuvan kaltaista oksaista kun ne eivät häviä jo olemattoman kokoisena valon puutteessa. Lehtipuu siellä täällä joukossa pitää myös Yaran loitolla.
Lehtimassa ei sisällä merkittäviä määriä ravinteita, poislukien lepän lehdet. Koivu ja muut imaisevat ravinteet juuristoon syksyllä ja keltaiset lehdet ovat vain mikrobien ruokaa.
Männyllä ei läheskään aina ole paalujuurta. Ja vaikka olisikin, hienojuuret ovat niitä, joissa mykorritsat toimivat ja joilla ravinteet otetaan. Merkittävä osa näistä on kaikilla puulajeilla lähellä maan pintaa eli siellä, missä ravinteita eniten on.
Lehtipuun merkitys ravinteisuuden suhteen on siinä, että se vähentää happamuutta, helpommin hajoavana lisää mikrobien aktiivisuutta ja siten nopeutta ravinteiden kiertoa eli pitää maaperän paremmassa kunnossa. Mutta ravinteita sinänsä ei yhtään lisää tule.
Mistähän Gla ne ravinteet sinne maan pintaan tulevat?
Ei kai vain jo luolamiehet ole vain kemiallista käyneet viskomassa.
On kummaa väittää ettei mikrobien hajoituksen tuloksena juuri synny sitä ravinnetta. Eli hajoitettu lehtimassa muuttuu hyödynnettäväksi ravinteeksi ja samalla muuttaa maata ”mustan mullan” suuntaan. Jolloin taas elämä paranee siinä ja sen alusessa kerroksessa. Eli sekoittumistakin tapahtuu kun tulee pieneliötoimintaa mukaan. Aika harvana syksynä kaikki ravinteet sitä paitsi lehdistä kerkeävät takaisin juuristoon. Usein lehti lähtee jo aika vihreänä kun syysmyrskyt oikein riepottelee.
Ravinteita tulee kasvien käyttöön mm. kivennäismaan rapautumisen seurauksena. Laskeumallakin on osuutensa, etenkin typestä puhuttaessa. Ravinteita puolestaan katoaa esimerkiksi huuhtoutumisen myötä.
Maaperässä tapahtuu monimutkaisia biologisia ja kemiallisia prosesseja, joilla ravinteet päätyvät kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Niitä en tämän tarkemmin ala kuvata, kun kemia, varsinkaan biokemia ei ole minun alaani. Koivun pudottaessa lehtensä syksyllä ei kuitenkaan voida puhua maaperän lannoituksesta. Itse ymmärrän lannoituksen toimintana, jolla maaperän ravinnepitoisuutta nostetaan. Kellastuneissa lehdissä ei juurikaan ravinteita ole (ovat siis juuristossa), toinen syy on kiertokulku. Kasvillisuus (ei siis pelkkä puusto) sitoo ravinteita ja kasvillisuuden kuollessa ravinteet päätyvät hajoittajien kynsiin ja siitä edelleen uudelleen käytettäväksi. Puut ei syksyllä kuole, joten valtaosa ravinteista ei tällöin mene kierrätykseen. Syysmyrskyjen pudottamien vihreiden lehtien määrä on käytännössä olematon, eikä sillä ole vaikutusta tähän asiaan.
Maaperässä voi kuitenkin olla kasvutekijöitä, joita puusto ei pysty hyödyntämään esim. happamuuden tai epäedullisen aineiden tasapainon takia. Jos lehtipuun karikkeen ja sen myötä parantuneiden olosuhteiden myötä nämä tekijät saadaan hyödynnettyä, puuston kasvu saattaa parantua. Käytännössä kuitenkin puhutaan normaalisti pienistä eroista, vt-kangasta ei yleensä saa pelkästään koivua kasvattamalla muutettua mt:ksi. Lisäksi esimerkiksi vesakosta puhuttaessa tämä mekanismi ei ole ainoa tekijä. Myös kilpailu ravinteista, kosteudesta ja valosta sekä maaperän lämpötila vaikuttavat olennaisesti puuston kasvuun, joten kasvatettaville puille on syytä tehdä tilaa poistamalla ylimääräiset yksilöt. Itse pyrin hoitamaan maaperää kasvattamalla havupuiden joukossa lehtipuita, mutta siinäkään ei ravinteiden suhteen ole kyse lannoituksesta, vaan ihan luonnollisesta kiertokulusta.
En ole varma, sainko edelläolevista kommenteista irti sen, mitä siellä yritettiin tolkuttaa. Joku ongelma näytti olevan, että mikä rooli metsään jätettävällä raivausmassalla on: onko se ravinnetta, onko se lannoitusta? Kysymys on käsitteistä – mitä itsekukin ymmärtää esim. lannoituksella. Monesti puhutaan jonkin toimenpiteen ”lannoittavasta” vaikutuksesta, vaikka alueella ei olisi virallista apulantaa vilautettukaan.
Minä olen tottunut ajattelemaan, että metsässä kaikki maahan tippuva tai kaadettu ja sinne maatumaan jätetty materiaali toimii maanparannuksena ja hyödyttää jäljellä olevien puiden kasvua. Ei pidä saivarrella päivänselvällä asialla.
Gla tätä jo hyvin rautalangasta väänsikin. Lehtipuiden tuottama lehtimassa ei siis anna ravinteita. Se on metsän sisäistä kiertoa. Joku suhteellisuuden taju on aina hyvä olla metsä-asioissakin. Itselleen voi tietysti uskotella tekevänsä lannoitusta metsää raivatessaan vaikka todellisuudessa siinä on kyse kuviolla olemassa olevien kasvutekijöiden ohjaamisesta kasvamaan jätetyille puille.
