Ukrainan sota on muistuttanut meitä kaikkia huoltovarmuuden tärkeydestä. Kriisissä pitäisi pystyä turvaamaan kansalle ruokaa sekä energiaa lämmitykseen ja liikkumiseen. Rauhan aikana niitä on saatavissa maailmalta, mutta sodan aikana energiakin on ase.

Suomessa huoltovarmuuden perustana ovat aina olleet pellot, metsät ja suot, joten niiden kestävä käyttö on nähtävä osana huoltovarmuutta.

VMI12:n mukaan Suomen soista noin kolme prosenttia on tällä hetkellä turvepeltoina. Ilmastokestävyys edellyttäisi, että niistä luovuttaisiin merkittävien hiilipäästöjen vuoksi tai ainakin ettei niitä raivattaisi lisää. Huoltovarmuuden kannalta olisi silti järkevää, että ne säilytettäisiin viljelykelpoisina. Vastaavasti noin yksi prosentti Suomen soista on turvetuotannossa. Ilmastokestävyyden vuoksi turvetuotanto on nopeasti – ehkä liiankin – ajettu alas ja turpeennostokoneiden romutus aloitettu.

Turvetta on korvattu metsähakkeella. Myös tuontihake – etenkin venäläinen – on ongelmallista, joten huoltovarmuuden kasvattaminen tarkoittaa lisää hakkuita Suomessa. Vuonna 2021 käytettiin energiaksi noin 10 miljoonaa kuutiota metsähaketta. Huoltovarmuuden nimissä energiapuun käyttöä kotimaassa on tuosta mahdollista lisätä reippaastikin tarvittaessa.

Kuvaavaa on, että suurimmillaan raakapuun käyttö energiaksi on ollut sotavuonna 1944, jolloin energiaksi käytettiin jopa 25 miljoonaa kuutiota. Ilmastokestävyyden näkökulmasta olisi tietysti parempi käyttää tämäkin puu pitkäikäisiin tuotteisiin. Monimuotoisuuden kannalta taas viisainta olisi kohdentaa energiahakkuut nuoriin, hoitamattomiin metsiin. Niitä Suomessa riittää: nuorista kasvatusmetsistä kaikkiaan vain noin 20 prosenttia on metsänhoidollisesti hyvässä kunnossa.

Kuvaavaa on, että suurimmillaan raakapuun käyttö energiaksi on ollut sotavuonna 1944, jolloin energiaksi käytettiin jopa 25 miljoonaa kuutiota.

Huoltovarmuuden näkökulmasta myös hakkeen pitkäaikainen varastointi tuottaa ongelmia. Moni vannoo nyt vihreän siirtymän nimiin ja kannattaa tuuli- ja aurinkovoiman voimakasta lisäämistä. Vaikka niiden lisääminen nostaa energiaomavaraisuutta, huoltovarmuutta se ei turvaa: energiaa tarvitaan myös silloin, kun ei tuule eikä paista. Siksi tuulienergian osuuden lisääminen paradoksaalisesti lisää tarvetta varmuusvarastoida turvetta (tai kivihiiltä) entisestään. Toisaalta turpeen nosto pelkäksi varmuusvarastoksi ei ole taloudellisesti kannattavaa.

Vaikka tuulivoima on monen mielestä ympäristöystävällisin tapa tuottaa energiaa, monimuotoisuuden kannalta ongelman tuottaa sen vaatima valtava pinta-ala: yhden suuren ydinvoimareaktorin tuottaman energian korvaamiseen vaaditaan helposti tuhatkertaisesti reaktorin vaatima pinta-ala. Suomessa se tarkoittaa lisää metsäkatoa tuulivoimaloiden, niiden vaatimien teiden sekä johtoalueiden vuoksi. Tällä hetkellä vuosittainen metsäkatoala on noin 10 000 hehtaaria.

Ilmastokestävyys, monimuotoisuus ja huoltovarmuus ovat siis monin tavoin ristiriitaisia tavoitteita. Kaasun ja öljyn käytön vähentäminen on kuitenkin kaikin puolin järkevää. Paras keino sen korvaamiseen on ydinvoima, puuta ja turvetta unohtamatta.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.