Lapsuudesta muistan, kuinka kohdatessani ristiriitaisia tilanteita ja hölmöä käyttäytymistä, vanhempani kuittasivat ihmetykseeni yksioikoisesti: Kuin asjakin on. Kirjakielellä ilmaistuna sama kai sanottaisiin ”Tarkoitus pyhittää keinot” tai ”Voimme vaihtaa mielipidettä kevyin perusteluin”.
Hiilensidonta on nyt se juttu, jota kaikki hokevat. Kotikaupunkini Salon seurakunta on tehnyt päätöksen hylätä avohakkuut ja siirtyä metsänhoidossa kokonaan jatkuvaan kasvatukseen. Asiasta uutisoinut paikallislehti käytti jopa ilmaisua, että kirkkohallitus ”on tohkeissaan” moisesta päätöksestä.
Seurakunta perustelee päätöstä halulla korostaa metsien merkitystä sekä hiilinieluna että hiilivarastona. Kuinka mukavalta tuntuikaan luottamusmiehistä hyväksyä tapa käsitellä metsiä, jossa ei synny kuluja ja myydään vain tukkipuuta, sitä mukaa kun järeitä runkoja pompsahtelee esiin.
Kukaan ei ehkä osannut mainita, että juurikäävän vaivaamat metsät säilyvät juurikäävän vaivaamina, kun puulajivaihtoa ei pysty tekemään. Valopuu koivua on liki mahdotonta saada synkän kuusikon alle syntymään. Mitä siitä, että menetetään jalostetun taimiaineksen 30 prosenttia parempi kasvu? Seurakunnan tekemä moraaliposeeraus yhteen suuntaan on silkka selänkääntö järjelle ja sylkäisy menneiden sukupolvien seurakunnan metsien eteen tekemälle työlle.
Samaan aikaan seurakunta on rakentamassa uutta seurakuntataloa. 1970-luvun tiilitalo on tullut käyttöikänsä päähän. Kadun toisella puolen vuonna 1894 valmistunut puukirkko sen sijaan seisoo paikallaan edelleen ryhdikkäänä. Sen hirsirakenteet ovat varastoineet hiiltä jo 126 vuotta.
Missä piileskelevät seurakunnan hiilensidonnasta huolestuneet henkilöt, kun tehdään päätös uuden talon rakennusmateriaalista? Soittokierros luottamushenkilöille antaa kierteleviä kommentteja. Alkuun ei kehdata edes antaa vastausta suoraan kysymykseen, tehdäänkö talo puusta. Vasta kolmas vastaaja paukauttaa totuuden: tiilestä tottakai, ja rakennuslupa on jo haussa. Asiaan on turha yrittää vaikuttaa.
Ranskassa vaaditaan, että kaikki Pariisin 2024 olympialaisia varten rakennettavat alle kahdeksankerroksiset rakennukset ovat 100-prosenttisesti puurakenteisia. Muussa julkisessa rakentamisessa edellytetään puolet puupohjaista osuutta.
Tiedostakaan ei välttämättä ole hyötyä silloin, jos asenne on vahva.
Mikä meitä suomalaisia vaivaa, kun emme kelpuuta puuta rakennusmateriaalina? Asenteessamme on jotakin todella kieroa, kun tukkipuu on hyvä kasvaessaan ja sitoessaan hiiltä, mutta jotenkin epätoivottava, kun se sahataan lankuiksi ja siirtyy hiilivarastoksi.
En tiedä, oliko seurakunnan luottamushenkilöillä riittävästi tietoa hallussaan tehdessään päätöksensä siirtymisestä metsien jatkuvaan kasvatukseen ja toisaalta rakennusmateriaalista. Tiedostakaan ei välttämättä ole hyötyä silloin, jos asenne on vahva. Me olemme olleet maailman parhaita metsien hoitajia ja meistä otetaan oppia maailmalla. Osaamme puurakentamisen. Ja silti tehdään ihan pöljiä päätöksiä.
Taas on aihetta sanoa: Kuin asjakin on.
Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.
Kukahan niihin seurakunnan metsiin laatii hoito- ja hakkuuohjeet ja mihin hintaan? Entä millä tavalla kontrolloidaan, että nuo hiililinielu- ja sidontalupaukset pitävät paikkansa.
Selvittelepä Tiina asiaa.
Jos seurakunta haluaa oikeasti maksimoida yhtä aikaa hiilivarastonsa ja hiilinielunsa, kannattaa pysyä perinteisessä jaksollisessa metsänkasvatusmallissa. Siinä puun tuotos on niin paljon parempi kuin jatkuvassa mallissa, että myös maan hiilivarasto kasvaa runsaan kariketuotannon ja runsaan maanalaisen juuristojen kasvun ansiosta. Lisäksi pitää jättää osia metsistä hakkaamatta suojelualueiksi. Jatkuvaa kasvatusta voi harjoittaa virkistykselle tärkeillä alueilla.