Lehtipuusekoitus on minunkin mielestä toivottava piirre missä tahansa metsässä. Päätehakkuuseen tähtäävässä kasvatusketjussa lehtipuut voi viimeisessä harvennuksessa kuitenkin poistaa tulevia jättöpuuryhmiä lukuunottamatta. Metsämaan tuhansia vuosia pitkässä historiassa ei yksi 15-20v lehtipuuton jakso vaikuta sitä taikka tätä. Jos harvennusvaiheessa lehtipuissa ei ole tukkipotentiaalia, niin ne voi ainakin metsämaan tulevan puuntuotoskyvyn näkökulmasta poistaa aivan huoletta.Monimuotoisuus turvataan parhaiten jättämällä jo ensiharvennuksessa lehtipuuryhmiä. Tähän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ettei päätehakkuun jälkeen jää kuin yksittäisiä tuulentuivertamia lehtipuita sinne tänne. Parasta olisi säästää haapaa, raitaa, pihlajaa ja leppää selkeisiin ryhmiin jo taimikonhoidossa. Ja koivua lisäksi metsänomistajan halua määrä tasaisesti koko taimikkoon.
Kisi, saivartelua tai ei, niin maahankaadettu materiaali ei maata juurikaan paranna. Miksi täytyy uskotella että raivaus jotenkin lisäisi kuviolla olevia ravinteita kun kyse on lisääntyneestä kasvutilasta? Esimerkiksi Kainuun ja Kuusamon paksukuntaisilla mailla maahan satava karike vain lisää kunttakerroksen paksuutta. Se puolestaan pitää maan pidempään kylmänä ja maaperän ravinteet kiertävät hitaammin, ts. niitä tulee hitaammin kasvatettavien puiden käyttöön. Tämän takia tällaiset alueet hyötyvät voimakkaasti maanmuokkausesta ja erityisesti kulotuksesta joka parantaa lämpö-olosuhteita.
Jos nyt jotenkin yrittää arvioida vaikkapa taimikonhoidon maahan palauttamien ravinteiden määrää, niin tehdään oletus, että poistettavan vesan paksuus on keskimäärin 2cm tyveltä ja pituus 3m. Sen tilavuus on tällöin noin 0,3litraa, eli 0,3kg. Kilossa vesarankaa on typpeä noin 4g. Jos hehtaarilta poistetaan 5000kpl tällaista vesaa, niin maahan päätyy typpeä 6kg/ha.Tällaisella typpimäärällä ei ole mitään merkitystä jäävälle puustolle, mutta kilpailun vähenemisellä on (valo, vesi, ravinteet).
Pete takoo ristiin niin että ”rusakkohuulet” varmaan muotoutuu. Puusto hyötyy valosta, vedestä ja RAVINTEISTA, eikö tuo ole juuri sitä lannoitetta. Ravinne tai lannoite. Mielestäni juuri kuten kisi päätteli. SAIVARTELUA!.
Katson myös että tuo lämpösumman lisäyskin taitaa olla lähinnä keksittyä marginaali-ilmiötä. Vähintäänkin suhteutettuna.
Jeesmies, olet oikeassa, ei tehdä tästä liian monimutkaista. Kasvutekijöiden optimaalinen allokointi on monimutkaista, niinpä onkin parasta, että sinä teet vain niinkuin parhaalta tuntuu.
Itse olen kaivellut metsän maapohjia ja enkä kyllä ole löytänyt yhtään änkyrimatoa täällä Länsi-Kainuussa.
Ostaisin niitä, jos olisi myynnissä.
Minulla on kuusen istutusala vanhalla pellolla, jossa on valtavasti lieroja, joita olen vienyt joka kevät istutetuille muokkausaloille, jotka ovat kivennäismaata ja kasvavat heinää.
Nämä lierot, joita olen istuttanut eri paikkoihin ovat peltolieroja, enkä tiedä miten metsissä sitten elänevät, mutta metsälieroja olen löytänyt metsistäni märkinä kesinä, kun satunnaisetsi kääntää palan metsämaata ja sitä lähemmin tutkii.
Kuta enemmän pieneliöitä on maaperässä, sitä enemmän maahan tulee lannoitusta eliöiden ulosteista ja niiden kuollessa. Lehtomaat ja tuoreet kankaat ilmeisesti ovat näitä metsätyyppejä, joissa on riittävästi kosteutta pieneliöille.
Ainakin ulosteisssä typpi on ravinne, jota pieneliöt tuovat maapohjaan ”ulkopuolelta”, muut ravinteet ovat sitten karikkeestä peräisin.
Olisin sitä mieltä, että männyn taimi ei ota 1,5..2,0m silmässä kaikkia maassa olevia ravinteita, vaan vesakko ottaa loput ja nuo ravinteet ovat ravinnelisä aina jäävälle puustolle kun ne raivataan maahan kuten olen tehnyt jopa kolmesti.
Eihän vesakko voi rajoittaa kovinkaan paljon mäntyjen kasvua, kun se raivataan aina välillä maanpintaa myöten ja kolmannen raivauksen olen tehnyt mäntyjen ollessa 4..5 metriä pitkiä ja vesakko on silloin enintään metristä pariin.
Neljättä raivausta ei tarvitse tehdä, sillä vesakko kuolee varjostukseen puiden kasvaessa 8..10 metriin.
Silloin vasta kaikki vesakon biomassa muuttuu ravinteiksi.
Onkohan kukaan laskenut kuika paljon koivuntuhkalannoitetta maahan tulee kovasti vesakkoa kasvaneelle alueelle lannoitteeksi (arvaus 1000 kg) , kun vesakko kuolee lopulta juurineen.
Kurki, se menee niin, että mitä enemmän maaperässä on ravinteita niin sitä enemmän siinä on eliöitä. Eliöt eivät ole ravinteisuuden syy vaan sen seuraus.
