Helsinkiläisen ravintolan pöydällä on pino lumppupaperiarkkeja. Paperilla on suomenkielinen käsikirjoitus. Vuosi on 1870. Ravintolassa on menossa markkinointitilaisuus, mutta se ei mene hyvin, sillä kirjailija on humalassa. Kovassa humalassa.

Pöytäseurueeseen kuuluvat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjan kustannuksesta vastaavat henkilöt. Heitä arveluttaa paitsi kirjailija Stenvallin huono käytös, myös hankkeen kustannukset. Viidensadan kappaleen painos tuota outoa kirjaa maksaisi paljon, sillä paperi on kallista.

Vuonna 1870 Suomi on rutiköyhä maa, vielä henkitoreissaan 150 000 ihmistä tappaneen nälänhädän jäljiltä. Kurjuudesta huolimatta valtaosa suomalaisista osaa lukea. Mutta luettavaa ei ole, paitsi Katekismus, sillä paperi on kallista. Paperi tehdään lumpuista, ja harvalukuisesta kansasta niitä riittää vähän. Maassa on alle kymmenen lumppuarkkeja valmistavaa pientä ruukkia, joiden tuotanto hädin tuskin riittää valtionhallinnon tarpeisiin. J.V. Snellmanin ajatus kansallisesta sivistyksestä on vielä kaukana. 

Eletään kuitenkin muutosten aikaa. 1860-luvulla Saksassa on keksitty valmistaa paperia puuhiokkeesta. Ja puutahan Suomessa riittää. 1870-luvulla keksitään selluloosan valmistus. Äkkiä jokaisen soveeliaan vesitien varrelle nousee puuhiomoita, vesisahoja, höyrysahoja, selluloosatehtaita, paperitehtaita, sekä kartonki- ja pahvitehtaita.

Paperia tuotetaan ja käytetään, sillä pakataan, opetetaan, tiedotetaan, sivistetään, politikoidaan, agitoidaan, propagoidaan ja viihdytetetään. Vuonna 1913 Suomessa kulutettiin paperia henkilöä kohti viidenneksi eniten maailmassa. Vuoden 1918 pula-aikana lähes kaikki muut hyödykkeet olivat säännösteltyjä paitsi kirjat. Kirjan sai jauhopussin hinnalla. Sillä erotuksella, että kirjoja sai, mutta jauhoja välttämättä ei.

Viidessäkymmenessä vuodessa metsäteollisuus oli demokratisoinut sivistyksen Suomessa ja mahdollistanut muodonmuutoksen Suomen kansassa. Sivistystä tuli, mutta puuta kului. Paljon. Metsävarojen ehtyminen käänsi katseet myös suometsiin. Vuonna 1910 aloitettiin soiden kuivatukseen liittyvät kenttäkokeet.

Vuonna 1928 säädettiin metsänparannuslaki tukemaan ojitusta yksityisten ja valtion mailla. Soita kuivattiin kiihtyvällä tahdilla ja ennätys saavutettiin neljäkymmentä vuotta myöhemmin.    

Ojitus käynnisti toisen muodonmuutoksen: Soista kehittyi turvekankaita – soita kangasmetsien vaatteissa.

Kirjoittaja Annamari Laurén on suometsätieteen professori Helsingin yliopistossa.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.