Harmittavasti julkisuuteen tulee ammattitaidottomia väitteitä jatkuvapeitteisestä ja jaksollisesta kasvatuksesta.

Jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen voidaan varmaan lukea mukaan myös pienaukotus. Maisemahakkuut eivät tähän ryhmään kuulu, sillä silloin tavoitteena on maisemanhoito, ei puuntuotanto.

Jaksolliseen metsänkasvatukseen kuuluvat harvennushakkuut, erilaiset uudistushakkuut ja kaksijaksoisten metsien hakkuut. Kaksijaksoinen metsänkasvatus on yleisintä koivikoissa, joihin syntyy usein luontaisesti kuusentaimikko. Rauduskoivikossa, johon on syntynyt alle luontaisesti kuusentaimikko, tehdään voimakkaita harvennuksia. Kun kuusikkoon tehdään aikanaan ensiharvennus, saadaan vielä samassa hakkuussa järeää huippulaatuista koivutukkia. Sama sopii reheville koivuvaltaisille soille, sieltä ei tosin saada koivutukkia ja koivut hakataan aiemmin.

Jatkuvapeitteinen metsänkasvatus sopii hyvin karuille rämeille, korpiin ja oikein kivisille maille. Runsaspuustoisiin havumetsiin se sopii huonosti, jollei metsä ole ennen hakkuuta selkeästi eri-ikäisrakenteinen. Metsätaloudessa muualla kannattaa käyttää jaksollista kasvatusta. Tarkoitin nimenomaan metsätaloutta, en keräilytaloutta.

Jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen liittyy omituisia myyttejä, kuten että sillä saadaan tukin osuus korkeammaksi ja se on järeämpää kuin jaksollisessa kasvatuksessa. Kuitenkin valtakunnan metsien inventoinnin mukaan läpimitaltaan yli 30 sentin havupuiden tilavuus on 1960-luvun lopulta tähän päivään kasvanut lähes 2,5-kertaiseksi. Se on lähes kokonaan johtunut siirtymisestä jaksolliseen kasvatukseen. Puuston määrä Suomessa on vastaavasti ensimmäisestä valtakunnan metsien inventoinnista 1920-luvun alkupuolelta tähän päivään mennessä 1,8-kertaistunut.

Jatkuvapeitteiseen metsänkasvatukseen liittyy omituisia myyttejä.

Vaimoni nykyisin omistamalta tilalta Heinolasta on leimausluettelo vuodelta 1947. Siinä leimattiin 1 210 tukkirunkoa, joista 5,4 metrin korkeudelta vain 20 runkoa täytti 25 senttiä. Kaksi vuotta sitten samalla tilalla tehtiin päätehakkuu, jossa koko hakatusta puumäärästä järeää sorvitukkia oli 57 prosenttia. Kun mukaan lasketaan pienemmät tukit, oli tukkia 84 prosenttia. Ero on huikea.

Toinen myytti on lahopuun määrä. Siihen ei vaikuta kasvatustapa, vaan se, paljonko puita jätetään metsään pysyvästi lahoamaan. Jaksollisessa kasvatuksessa säästöpuut erottuvat selvästi, mutta pahoin pelkään, että jatkuvapeitteisessä kasvatuksessa omistajat eivät tule vastaavasti jättämään pysyvästi järeitä puita lahoamaan, vaan ne hakataan seuraavissa hakkuissa. Nykyisin metsissä on lahopuuta vähän, koska ne käytettiin ennen 1960-lukua talojen lämmitykseen, myös kaupungeissa.

Kolmas myytti on hiilensidonta. Puuhun sitoutuneen hiilidioksidin määrä on kasvanut 1920-luvun alusta 80 prosenttia, eli käsittämättömät 1000 000 000 tonnia. Tämä huolimatta väitteistä, että lähes kaikki ikimetsät on kuuleman mukaan hakattu. Metsänkasvatusmenetelmä muuttui ajanjakson aikana.

Olen ostamiltani tiloilta uudistanut päätehakkuilla merkittävän määrän huonolaatuisia, huonokasvuisia ja vähäpuustoisia jatkuvapeitteisen kasvatuksen alueita. Aion kasvattaa omia metsiäni edelleenkin järkevästi.

Kirjoittaja on metsänomistaja ja metsäsijoittaja.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.