Eliöt eivät tuo kuviolle ravinteita, eivät edes typpeä, ulkopuolelta. Nehän syntyvät, elävät ja kuolevat sillä kuviolla.
Vesakon maahankaato ei lisää kuvion ravinteita, mutta se antaa lisää kasvutilaa jäävälle puustolle.
Otetaan vielä esimerkki. Boooorinpuutoksesta ei korjaannu vesakkoa raivaamalla, lehtipuiden karikkeella tai änkyrimadoilla. Se korjaantuu vain tuomalla kyseistä alkuainetta kuvion ulkopuolelta. Tämä pätee kaikkiin muihinkin alkuaineisiin joista osaa kasviravinteiksikin kutsutaan.
Minustakaan tämä ei ole saivartelua, vaikka Kisin ja Jessen mielestä siltä tuntuu. Maaperän ominaisuuksien ja ravinteiden kierron ymmärtäminen on asia, joka on ehkä aliarvostetuin osa metsien hoitoa.
Puusto kasvaessaan sitoo ne ravinteet, jotka raivauksessa maahan alkaa palautua. Jos raivaus on siis lannoitusta, on puuston kasvatus maaperän köyhdyttämistä. Mutta ainakin Jessen mielestä lehtipuun kasvattamisen myötä syksyllä maahan varisevat lehdet lannoittavat maapohjaa, joten asioiden perusteiden ymmärtäminen väärin johtaa väärään lopputulokseen.
Kurki: ”Oliko Kari Mielikäinen vai joku muu, joka sanoi eniten ihailevansa änkyrimatoa, joka on metsäekosysteemin avainlaji.”
Avainlaji on käsitteenä hankala. Maaperässä on monenlaisia otuksia, joilla jokaisella on oma tehtävänsä. Yksi laji ei voi korvata toista, koska evoluution myötä tietty systeemi on tänne rakentunut. Madotkaan eivät hajota eloperäisiä aineita loppuun saakka, vaan ainoastaan tiettyyn vaiheeseen, josta sitten seuraava porukka jatkaa. Lisäksi tapahtuu kemiallisia reaktioita, joiden edellytyksenä on sopivat yhdisteet ja olosuhteet.
Merkillisen mielenkiintoista sai… pohdintaa edelleen! Yhtäkkiä ymmärsin yksinkertaisen tosiasian ja se on vanha kunnon AINEIDENKIERTO EKOSYSTEEMISSÄ. Vanha totuus, joka ei tulessa pala: ekosysteemissä aineet kiertävät, mutta energia virtaa. Ei hätää niin kauan kuin aurinko jaksaa säteillä energiaansa ja aineet saavat kiertää omassa luonnon määräämässä tahdissaan.
Sekö tässä herroja hiertää, kun talousmetsässä luonnollinen ravinteiden kierto ei millään tahdo toteutua? Nykymenolla tarvitaan aina lopulta apulantaa… lisäravinteita… apuravinteita… korvausravinteita… miten kukin niitä haluaakaan nimittää. Ekosysteeminkin on paha nyhjästä tyhjästä.
Petelle annan periksi tuossa, että ravintoa eli tässä tapauksessa kariketta, heinää jne. eli ravinteita pitää olla ensin ja ravinteiden määrä rajaa eliöden määrää eikä toisin päin.
Vilkas eliötoiminta ja siksi ravinteiden nopeampi kierto mahdollistaa puiden paremman kasvun.
Tuo typpi eli urean muodostus eliöiden ulosteissa on kyllä erillinen maaravinteista.
Teollinen urea valmistetaan ammoniakista NH4 ja hiilidioksidista CO2, joten elämen tuottamaan ureaan ei sitoudu maaravinteita eli kalsium, kaliun, fosfori, boori jne.
Minua ei ainakaan hierrä metsämaan ravinnekierto lainkaan. Lannoitteena lisääminen ei tosin ole minulle mitenkään vastenmielistä, mutta jo pelkästään kustannusten takia käytän niitä harkiten. Boorin puutos poistuu vain boorilannoitteella. Se on ainakin faktaa. Suurelta osin siinä korjataan ihmisen tekemisiä, vuosisatoja jatkunut katkeaminen ja metsälaidunnus kuljettivat booria pois. Eikö ole ihan kohtuullista, että nykyinen sukupolvi pieneltä osin korjaa puutosta.
Turvemaat ovat asia erikseen. Niillä nyt ei vaan puu useinkaan kasva jos fosforia ja kaliumia ei lisätä. Turvemaat ovat jatkuvassa muutoksessa kuivatuksen seurauksena. Turpeen hajotessa typpeä mineralisoituu ja turvekerros hiljalleen ohenee. Kun se on painunut alle 30cm paksuiseksi, niin puut alkavat saada fosforia ja kaliumia pohjamaan rapautumisesta.
Toisin kuin kisi epäilee ravinteet eivät ole kuviolla täysin suljetussa kierrossa. Kuten gla jo totesi myös huuhtoutumista tapahtuu. Toisaalta typpeä tulee muutama kilo hehtaarille laskeumana. Näin on tapahtunut vuosimiljoonien ajan, laskeuma ei ole siis kokonaan ihmisen tuottamaa.
Kannattaa tutustua edesmenneen Eino Mälkösen kirjaan Metsämaa ja sen hoito.
Typpi on puiden kasvun kannalta oleellinen tekijä.
Pelkässä kivennäismaassa typpeä ei ole.
Kuivat muokkaamattomat kankaat, joihin ei vesakkoa eikä heinää kasva, tarvitsevat typpilannoitusta, muuten puut jäävät lyhyiksi.
Täällä Kainuussa metsähallitus uudisti kulottamalla ja männynkylvöllä monet hakkuukuviot 1950..1960-luvuilla.
