Tässä lehdessä puhutaan paljon kahden vuosikymmenen takaisista asioista.

Moni minua aiempaa saapumiserää edustava pitää seuraavaa toteamusta penskan huimana höpinänä, mutta otan sen riskin: muistan kirkkaasti pari vuosikymmentä sitten tapahtuneet asiat ja voi juutas, jotta moinen saa minut tuntemaan itseni vanhaksi

No, naurootta pois. Kyllä minä sen kestän. Mutta perustelen lausuntoni.

Ensinnäkin tuo kahdenkymmenen vuoden pätkä tuntuu hujahtaneen niin nopeasti, jotta ohhoh. Ei siitä tunnu pitkää aikaa olevan, kun vuosituhannen vaihde maailmanlopun povauksineen oli ovella. Itse vietin Milleniumin kotosalla. Niinä aikoina lapsuudenkodissani oli vielä elukoita ja vanhempani menivät nukkumaan iltakymmeneltä herätäkseen aamulypsylle 2000-luvulla. Itse katsoin telkkaria ja katselin, kuinka puoliyön aikaan järven takana paukkuivat Tahkon raketit.

Semmoinen yksityiskohta on 90-luvun viimeisestä päivästä mieleeni jäänyt, että päivällä linkosin pihamaata ja kuulin radiosta nimen Vladimir Putin. Venäjää muistini ajan isännöinyt Boris Jeltsin oli päättänyt vetäytyä hommistaan ja iltauutisissa näytettiin Venäjän uuden päämiehen pärstä. Muistan miettineeni, että kovin oli hymyttömän näköinen kaveri lupsakalta ja keskikaljasta tykkäävältä kylänukolta näyttäneen Jeltsinin rinnalla.

Omasta mielestäni olen seurannut uutisia siitä illasta alkaen.

Ikäni puolesta olin vuonna 1999 täysi pentu. Rippikoulun kävin seuraavana suvena, samalla sain ensimmäisen kännykkäni. Se oli matopelillä varustettu nokialainen, jonka näytöltä en osannut haaveilla katsovani Netflixiä – jota ei tosin ollut olemassakaan.

Nettiyhteys, puhelinverkkoa vonguttava ja etanamaisen hidas, meille hankittiin vasta pari vuotta myöhemmin.

Reilut kolme vuotta myöhemmin pääsin ensimmäistä kertaa kesätöihin paikallislehteen, vuotta myöhemmin kävin ensimmäistä kertaa Helsingissä ja tajusin maailmaa löytyvän Nilsiän ulkopuoleltakin. Himoni sitä muuta maailmaa kohtaan oli vallan mahdoton. Niin mahdoton, jotta varmaan olisin tintannut lapasella nokkaan, jos joku olisi tullut sanomaan 14-vuotiaalle itselleni, että sinä se asut Nilsiässä vielä kahden vuosikymmenen kuluttua.

Mitäpä olisinkaan tehnyt hänelle, joka olisi kertonut eräiden vuonna 2019 elävien suomalaisten pitävän vanhempieni kaltaisia, karjansa hyvinvoinnin ja maatyönsä kaiken muun edelle asettaneita, kotimaisesta ruuantuotannosta vastanneita työhulluja maalaisihmisiä ilmastonmuutoksen kummisetinä ynnä -täteinä?

Varmaan sen saman, mitä teen nykyisinkin. Eli nauranut oikein paskaisesti. Tosin en ehkä ihan niin katkerasti kuin nykyisin.

Sitä tahdon tässä sanoa, että kahdessa vuosikymmenessä maailma on muuttunut mahdottomasti.

Se oli minun varhaisnuoruuteni maailma. Sitä ei enää ole.

Mikä on meininki, kun mennään tästä kaksikymmentä vuotta eteenpäin?

Sitä ei tiedä kukaan.

Mutta jännä kahtoo.

Sen odottelemisen alkajaisiksi toivotan mahdottomasti onnea juhlivalle lehdelle ja toivotan sen lukijoille hyvää joulua.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.