Kesä on jäänyt taakse ja kolea syksy on käsillä. Kesän ajan herkullisilla linnunpoikasilla, jänöjusseilla ja maanteille liiskaantuneilla sammakoilla ja pikkunisäkkäillä mässäilleet vieraslajit ovat nyt uuden edessä. Jäljelle jääneet saaliseläinten poikaset ovat aikuistuneet ja tulleet ketterämmiksi tai muuttaneet etelään. Kaikkiruokaiselta supikoiraltakin alkaa marjaruoka ehtyä.

Nälkä kurnii, sen myötä rohkeudenkin on lisäännyttävä.

Herttaisten ja hyvää tarkoittavien mummojen ruokkimat kissat voivat muodostua petolaumaksi. Mummon voimat voivat ehtyä, tai hän muuttaa tuonylhäisiin tai palvelukotiin, ja mirrisakki jää oman onnensa nojaan. Hyväsydäminen ihminen ei tietenkään ole pystynyt vähentämään koko ajan sikiävää kattilaumaa. Se on saattanut paisua jopa satapäiseksi, kuten juuri on uutisoitu Ylöjärven suunnalta. Puhuvat populaatiokissoista.

Itsekin olen sellaisen joskus tavannut. Mielestäni ne pääosin olivat sairaita, sukurutsaita kuraperseitä. Kun mummot apuani pyysivät, vähensin porukkaa huomattavasti. En valitettavasti vienyt niitä satojen eurojen lääkärihoitoihin, vaan päästin ne kissojen taivaan eloon, iloon ja valoon nopeasti ja kivuttomasti. Työmatkoillani olen tavannut kissoja keskellä metsää, jopa parin kilometrin päässä lähimmästä talosta.

Varislintujen määrä on massiivinen ajateltuun luonnontilaan verrattuna. Vaikka vanhat kaatopaikat ovat lähes poistuneet ja niillä ruokailleet lintuparvet lähteneet muualle, ruokaa on ollut yllin kyllin. Valtatiet ovat ehtymätön ruokapöytä, jatkuvasti on jotakin raatoa tarjolla. Nyt syksyllä on ollut puiduilla pelloillakin syötävää, mutta pellon muokkaus tai viimeistään pinnan jäätyminen lopettaa tarjoilun.

Nälkäisiä saalistajia on siis liikkeellä. Loukussa olevan syötin houkutus voittaa pelon. Yksikin poistettu yksilö pelastaa monta kotoperäisen lajin poikasta. Kesällä en ainakaan itse paljoa loukuta, syötti ei kestä montaa päivää ja alkaa haista. Nyt hirvijahdin pian alkaessa täällä etelässäkin on syöttejä saatavilla runsaasti teurasjätteistä.

Loukkuun päätyneen haittaeläimen päästän vaivoistaan laukauksella päähän, ja koen tekeväni päivän hyvän teon. Moni niistä voisi muuten paleltua talven kylmyydessä tai nääntyä nälkään. Kevääseen selvinneet ovat ahnaita linnunpesien ja poikasten tuhoajia.

Loukkumetsästys itsessään on mielenkiintoista. Toki loukku pitää kokea päivittäin, mutta oman tai koiran kävelylenkin voi johdattaa kulkemaan loukun näkö- tai kiikarietäisyydeltä. Samalla pääsee seuraamaan jälkiä, niiden kulkusuuntia ja muutenkin luonnon tapahtumia.

Minkeille kannattaa hankkia hetitappavia rautoja, niitä ei tarvitse päivystää. Myös tekniikalla saa helpotusta: on olemassa loukkuvahteja, jotka lähettävät viestin loukun lauettua. Joskus asennan riistakameran niin, että siitä näkee pyydyksen tilanteen ja lähistön tapahtumat.

Loukkuja on monenlaisia ja erikokoisia. Kaupasta voi ostaa, mutta itse tekemällä voi kierrättää vaikka minkkitarhan häkkejä tai muuta verkkotavaraa. Päälle putoava kanuloukku on pyytävä, mutta iso ja hintava. Norjalainen läpikäveltävä kettuloukku tehdään puusta. Se tarvitsee tilaa ja on hiukan työläs tehdä, mutta lienee teholtaan paras.

Useimmat omat loukkuni ovat tavallisia verkkoloukkuja, joiden luukuksi putoaa rautalevy. Ja kun niitä on useampi, aina joskus joku niihin hairahtuu.

Loukkumetsästys

• on mielenkiintoista
• saa lähtemään lenkille

Kirjoittaja on metsänomistaja ja metsätalousyrittäjä

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.