Aluksi kasvoivat hyvin, mutta ensimmäisen harvennuksen jäkeen kasvua alkoi rajoittaa typen puute ja noita kankaita lannoitettiin sitten typellä. Kyllä typpilannoitus näkyy nyt selvästi mäntyjen neulasten tummana vihreytenä ja pituus kasvu on myös lähtenyt käyntiin.
Typpea tulee ilmasta nykyisin aika paljon, mutta täällä pohjoisempana ei näytä sekään riittävän.
Etelä-Suomessa saattanee jo riittää.
Leppävesakkoa olen itse yrittänyt lisätä uudisaloille, sillä täällä sitä ei vesakkoon luonnostaan synny.
Kyllä leppäsekainen vesakko kolmesti maahanlyötynä on hyödyksi männyntaimikolle sen jälkeen, kun vesakko on kuollut varjostukkseen 10 metrisesä mäntymetsässä ja varttuneempi metsä tarvitsee paljon enemmän ravinteita ja varsinkin typpeä.
Taimikko vaiheessa vielä vähemmät ravinteet riittävät hyväänkin kasvuun..
Jos leppä sekainen vesakko tuhotaan myrkyillä heti eikä siitä jää mitään raivattua lahopuuta alalle, taimikko varttuneempana alkaa menettää varmasti kasvuvoimaa, mitä vesakon raivausjäte olisi antanut.
Typpeä maaperään tulee myös samalten pinnoilla elävien bakteerien sitoessa sitä.
Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.
Mitäs tälle tapahtuu seuraavaksi ?
Kuva otettu 2007.
Nyt saa kasvaa, vuotuinen kasvu 15 (?) m3/v.
Toimenpiteet;Risusavotta 2 krt-1 harvennus.
Metsänvartijan kasvatusmalli.
Kasvatusmalli varmasti ok mutta puulaji vain alustaansa väärä.
Eipä silti kuusetkaan paljon järeämpiä näytä olevan. Onko kuitenkin tyrkätty lannoitetta liian aikaisin?
Kasvu on mahtava kuten pitääkin ja myös näkyy.
Kannattaa kasvatella ainakin 1,5 ihmissukupolvea. Harvennus tietenkin ajallaan.
Kun hakkuun aika sitten tulee, niin ”räkäpuheita” ei kuulla.
Tuo risusavottakin tuolla metsänvartijan maahan lakaisulla lannoittaa ja pahentaa männyn oksaisuutta. Omissa kokemusta kun edellisen omistajan lannoitus tapahtui liian myöhään joten voima jäikin seuraavan puusukupolven riesaksi. Ja erittäin raju määrä latvuksia ja oksia lisäksi. Tuli räkää ja plajon mutta jospa nuo siitä myös harvennusten myötä laatua parantaisivat. Kasvukin kyllä kovaa.
Eihän tuo tietenkään ole ihan sitä parasta männyn laatua. Jos joku puhuu tässä yhteydessä ”räkämänniköstä” niin hän ei ole sitten koskaan räkämännikköä nähnytkään, vaan on omaksunut vain tuon sanaparin hokemana, jolla ei ole sisältöä.
Nämähän ovat sentään suoria mäntyjä. kun tätä kasvatellaan ja harvennellaan, niin päätehakkuussa sahat kiljuen tästäkin kilpailevat.
Terveisin: Korpituvan Taneli
Tanelin kanssa samaa mieltä. Tuo männikkö järeytyy nopeasti ja oksaväli on kohtalaisen pitkä. Siitä tulee aikanaan hyvää oksattomaksi sormijatkettua tavaraa puutuoteteollisuuteen.
Pahimmat rungot on poistettu harvenuksessa (metsuri hakkasi). Osa rungoista pystykarsittu.
Luontaisesti lähtenyt r-koivu+kuusi parantaa päätehakkuutuloja.
Kasvu on tosiaan hieno. 700 m3/ha saavutettavissa 70 v;n kiertoajalla.
Kuviolla oli kova lepikko 2,sen risusavotan teko hetkellä. Se on lannoittanut hyvin oksatkin kasvuun.
Paksuin runko kuviolla 40 cm D1,3.
Paksuuskasvu 5;ssä vuodessa 4 cm.
Maahanlakaisu ei ole lannoittanut tätäkään kohdetta. Mahdollisesti sen seurauksena maa on lämmennyt keväällä nopeammin ja ravinteiden kierto on alkanut aikaisemmin.
Varsinkaan lepikon maahankaato ei ole lannoittanut. Päinvastoin se on lopettanut sienijuuren typpeä sitovan vaikutuksen.
Raivaus, maahankaato, lakaisu tai mikään muukaan toimenpide jossa kuviolle ei tuoda ravinteita sen ulkopuolelta EI ole lannoitusta. Sellaiset toimenpiteet ovat harvennuksia joilla maaperän ravinteet keskitetään kasvatettaville rungoille.
No oli miten oli, mutta tällä kuviolla tärkeintä on hoitaa elävää latvusta niin, että sitä on vähintään 40 prosenttia rungon pituudesta. Ainoa keino parantaa laatua on maksimoida järeys.
Samaa mieltä Tanelin kanssa. Ei tuo ole ”räkämännikköä” nähnytkään. Suoraa tukkipuutahan tuossa kasvaa ja kovalla vauhdilla. Muutama oksa haittaa, kun ei laadusta maksetakaan. Ei ainakaan niin paljon, että se kannattaa.
Siis lepikko ennen raivausta…silloinhan sitä lehtimassaa tuli.
Ja lepän oksat lähti ravinne kiertoon.
Tottakai ravinteet kohdistuu nyt arvopuihin.
Leppä on Suomessa ainoa puulaji joka kykenee sitomaan ilmakehän typpeä. Leppävirta pudottaa lehtensä jokseenkin vihreinä. Sinä siirtyy typpeä maahan. Nyt kun lepät on poistettu, niin tämä ”typpipumppu” on lakannut olemasta.
