Yläkerta | Puronvarren hakkuurajoitus lisää monimuotoisuutta

Uusin PEFC-standardi edellyttää vesistöjen ja lähteiden varteen jatkuvapeitteistä suojakaistaa sertifiointiin kuuluvilla metsätiloilla. Puroja, jokia ja järviä reunustavat puustot tulevat vähitellen tutuksi kaikille maanomistajille, joilta löytyy vesistöihin rajoittuvia hakkuukohteita.

Tutun puron virtausta katsellessa metsänomistajan huomio voi kiinnittyä uomaan kaatuneisiin puihin. Niiden määrä vääjäämättä kasvaa, kun suojavyöhykkeelle kohdennettua säästöpuustoa kaatuu tuulisella aukolla. Moni miettii uusien vaatimusten merkitystä. Näkymä ei vastaa totuttua. Silloin, kun tilaa arvioidaan luonnon monimuotoisuutta koskevilla mittareilla, Etelä-Suomalaisen puron äärellä totuttu näkymä tarkoittaa huonossa tilassa olevaa puroa.

Puroluonnon heikentyminen alkoi jo varhain teollisen metsänkäytön kehittyessä. Uitto oli ylivoimaisesti tärkein puunkuljetusmenetelmä ennen metsäautoteitä. Uiton vuoksi purouomia kaivettiin, suoristettiin ja raivattiin puhtaaksi puista ja kivistä. 

Soiden ojitusten aikakaudella uomien rakenteellinen vaihtelevuus jatkoi vähenemistään perkauksen kiihtyessä. Monen puron pohja sai ojitusalueilta liikkeelle lähteneestä turpeesta uuden peitteen, veteen liuenneiden ravinteiden määrä kasvoi ja humus värjäsi veden ruskeaksi. 

Ojitusten ohella puronrantametsiä uudistettiin avohakkuilla vuosikymmenten ajan ilman, että vesiin kiinnitettiin erityisempää huomiota. Muokatuilta mailta valui kiintoainesta uomiin. Paahtava aurinko nosti virtaavan veden lämpötilaa. Purojen ylityksiin tehtiin siltarumpuja, jotka aiheuttivat vaellusesteitä kaloille ja muille eliöille. 

Puroluontoa heikentävät toimet eivät ole vielä täysin loppuneet, mutta yleisenä pyrkimyksenä on muuttaa kehityksen suuntaa. Huonossa tilassa olevat metsäpurot halutaan saada toipumaan. Talousmetsissä tämän tavoitteen perustaksi sopii ajatus puroluonnosta toiminnallisena kokonaisuutena, joka sisältää uoman rantametsineen. Varsinkin latvapuroilla puron ja metsän vuorovaikutuksen elvyttäminen on tärkeä tavoite. 

Puustoiset suojavyöhykkeet ovat tavoitteen toteutuksessa keskeinen keino. Puron lähiympäristön elävät ja kuolleet puut ovat tärkeitä muun muassa puroeliöiden ravinnonsaannin, kasvualustojen, varjostuksen ja kiintoaineksen pidättymisen kannalta. Uomiin kaatuneiden puunrunkojen määrä voisi viisinkertaistua nykytasosta. Vasta sitten se saavuttaisi luonnonmetsien puroista mitatun tason eli olosuhteen, jossa purojen eliöstö, kalat mukaan lukien, ovat luontaisesti sopeutuneet elämään. 

Vaihtelevan levyiset suojavyöhykkeet ovat tieteellisesti perusteltuja ja toteutuksessa tulisi siirtyä niiden suuntaan. Suojavyöhykkeiden rajaamisessa on otettava huomioon sekä vesiensuojelun että rantametsän elinympäristöjen säilyttämisen näkökulmat ja se, ettei suojavyöhykkeitä rajata liian kapeiksi.

Puroluonto verkottaa hiussuoniston lailla koko metsäisen maiseman. Valtaosa puroista tulee aina olemaan luonnonsuojelualueiden ulkopuolella, joten puroluonnon vahvistumisen edellytyksenä on metsätalous, joka ottaa riittävällä tavalla huomioon puroluonnon tarpeet. 

Niin ikään, valtaosa talousmetsistä tulee aina olemaan purojen suojavyöhykkeiden ulkopuolella. Joku voi mieltää puustoisen suojavyöhykkeen lähinnä hakkuutulon menetyksenä, toinen lunastaa sillä lupaustaan luonnon parantamisesta puuntuotannon rinnalla. Siihen tottuminen, että virtavedet ja rannat alkavat vähitellen näyttämään erilaisille, käy helpommaksi, kun näkymään yhdistyy tieto toimien merkityksestä vesi- ja metsäluonnolle. Puusto saa puron elämään.

Kirjoittaja on johtava asiantuntija Tapiossa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.