Viime sotien jälkeisten voimakkaiden hakkuiden seurauksena syntyneen ”puupulan” johdosta laaditut 1960-luvun talousohjelmat rakentuivat vahvasti metsätalouden kasvun perustalle. Metsäojitus- ja lannoitustoiminnan kasvattamisella tavoiteltiin sitä, että ojitusalueilta saatava puu on käytettävissä tulevaisuudessa.

Nyt olemme jälleen tilanteessa, jossa kysytään, onko meillä riittävästi puuta kaikkien metsä- ja energiateollisuuden tarpeiden sekä hiilinielu- ja suojelutarpeiden tyydyttämiseen. Nykyisessä maailmantilanteessa, jossa Venäjän tuontipuu on poissa laskuista, omavaraisuus on merkittävä arvo. Suometsien puuton tehokas ja kestävä hyödyntäminen voi nousta arvoon arvaamattomaan.

Suometsien käytön reunaehtona on, että vesiensuojelusta ja monimuotoisuuden säilymisestä huolehditaan. Ilmastonmuutoskeskustelun myötä soiden ja erityisesti turpeen merkitys hiilen sitojana on samoin korostunut. Paikkatietoon, laserkeilausaineistoihin ja korkeusmalleihin pohjautuvat menetelmät antavat mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen ja entistä tarkempaan suunnitteluun.

Samalla suunnittelutyö on huomattavasti keventynyt ja edellyttää entistä vähemmän maastokäyntejä. Ojien kunto pystytään arvioimaan jatkossa entistä tarkemmin tätä varten tuotettujen teemakarttojen avulla. Maastomallien avulla voimme arvioida etukäteen, mitkä ojat kannattaa perata ja mitkä toimivat vielä hyvin perkaamatta puuston tuottaman haihdunnan ansiosta. Suunnittelun apuvälineiksi on kehitteillä hyviä työkaluja.

Maastokäyntejä ei kuitenkaan saa unohtaa. Niillä varmistetaan ennakkosuunnittelun tulos. Suunnittelussa voidaan tämän vuoksi keskittyä entistä vahvemmin vesiensuojelurakenteiden suunnitteluun ja niiden sijoittamisen optimointiin.

Onko pakko kaivaa niin syviä ojia? Tähän kysymykseen mietitään vastausta käynnissä olevissa yhteistyöhankkeissa. Kehittämistyön lopputuloksena on todennäköistä, että voimme ehdottaa madallettavaksi ojankaivuun nykysuosituksia. Mikäli pystymme madaltamaan ojankaivuusyvyyttä, voimme parantaa metsätalouskäytössä olevan suon hiilensidontakykyä, kun entistä pienempi kerros turvetta on kerrallaan hapettumiselle alttiina ja siten hiilen päästölähteenä.

Hakkuutavoilla voimme myös vaikuttaa hiilitasapainoon turvemailla. Voimme säädellä hiilensidontaa sopivalla tavalla hyödyntämällä pienaukko- tai kaistalehakkuita, luontaista uudistamista ja poimintahakkuita kulloinkin sopivalla kasvupaikalla. Kaiken tämän keskellä on huolehdittava, että meillä on riittävästi ammattitaitoisia konekuskeja toteuttamaan suometsien vaativia töitä.

Maa- ja metsätalousministeriön vesitalousstrategiassa ”Maa- ja metsätalouden vesitalouden suuntaviivat muuttuvassa ympäristössä” on kiinnitetty huomiota yhteistyön kehittämiseen valuma-alueella. Hämeen ammattikorkeakoulun vetämässä Opitaan ojista -hankkeessa kehitetään yhteistyöhön sopivaa toimintamallia maatalouden peruskuivatuksen ja metsätalouden suometsien hoitohankkeiden toteuttamisen kesken.

Tähän yhteistyöhön voidaan yhdistää myös soidensuojelu valuma-aluetasolla. Metsätalouden kannalta kitu- ja joutomaiksi luokiteltavia alueita voidaan käyttää pintavalutuskenttinä tai ne voidaan ottaa suojelun piiriin ennallistamalla. Kaikessa tapauksessa niille voidaan johtaa vesiä metsätalousalueilta kaltevuussuhteiden salliessa.

Kaiken kaikkiaan suometsätalous edellyttää tarkkaa suunnittelua, huolellista toteutusta ja säätekijöiden huomioimista puunkorjuussa – sanalla sanoen todellista ammattitaitoa metsätaloustoimijalta ja korjuuyrittäjältä sekä innostusta ja paneutumista metsänomistajalta.

Kirjoittaja on Tapio Oy:n vesiensuojelun johtava asiantuntija.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.