Kauan sitten rouvan kanssa sovittiin, että jos toinen alkaa olla pahalla päällä, niin toinen poistuu ulkoilemaan isomman riidan välttämiseksi. Minulla onkin sitten raitista ilmaa riittänyt. Vielä kun leivänsyrjääkin on metsästä koko ikänsä etsiskellyt ja myös harrastukset ovat eräpolkujen varsilla, on monenlaista maastolenkkiä elonpäiviin mahtunut.

Toistaiseksi olen vielä kotiin osannut, mutta monenmoisia pikku eksymisiä on tämän tästä sattunut.

Viime aikoina oli hankaluuksia outojen kivipyykkien löytymisessä. Kompassisuuntaa yritin ottaa tarkasti, mutta pieleen meni. Häiritsevää sähkölinjaa ei ollut, niinpä laitoin kompassivirheen rautamalmiesiintymän ja magneettisen häiriön syyksi. Kunnes taas yhtenä päivänä, kun kompassi minua johdatti muka oikeaan suuntaan, niin aurinkohan se pilkahti aivan väärästä suunnasta. Tähän asti aurinko on noussut idästä ja laskenut länteen.

Pitkään pohdittuani päättelin, että kai se taivaan paistaja kumminkin on oikeassa ja minä väärässä ja että kompassini neulan magneettisuus on kadonnut tai häiriintynyt. Uuden kompassin myötä alkoivat suunnat löytyä paremmin.

Vanhanaikainen viisarirannekello on aina kädessäni.

On minulla älykännykkäkin ja siinä karttaohjelma. Tiheän puskan läpi rymyttyäni oli näytöllä haittana pisaroita ja neulasia. Tietysti pyyhkäisin ne pois ja totta maar näyttö pimeni. Eikä kun alusta alkaen ohjelma auki ja etsiskelemään olinpaikkaani. Seuraavassa ryteikössä sama juttu ja seuraavassa myös.

Kaveri puolestaan oli hirven jäljillä yön pimeydessä, kun älykännykän kompassi lakkasi toimimasta ja virta uhkasi huventua. Hän kyllä tiesi oman sijaintinsa, mutta ei tiennyt mihin suuntaan tulisi lähteä kohti lähintä tietä. Lupasi kantaa jatkossa kompassia taskussaan.

Vanhanaikainen viisarirannekello on aina kädessäni. Siitä on vaivatonta sekunnissa vilkaista aika – tietää, milloin sahan tankki alkaa tyhjentyä tai milloin kahvipaussi lähenee.

Karkeassa suunnistuksessa siitä on myös iso apu: Kättä käännetään niin, että kellon tuntiviisari osoittaa auringon suuntaan. Tuntiviisarin ja numeron 12 välinen kulma puolitetaan kuvitteellisella viivalla, jolloin viiva osoittaa pohjoisesta etelään tai toisinpäin. Jos muistaa auringon olinpaikan tovia aikaisemmin, tietää sen liikkuvan länttä kohden ja pystyy päättelemään viivan suunnan. Jos on itse aivan sekaisin, on vain odotettava ja katseltava auringon liikettä.

Monenmoisia luonnonmerkkejä kerrotaan olevan ilmaisemassa ilmansuuntia. Muurahaispesän loivempi eteläpuoli ja puiden tukevammat oksat etelän suuntaan ovat tunnetuimmat. Kaarnan vahvuuttakin on tutkittu puun eri puolilla sekä kivien ja puiden sammaloitumisen määrää eri suunnissa.

Itse en ole juuri moisiin merkkeihin luottanut. Kovasti tuntuu kusiaisillakin olevan omia mielipiteitä pesänsä paikasta ja muodosta.

Paperinen tai jostakin notkeasta kankaasta tehty kartta on aina taskussani, ilman en reissuun lähde. Kerralla näkee ison alueen ja voi painaa sen muistiinsa. Ojat ja veden virtaussuunta, pellot, suot ja mäet antavat varmuutta kulkijalle, puhumattakaan vanhoista ladoista ja muista rakennuksista.

Älykännykkään luottavat joutuvat koko ajan näpelöimään näyttöä, isommaksi ja pienemmäksi, ylös ja alas ja sivulle. Paperikarttaa katson vain harvakseltaan. Älykännykän kaivan silloin, kun olen epävarma omasta sijainnistani tai etsittävä kivipyykki tai muu kohde on jossakin aivan lähellä eikä osu silmään.

Julkaistu Metsälehti Makasinissa 4/2020.

• Lisää Sirolan kolumneja: Tuohi kestää

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.