Oksissa ei ravinteita paljoa ole. Silti Leppien poisto oli todennäköisesti hyvinkin positiivinen toimenpide jos ne varjostivat neulasia.
Alikasvoksen koivu ei tuo ravinteita kuviolle. Kun ne kaadetaan, niin edelleenkään ne eivät tuo ravinteita kuviolle. Ne maksimissaan palauttavat ne ravinteet jotka ovat kuviosta ottaneet. Jos rangat korjataan polttopuuksi, niin ravinteita kulkeutuu kuviolta pois. Tätä ei kannata murehtia, määrä on olemattoman pieni.
Jäävä puusto hyötyy ravinne- ja vesikilpailun vähenemisestä ja lämpimämmästä maaperästä. Se ei ole kuitenkaan minkään sortin lannoittamista tai lannoitusvaikutusta. Se on harventamista.
Juuri näin. Lehtipuuston osuuden kasvattamien vilkastuttaa maaperän mikrobitoimintaa ja nopeuttaa ravinteiden päätymistä kiertoon ainakin jossain määrin, mutta tätä mekanismia ei pidä koittaa aktivoida vesakon avulla syystä, jotka Pete mainitsi. Pieni, mutta olennainen ero puheisiin raivauksen tai harvennuksen lannoitusvaikutuksista.
Kuten usein, tässäkin kohteessa alikasvos näyttää suht harvalta, joten mäntyjen kasvatuksen suhteen riittää ennakkoraivauksen kaltainen toimenpide. Metsätalous on kuitenkin pitkäjänteistä puuhaa, joten kuvion historia on olennainen seikka päätettäessä hoidosta. Jos tuolla on aiemmin mahdollisesti ollut juurikäävästä kärsinyttä kuusta, on syytä alikasvos raivata pois. Jos tätä riskiä ei ole, voi kuusia kasvattaa harvakseltaan ympäristösyistä. Muuten kuvassa näyttää olevan hienosti kasvava männikkö, jossa määrä korvaa laadun, eikä siten asiasta kannata enempää huolestua.
Muokkausaloille, kun olen siemenstä kasvattanut männytaimikoita, on luonnostaan tullut kovasti vesakkoa.
Ajattelen näin, että pieni männyntaimi ei tietenkään pysty ottamaan kaikkia ravinteinta pinta-alayksiköltä, vaan vesakko ottaa loput.
Eli kun olen joutunut kolmesti vesakon raivaamaan ennenkuin 8..10 m männyntaimikko varjostuksen seurauksena tappaa vesakon, sanoisin että männyt saivat 3 lisälannoitusannosta, vaikka nuo ravinteet ovatkin peräisin samalta pinta-alalta.
Kurki, kun ole kolmeen kertaan raivannut männikköäsi, niin männyn ovat hyötyneet kilpailun pienenemisestä. Ankaran kilpailu on valosta, lämmöstä ja vedestä. Toki myös ravinteista. Resurssit kohdistuvat siis kasvatettaville puille. Lannoittanut et ole kertaakaan. Vesakon maatuessa ravinteita palautuu olemattoman pieni määrä metsän pohjaan. Ja nekään eivät ole lannoitetta.
Eikö ole niin, että mäntyjen käytettävissä olevat ravinteet lisääntyvät kun hyödyttömät alikasvut poistetaan? Niukkaravinteisella maalla tällä luulisi olevan paljonkin merkitystä ja pienetkin kasvuavut auttavat.
Pete hiukan liikaa yrittää muuttaa ravinteet vain valoksi, lämmöksi ja vedeksi. Kun lehtipuu tuottaa lehtimassaa maahan kait se nyt sentään maatuessaan ravinteita antaa.
Ja männyn vesi tulee paalujuurella aivan eri maakerroksesta kuin pintamassan alla oleva juuristo ottaa. Valo toki kyllä mutta ei männylle liian aikaisin. Tulee juuri kuvan kaltaista oksaista kun ne eivät häviä jo olemattoman kokoisena valon puutteessa. Lehtipuu siellä täällä joukossa pitää myös Yaran loitolla.
Lehtimassa ei sisällä merkittäviä määriä ravinteita, poislukien lepän lehdet. Koivu ja muut imaisevat ravinteet juuristoon syksyllä ja keltaiset lehdet ovat vain mikrobien ruokaa.
Männyllä ei läheskään aina ole paalujuurta. Ja vaikka olisikin, hienojuuret ovat niitä, joissa mykorritsat toimivat ja joilla ravinteet otetaan. Merkittävä osa näistä on kaikilla puulajeilla lähellä maan pintaa eli siellä, missä ravinteita eniten on.
Lehtipuun merkitys ravinteisuuden suhteen on siinä, että se vähentää happamuutta, helpommin hajoavana lisää mikrobien aktiivisuutta ja siten nopeutta ravinteiden kiertoa eli pitää maaperän paremmassa kunnossa. Mutta ravinteita sinänsä ei yhtään lisää tule.
Mistähän Gla ne ravinteet sinne maan pintaan tulevat?
Ei kai vain jo luolamiehet ole vain kemiallista käyneet viskomassa.
On kummaa väittää ettei mikrobien hajoituksen tuloksena juuri synny sitä ravinnetta. Eli hajoitettu lehtimassa muuttuu hyödynnettäväksi ravinteeksi ja samalla muuttaa maata ”mustan mullan” suuntaan. Jolloin taas elämä paranee siinä ja sen alusessa kerroksessa. Eli sekoittumistakin tapahtuu kun tulee pieneliötoimintaa mukaan. Aika harvana syksynä kaikki ravinteet sitä paitsi lehdistä kerkeävät takaisin juuristoon. Usein lehti lähtee jo aika vihreänä kun syysmyrskyt oikein riepottelee.
