Puolitelavarustus ja mekaaninen vinssi odottaa uutta tulemistaan kartanolla. Vinssiin löytyy vielä puomi mutta torni on jatkojalostettu muuhun käyttöön.
Rekiraudatkin vielä löytyy rauniolta.
Majoria ei ole mutta Natikka löytyy.
Tuollasella Majorilla isäni oli 1950-luvun lopulla kaksi talvea Metsähallituksen savotassa. Siinä ei ollut puoliteloja, ainoastaan Vauhkosen ristikkoketjut. Ne oli ensimmäisiä konesavotoita näillä kylillä. Syksyllä -57 myrsky kaatoi paljon puuta eikä niitä olis hevospelissä kerennyt saada korjuuseen kun noin 10 000 hehtaarin salolla ei silloin tiestöä vielä ollut. Vanhat hevosrahtitien pohjat levitettiin ja tasattiin talviteiksi joita pitkin traktorit ja muutama kuorma-autokin kuljettivat puut uittoa varten Saimaalle jäävarastoon. Talvitiet kulki monen lammen ja pikkujärven yli ja vahinkojakin sattui, onneksi niissä ei ketään hukkunut. Heti tuon savotan jälkeen alkoikin metsätieverkon rakennus ja nyt teitä on niin paljon että niillä saattaa eksyä.
Tuo koppi taitaa olla edistyksellinen, peltikoppi ja taitaapa olla kopissa lämmityskin? Pakoputki kierrätettiin kopin kautta. Aikalaisensa useimmiten pressu- tai kovalevykoppeja.
Ennen telankiristimien aikaa vänkäri on laitettu kävelemään telan päälle tarvittaessa.
Tässähän voisi taas muistella aikoja kun enovainaa ajeli tukkikuormia Leivonmäen sahalle. Eli ilman teloja. Matkalla oli erittäin jyrkkä ja pitkä mäki, joka piti tulla kuorma päällä alas. No, kerran sitten vaihde hyppäsi päältä juuri kun oli käännytty alamäkeen valtion tielle. Siinähän ei ollut muuta tehtävissä kuin pitää ratista ja toivoa parasta. Suorasta laatikosta ei taatusti saanut vaihdetta päälle niissä nopeuksissa eikä kuivia jarrujakaan ollut vara mennä hiplaamaan. Se olisi ollut varma hengenlähtö.
Tie oli onneksi melko suora, ainoastaan Itä-Hämeen Liikenteen bussi körötteli hissukseen alamäkeen. Vähän ennen mäen puoltaväliä eno huitaisi bussista ohi Majorilla ja tukkikuormalla. Vauhtia oli sen verran, ettei linja-auto tavoittanut seuraavalla suorallakaan ja sitten pitikin jo traktorin kääntyä pienelle oikotielle. Sahalla olivat sitten ihmetelleet että ”äkkiäpäs sinä kuorman toit”.
Niinpä. Ennen ne oli niin koneet kuin miehetkin rautaa. Olivat kyllä rautaa naisetkin.
Moni äijä tuli illalla tupaan vaijeri kourassa ja sulatteli sen ensin irti piisin päällä. Sitten vasta kävi irrottamassa muijan peräreestä.
Kovat olivat ajat, kovat. Lähin Alkokin saattoi olla 50 kilsan päässä. Ei ollut keskaria kaupoissa, ei.
Puolitelavarustus ja mekaaninen vinssi odottaa uutta tulemistaan kartanolla. Vinssiin löytyy vielä puomi mutta torni on jatkojalostettu muuhun käyttöön.
Rekiraudatkin vielä löytyy rauniolta.
Majoria ei ole mutta Natikka löytyy.
Tuollasella Majorilla isäni oli 1950-luvun lopulla kaksi talvea Metsähallituksen savotassa. Siinä ei ollut puoliteloja, ainoastaan Vauhkosen ristikkoketjut. Ne oli ensimmäisiä konesavotoita näillä kylillä. Syksyllä -57 myrsky kaatoi paljon puuta eikä niitä olis hevospelissä kerennyt saada korjuuseen kun noin 10 000 hehtaarin salolla ei silloin tiestöä vielä ollut. Vanhat hevosrahtitien pohjat levitettiin ja tasattiin talviteiksi joita pitkin traktorit ja muutama kuorma-autokin kuljettivat puut uittoa varten Saimaalle jäävarastoon. Talvitiet kulki monen lammen ja pikkujärven yli ja vahinkojakin sattui, onneksi niissä ei ketään hukkunut. Heti tuon savotan jälkeen alkoikin metsätieverkon rakennus ja nyt teitä on niin paljon että niillä saattaa eksyä.
Tuo koppi taitaa olla edistyksellinen, peltikoppi ja taitaapa olla kopissa lämmityskin? Pakoputki kierrätettiin kopin kautta. Aikalaisensa useimmiten pressu- tai kovalevykoppeja.
Ennen telankiristimien aikaa vänkäri on laitettu kävelemään telan päälle tarvittaessa.
Tässähän voisi taas muistella aikoja kun enovainaa ajeli tukkikuormia Leivonmäen sahalle. Eli ilman teloja. Matkalla oli erittäin jyrkkä ja pitkä mäki, joka piti tulla kuorma päällä alas. No, kerran sitten vaihde hyppäsi päältä juuri kun oli käännytty alamäkeen valtion tielle. Siinähän ei ollut muuta tehtävissä kuin pitää ratista ja toivoa parasta. Suorasta laatikosta ei taatusti saanut vaihdetta päälle niissä nopeuksissa eikä kuivia jarrujakaan ollut vara mennä hiplaamaan. Se olisi ollut varma hengenlähtö.
Tie oli onneksi melko suora, ainoastaan Itä-Hämeen Liikenteen bussi körötteli hissukseen alamäkeen. Vähän ennen mäen puoltaväliä eno huitaisi bussista ohi Majorilla ja tukkikuormalla. Vauhtia oli sen verran, ettei linja-auto tavoittanut seuraavalla suorallakaan ja sitten pitikin jo traktorin kääntyä pienelle oikotielle. Sahalla olivat sitten ihmetelleet että ”äkkiäpäs sinä kuorman toit”.
Huh, olipas melkoista menoa enolla ?! Tuuria tarvittiin – ja kylmähermoisuutta – että säikähdyksellä selvittiin.