Mummovainaja piti aikanaan joka vuosi joulun alla saman saarnaan. Viimeistään marraskuussa hän alkoi muistutella meitä jälkipolvensa edustajia siitä, jotta hänelle ei sitten tarvitse hommata ainuttakaan joululahjaa.

Puhe ei mennyt koskaan perille. Varsinkin muuan sukulaisemme taisteli urhoollisesti sukumme vanhimman sanaa vastaan. Muistan lapsuudestani eräitä jouluaattoja, jolloin pukin kontista löytyi enemmän paketteja mummolle kuin minulle eli kattilakuntamme pienimmäiselle.

En minä kateellinen ollut, mutta ihmetteleväinen. Kummastelin, miksi Korvatunturin isännän kätyrit eli tontut eivät vieneet Joulupukin tietoon mummoni ainoaa toivetta.

Mitä vanhemmaksi vartuin, sitä paremmin ymmärsin mummoni toiveen ja varsinkin sen vilpittömyyden. Vieläpä hän osasi perustella toiveensa varsin pätevästi: lahjoille ei ollut tarvista, koska mummo ei yksinkertaisesti tarvinnut mitään.

Se oli totta. Vuonna 1922 syntyneellä mummollani oli kaikkea, mitä hän elämältään kaipasi, ja se päti sekä aineettomaan että aineelliseen omaisuuteen. Sotia edeltäneen, niiden aikaisen ja niitä seuranneen pula-ajan muistaneena, ukkivainajan sairastuttua omine voimineen talouden pystyssä pitäneenä hän oli peräti hämmentynyt siitä yltäkylläisyydestä, jota sai viimeisinä vuosikymmeninään kokea.

Hänelle olisi riittänyt vähempikin. Mummo olisi ollut tyytyväinen kuivaan kattoon, omin varoin hankittuun jokapäiväiseen leipään ja lämpimään kammariin. Ne hän oli saanutkin ja siihen päälle vielä paljon tarpeetonta ynnä tarpeellista tilpehööriäkin. Sellaista ryönää ja rovetta, jota mummo piti isolta osin tarpeettomana ylellisyytenä.

Itse lakkasin välittämästä joululahjoista kymmenkunta vuotta sitten. Silloin olin päässyt käsiksi siksi touhukkaaseen elämänrytmiin, että opin pitämään joulua pysähtymisen ja rauhoittumisen paikkana. Jokusen vuoden ajan jätin joululahjat kokonaan ostamatta ja ilmoitin joulun alla lahjalistaani uteleville sukulaisille olevani omavarainen arkenakin.

Sitten pariuduin ja perheeseemme ilmestyi lapsia. Heidän kauttaan löysin lapsuuteni pukinodotusinnon uudelleen ja herra paratkoon, kuinka monenlaiseen turhakkeeseen sen jälkeen tienojani tärväsin. Typerin oli pahannäköistä koiraa muistuttava muovinen lelu, joka alkoi napista painamalla päästellä pieruja. Pitihän sellainen ostaa, koska yksi lapsista sitä toivoi.

Aattona lelu irrotti yhdet naurut. Seuraavana päivänä touhusimme ulkona ja pierukoiran edellisiltana paketistaan löytänyt muksu esitteli minulle tienvarresta löytämäänsä risua, jonka hän muokkasi mielikuvituksensa avulla valomiekaksi, taikasauvaksi ja vaikka sun miksi.

Se oli oivalluksen hetki.

Ei joulun arvoa kannata alkaa pakettien määrällä mitata. Kuten ei arjenkaan.

Mummo oli viisas nainen. Hän ymmärsi perusarvojen päälle. Elämä opetti häntä siihen vuosikymmenien ajan. Kunpa minunlaisilleni tissiposkille piisaisi opiksi tämä yksi koronavuosi.

Hyvää joulua.

Kirjoittaja on kirjailija ja teatterintekijä.

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.