Ravinteita tulee kasvien käyttöön mm. kivennäismaan rapautumisen seurauksena. Laskeumallakin on osuutensa, etenkin typestä puhuttaessa. Ravinteita puolestaan katoaa esimerkiksi huuhtoutumisen myötä.
Maaperässä tapahtuu monimutkaisia biologisia ja kemiallisia prosesseja, joilla ravinteet päätyvät kasveille käyttökelpoiseen muotoon. Niitä en tämän tarkemmin ala kuvata, kun kemia, varsinkaan biokemia ei ole minun alaani. Koivun pudottaessa lehtensä syksyllä ei kuitenkaan voida puhua maaperän lannoituksesta. Itse ymmärrän lannoituksen toimintana, jolla maaperän ravinnepitoisuutta nostetaan. Kellastuneissa lehdissä ei juurikaan ravinteita ole (ovat siis juuristossa), toinen syy on kiertokulku. Kasvillisuus (ei siis pelkkä puusto) sitoo ravinteita ja kasvillisuuden kuollessa ravinteet päätyvät hajoittajien kynsiin ja siitä edelleen uudelleen käytettäväksi. Puut ei syksyllä kuole, joten valtaosa ravinteista ei tällöin mene kierrätykseen. Syysmyrskyjen pudottamien vihreiden lehtien määrä on käytännössä olematon, eikä sillä ole vaikutusta tähän asiaan.
Maaperässä voi kuitenkin olla kasvutekijöitä, joita puusto ei pysty hyödyntämään esim. happamuuden tai epäedullisen aineiden tasapainon takia. Jos lehtipuun karikkeen ja sen myötä parantuneiden olosuhteiden myötä nämä tekijät saadaan hyödynnettyä, puuston kasvu saattaa parantua. Käytännössä kuitenkin puhutaan normaalisti pienistä eroista, vt-kangasta ei yleensä saa pelkästään koivua kasvattamalla muutettua mt:ksi. Lisäksi esimerkiksi vesakosta puhuttaessa tämä mekanismi ei ole ainoa tekijä. Myös kilpailu ravinteista, kosteudesta ja valosta sekä maaperän lämpötila vaikuttavat olennaisesti puuston kasvuun, joten kasvatettaville puille on syytä tehdä tilaa poistamalla ylimääräiset yksilöt. Itse pyrin hoitamaan maaperää kasvattamalla havupuiden joukossa lehtipuita, mutta siinäkään ei ravinteiden suhteen ole kyse lannoituksesta, vaan ihan luonnollisesta kiertokulusta.
En ole varma, sainko edelläolevista kommenteista irti sen, mitä siellä yritettiin tolkuttaa. Joku ongelma näytti olevan, että mikä rooli metsään jätettävällä raivausmassalla on: onko se ravinnetta, onko se lannoitusta? Kysymys on käsitteistä – mitä itsekukin ymmärtää esim. lannoituksella. Monesti puhutaan jonkin toimenpiteen ”lannoittavasta” vaikutuksesta, vaikka alueella ei olisi virallista apulantaa vilautettukaan.
Minä olen tottunut ajattelemaan, että metsässä kaikki maahan tippuva tai kaadettu ja sinne maatumaan jätetty materiaali toimii maanparannuksena ja hyödyttää jäljellä olevien puiden kasvua. Ei pidä saivarrella päivänselvällä asialla.
Gla tätä jo hyvin rautalangasta väänsikin. Lehtipuiden tuottama lehtimassa ei siis anna ravinteita. Se on metsän sisäistä kiertoa. Joku suhteellisuuden taju on aina hyvä olla metsä-asioissakin. Itselleen voi tietysti uskotella tekevänsä lannoitusta metsää raivatessaan vaikka todellisuudessa siinä on kyse kuviolla olemassa olevien kasvutekijöiden ohjaamisesta kasvamaan jätetyille puille.
Lehtipuusekoitus on minunkin mielestä toivottava piirre missä tahansa metsässä. Päätehakkuuseen tähtäävässä kasvatusketjussa lehtipuut voi viimeisessä harvennuksessa kuitenkin poistaa tulevia jättöpuuryhmiä lukuunottamatta. Metsämaan tuhansia vuosia pitkässä historiassa ei yksi 15-20v lehtipuuton jakso vaikuta sitä taikka tätä. Jos harvennusvaiheessa lehtipuissa ei ole tukkipotentiaalia, niin ne voi ainakin metsämaan tulevan puuntuotoskyvyn näkökulmasta poistaa aivan huoletta.Monimuotoisuus turvataan parhaiten jättämällä jo ensiharvennuksessa lehtipuuryhmiä. Tähän pitäisi kiinnittää enemmän huomiota ettei päätehakkuun jälkeen jää kuin yksittäisiä tuulentuivertamia lehtipuita sinne tänne. Parasta olisi säästää haapaa, raitaa, pihlajaa ja leppää selkeisiin ryhmiin jo taimikonhoidossa. Ja koivua lisäksi metsänomistajan halua määrä tasaisesti koko taimikkoon.
Kisi, saivartelua tai ei, niin maahankaadettu materiaali ei maata juurikaan paranna. Miksi täytyy uskotella että raivaus jotenkin lisäisi kuviolla olevia ravinteita kun kyse on lisääntyneestä kasvutilasta? Esimerkiksi Kainuun ja Kuusamon paksukuntaisilla mailla maahan satava karike vain lisää kunttakerroksen paksuutta. Se puolestaan pitää maan pidempään kylmänä ja maaperän ravinteet kiertävät hitaammin, ts. niitä tulee hitaammin kasvatettavien puiden käyttöön. Tämän takia tällaiset alueet hyötyvät voimakkaasti maanmuokkausesta ja erityisesti kulotuksesta joka parantaa lämpö-olosuhteita.
