Olen mitä mojovimmissa määrin jouluihminen. Mutta viime vuosiin saakka en osannut käyttää joulua. Vuosi vuodelta lietsoin itselleni stressin, joka helpotti tapaninpäivänä. Siinä vaiheessa ei auttanut kuin todeta, että katoppas kehveliä, joulu meni jo.

Enin vöyhkäisyni oli idioottimaista. Tykkään kokkailla ja jouluna ruukataan syödä keskivertoa paremmin. Totuus kuitenkin on, ettei arkenakin asiallisiin ruokiin tottunut keskiluokkainen kermaperse jaksa apattaa pitopöydän tilpehöörejä montaa päivää.

Menua suunnitellessa sitä ei muistanut. Se tiesi tähteitä. Ruuan poisviskaaminen on synneistä suurimpia. Jumalauta, pateeta ei biojätteisiin pistetä! Suu jauhoi. Otsalta valui hiki. Ei yksin ähkyn tähden vaan myös siksi, että ruuan-paljouden kanssa painiskeleminen tuntui tässä maailmassa väärältä.

Entäs lahjat. Lapset saivat läpi typerimmätkin pukille lähettämänsä toiveen. Kaiken huippu oli pierevä ja hävyttömän tyyris lelukoira, josta irtosi riemua viideksi minuutiksi. Sen pitempään ei peräilma jaksa pientäkään naurattaa.

Koira hautautui lelukaapin peränurkkaan. Sinne päätyi myös moni sen kollega, lasten lahjavuoresta päivittäiseen käyttöön jäi yksi tai kaksi leikkikalua.

Kolmas juttu on siivoaminen. Kyllä kodin on jouluna tuoksuttava puhtaalta, mutta rojuton lattia on lapsiperheessä lyhytaikainen ilo. Tai on ainakin meillä. Sen vuoksi moppasin ja puunasin jouluyönä. Olipa soma herätä aattoaamuna puhtaassa kodissa kolmen tunnin yöunien jälkeen hokemaan, että älkää sotkeko.

Illalla väsytti niin, että kynttilöidenvienti haudoille jäi joulupäiväksi.

Viisas vaimoni koitti kyllä toppuutella, mutta en totellut. Paahdoin vain ja suoritin.

Tolkkuunnuin jokunen vuosi sitten, kun otin sattumalta marketin aulan tekokuusesta lappusen. Siinä kahdeksanvuotias pikkupoika toivoi pitkiä kalsareita.

Kurkkuun tuli pala. Pitkälahkeisten housujen omasta kaapista löytymisen pitäisi olla jokaiselle lapselle itsestäänselvyys.

Löysin kohtuuden ja järjen. Varat ylittävä yltäkylläisyys jäi. Samalla yhytin pitkästä aikaa myös joulun. Se löytyi, kuin yhytimme kakarain kanssa vanhan enkelikellon ja raapaisimme sen kynttelit palamaan.

Tuijotimme ja kuuntelimme pyöriviä enkeleitä kauan.

Niin teemme tänäkin jouluna. Samoin käymme porukalla hakemassa marketin aulan muovikuusesta parit laput ja valitsemme yhdessä täytettä sellaiseen pukinkonttiin, jossa sitä ei välttämättä muuten olisi.

Ja tämä ei ole kuvottavaa hurskastelua, vaikka se siltä kuulostaa.

Haluan vain sanoa, että taaksepäin katsellessaan ihminen muistaa elämänsä parhaista jouluista ennen muuta tunnelman ja pienet hetket.

Sellaiset, joiden lunastamiseen ei liity luottokortti.

Ei niiden lunastaminen silti helppoa ole. Se vaatii rauhoittumista ja uskallusta olla. Molemmat ovat lopulta vaikeita asioita.

Katsoin nimittäin äsken allakkaani ja tuumailin, jotta mitenkähän tässä ja missähän välissä sitä ja mitähän sitä…

Joo. Lähden etsimään sen enkelikellon.

Hyvää joulua.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.