Jos nyt jotenkin yrittää arvioida vaikkapa taimikonhoidon maahan palauttamien ravinteiden määrää, niin tehdään oletus, että poistettavan vesan paksuus on keskimäärin 2cm tyveltä ja pituus 3m. Sen tilavuus on tällöin noin 0,3litraa, eli 0,3kg. Kilossa vesarankaa on typpeä noin 4g. Jos hehtaarilta poistetaan 5000kpl tällaista vesaa, niin maahan päätyy typpeä 6kg/ha.Tällaisella typpimäärällä ei ole mitään merkitystä jäävälle puustolle, mutta kilpailun vähenemisellä on (valo, vesi, ravinteet).
Pete takoo ristiin niin että ”rusakkohuulet” varmaan muotoutuu. Puusto hyötyy valosta, vedestä ja RAVINTEISTA, eikö tuo ole juuri sitä lannoitetta. Ravinne tai lannoite. Mielestäni juuri kuten kisi päätteli. SAIVARTELUA!.
Katson myös että tuo lämpösumman lisäyskin taitaa olla lähinnä keksittyä marginaali-ilmiötä. Vähintäänkin suhteutettuna.
Jeesmies, olet oikeassa, ei tehdä tästä liian monimutkaista. Kasvutekijöiden optimaalinen allokointi on monimutkaista, niinpä onkin parasta, että sinä teet vain niinkuin parhaalta tuntuu.
Oliko Kari Mielikäinen vai joku muu, joka sanoi eniten ihailevansa änkyrimatoa, joka on metsäekosysteemin avainlaji..
http://www.edu.vantaa.fi/vasa manet/sisalto/suomenmetsat/tarkelain.htm
Itse olen kaivellut metsän maapohjia ja enkä kyllä ole löytänyt yhtään änkyrimatoa täällä Länsi-Kainuussa.
Ostaisin niitä, jos olisi myynnissä.
Minulla on kuusen istutusala vanhalla pellolla, jossa on valtavasti lieroja, joita olen vienyt joka kevät istutetuille muokkausaloille, jotka ovat kivennäismaata ja kasvavat heinää.
Nämä lierot, joita olen istuttanut eri paikkoihin ovat peltolieroja, enkä tiedä miten metsissä sitten elänevät, mutta metsälieroja olen löytänyt metsistäni märkinä kesinä, kun satunnaisetsi kääntää palan metsämaata ja sitä lähemmin tutkii.
Kuta enemmän pieneliöitä on maaperässä, sitä enemmän maahan tulee lannoitusta eliöiden ulosteista ja niiden kuollessa. Lehtomaat ja tuoreet kankaat ilmeisesti ovat näitä metsätyyppejä, joissa on riittävästi kosteutta pieneliöille.
Ainakin ulosteisssä typpi on ravinne, jota pieneliöt tuovat maapohjaan ”ulkopuolelta”, muut ravinteet ovat sitten karikkeestä peräisin.
Olisin sitä mieltä, että männyn taimi ei ota 1,5..2,0m silmässä kaikkia maassa olevia ravinteita, vaan vesakko ottaa loput ja nuo ravinteet ovat ravinnelisä aina jäävälle puustolle kun ne raivataan maahan kuten olen tehnyt jopa kolmesti.
Eihän vesakko voi rajoittaa kovinkaan paljon mäntyjen kasvua, kun se raivataan aina välillä maanpintaa myöten ja kolmannen raivauksen olen tehnyt mäntyjen ollessa 4..5 metriä pitkiä ja vesakko on silloin enintään metristä pariin.
Neljättä raivausta ei tarvitse tehdä, sillä vesakko kuolee varjostukseen puiden kasvaessa 8..10 metriin.
Silloin vasta kaikki vesakon biomassa muuttuu ravinteiksi.
Onkohan kukaan laskenut kuika paljon koivuntuhkalannoitetta maahan tulee kovasti vesakkoa kasvaneelle alueelle lannoitteeksi (arvaus 1000 kg) , kun vesakko kuolee lopulta juurineen.
Kurki, se menee niin, että mitä enemmän maaperässä on ravinteita niin sitä enemmän siinä on eliöitä. Eliöt eivät ole ravinteisuuden syy vaan sen seuraus.
Eliöt eivät tuo kuviolle ravinteita, eivät edes typpeä, ulkopuolelta. Nehän syntyvät, elävät ja kuolevat sillä kuviolla.
Vesakon maahankaato ei lisää kuvion ravinteita, mutta se antaa lisää kasvutilaa jäävälle puustolle.
Otetaan vielä esimerkki. Boooorinpuutoksesta ei korjaannu vesakkoa raivaamalla, lehtipuiden karikkeella tai änkyrimadoilla. Se korjaantuu vain tuomalla kyseistä alkuainetta kuvion ulkopuolelta. Tämä pätee kaikkiin muihinkin alkuaineisiin joista osaa kasviravinteiksikin kutsutaan.
Minustakaan tämä ei ole saivartelua, vaikka Kisin ja Jessen mielestä siltä tuntuu. Maaperän ominaisuuksien ja ravinteiden kierron ymmärtäminen on asia, joka on ehkä aliarvostetuin osa metsien hoitoa.
Puusto kasvaessaan sitoo ne ravinteet, jotka raivauksessa maahan alkaa palautua. Jos raivaus on siis lannoitusta, on puuston kasvatus maaperän köyhdyttämistä. Mutta ainakin Jessen mielestä lehtipuun kasvattamisen myötä syksyllä maahan varisevat lehdet lannoittavat maapohjaa, joten asioiden perusteiden ymmärtäminen väärin johtaa väärään lopputulokseen.
Kurki: ”Oliko Kari Mielikäinen vai joku muu, joka sanoi eniten ihailevansa änkyrimatoa, joka on metsäekosysteemin avainlaji.”
Avainlaji on käsitteenä hankala. Maaperässä on monenlaisia otuksia, joilla jokaisella on oma tehtävänsä. Yksi laji ei voi korvata toista, koska evoluution myötä tietty systeemi on tänne rakentunut. Madotkaan eivät hajota eloperäisiä aineita loppuun saakka, vaan ainoastaan tiettyyn vaiheeseen, josta sitten seuraava porukka jatkaa. Lisäksi tapahtuu kemiallisia reaktioita, joiden edellytyksenä on sopivat yhdisteet ja olosuhteet.
Merkillisen mielenkiintoista sai… pohdintaa edelleen! Yhtäkkiä ymmärsin yksinkertaisen tosiasian ja se on vanha kunnon AINEIDENKIERTO EKOSYSTEEMISSÄ. Vanha totuus, joka ei tulessa pala: ekosysteemissä aineet kiertävät, mutta energia virtaa. Ei hätää niin kauan kuin aurinko jaksaa säteillä energiaansa ja aineet saavat kiertää omassa luonnon määräämässä tahdissaan.
Sekö tässä herroja hiertää, kun talousmetsässä luonnollinen ravinteiden kierto ei millään tahdo toteutua? Nykymenolla tarvitaan aina lopulta apulantaa… lisäravinteita… apuravinteita… korvausravinteita… miten kukin niitä haluaakaan nimittää. Ekosysteeminkin on paha nyhjästä tyhjästä.
Petelle annan periksi tuossa, että ravintoa eli tässä tapauksessa kariketta, heinää jne. eli ravinteita pitää olla ensin ja ravinteiden määrä rajaa eliöden määrää eikä toisin päin.
Vilkas eliötoiminta ja siksi ravinteiden nopeampi kierto mahdollistaa puiden paremman kasvun.
Tuo typpi eli urean muodostus eliöiden ulosteissa on kyllä erillinen maaravinteista.
Luulisin näin.
http://fi.wikipedia.org/w iki/Urea
Teollinen urea valmistetaan ammoniakista NH4 ja hiilidioksidista CO2, joten elämen tuottamaan ureaan ei sitoudu maaravinteita eli kalsium, kaliun, fosfori, boori jne.
Minua ei ainakaan hierrä metsämaan ravinnekierto lainkaan. Lannoitteena lisääminen ei tosin ole minulle mitenkään vastenmielistä, mutta jo pelkästään kustannusten takia käytän niitä harkiten. Boorin puutos poistuu vain boorilannoitteella. Se on ainakin faktaa. Suurelta osin siinä korjataan ihmisen tekemisiä, vuosisatoja jatkunut katkeaminen ja metsälaidunnus kuljettivat booria pois. Eikö ole ihan kohtuullista, että nykyinen sukupolvi pieneltä osin korjaa puutosta.
Turvemaat ovat asia erikseen. Niillä nyt ei vaan puu useinkaan kasva jos fosforia ja kaliumia ei lisätä. Turvemaat ovat jatkuvassa muutoksessa kuivatuksen seurauksena. Turpeen hajotessa typpeä mineralisoituu ja turvekerros hiljalleen ohenee. Kun se on painunut alle 30cm paksuiseksi, niin puut alkavat saada fosforia ja kaliumia pohjamaan rapautumisesta.
Toisin kuin kisi epäilee ravinteet eivät ole kuviolla täysin suljetussa kierrossa. Kuten gla jo totesi myös huuhtoutumista tapahtuu. Toisaalta typpeä tulee muutama kilo hehtaarille laskeumana. Näin on tapahtunut vuosimiljoonien ajan, laskeuma ei ole siis kokonaan ihmisen tuottamaa.
Kannattaa tutustua edesmenneen Eino Mälkösen kirjaan Metsämaa ja sen hoito.
Typpi on puiden kasvun kannalta oleellinen tekijä.
Pelkässä kivennäismaassa typpeä ei ole.
Kuivat muokkaamattomat kankaat, joihin ei vesakkoa eikä heinää kasva, tarvitsevat typpilannoitusta, muuten puut jäävät lyhyiksi.
Täällä Kainuussa metsähallitus uudisti kulottamalla ja männynkylvöllä monet hakkuukuviot 1950..1960-luvuilla.
Aluksi kasvoivat hyvin, mutta ensimmäisen harvennuksen jäkeen kasvua alkoi rajoittaa typen puute ja noita kankaita lannoitettiin sitten typellä. Kyllä typpilannoitus näkyy nyt selvästi mäntyjen neulasten tummana vihreytenä ja pituus kasvu on myös lähtenyt käyntiin.
Typpea tulee ilmasta nykyisin aika paljon, mutta täällä pohjoisempana ei näytä sekään riittävän.
Etelä-Suomessa saattanee jo riittää.
Leppävesakkoa olen itse yrittänyt lisätä uudisaloille, sillä täällä sitä ei vesakkoon luonnostaan synny.
Kyllä leppäsekainen vesakko kolmesti maahanlyötynä on hyödyksi männyntaimikolle sen jälkeen, kun vesakko on kuollut varjostukkseen 10 metrisesä mäntymetsässä ja varttuneempi metsä tarvitsee paljon enemmän ravinteita ja varsinkin typpeä.
Taimikko vaiheessa vielä vähemmät ravinteet riittävät hyväänkin kasvuun..
Jos leppä sekainen vesakko tuhotaan myrkyillä heti eikä siitä jää mitään raivattua lahopuuta alalle, taimikko varttuneempana alkaa menettää varmasti kasvuvoimaa, mitä vesakon raivausjäte olisi antanut.
Typpeä maaperään tulee myös samalten pinnoilla elävien bakteerien sitoessa sitä.