Nyt se sitten iski meillekin. Ilmastoahdistus. Vaikka emme shoppaile turhuuksia, vältämme matkustelua, syömme lähiruokaa ja käytämme kaikki vaatteet tyystin loppuun.

Uskomatonta, mutta kukkakeppivartalooni mahtuu valtavasti sapuskaa – ihan kaikkea mahdollista, ruokarajoitteita ei ole. Työskentelen ja harrastan ulkona, lämmitän hengitysilman keuhkoissani, eli kaloreita kuluu. Nautinnollistakin, kun saan syödä milloin vain vatsani täyteen rasvapommeja ja muita herkkuja.

Mutta mutta. Ruuansulatus toimii hyvin, mukaan lukien kaasuosasto. On siinä metsässä monenlaista ryskettä, kun minä siellä yritän häärätä. Valitettavasti ominaisuus ilmenee kotopirtissäkin, peiton allekin saakka.

Niinpä tässä päivänä muutamana vaimoihminen ilmoitti, että hänen ilmastoahdistuksensa on pahentunut siinä määrin, että asiaan on tultava korjaus. Kävimme asiasta mielipiteenvaihtoa, ja vaihdoin oman mielipiteeni samaksi kuin on rouvan mielipide.

Haluan näet jatkossakin kömpiä samaan petiin nukkumaan. Onpahan siellä tiedossa lämmin vieruskaveri, jonka puolella saa jääkylmät sormensa ja varpaansa lämmitettyä.

Onneksi asiaan on ratkaisu. Kooklettamalla löytyi helposti kansainvälinen yritys, jonka kautta voi ostaa päästöilleen kompensaation. Ja onkin kuuluisa yritys, sertifikaattinsa on myöntänyt nigerialainen auditoijafirma, jonka johtaja on oikein presidentin puolison serkku! Minun ei tarvitse kun toimittaa lähikaupungin raviradan parkkipaikalla em. yrityksen maapäällikölle salkullinen pieniä seteleitä, niin kompensaatio on voimassa. Siitä saa oikein todistuksenkin, jossa on vähintään viisi leimaa.

Kyllä venähtää huoneenhallituksen naama pitkäksi, kun seuraavan paukun jälkeen hän rutistaa naamansa ensin rusinaksi. Minäpoika kiskaisen kompensaatiotodistuksen esiin eikä mahda mamma mitään. Hiukan hommaan seteleitä kuluu, mutta helpostihan tuo käynee. Ihan kuin keskiajan syntikaupassa – kun ane kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.

Siinä työskennellessäni tuumailen niitä ja näitä. Vaikka maailman kaksinaamaisuutta.

Toisen kautta, näillä mukavan raikkailla syyskeleillä voisin pysytellä siellä metsän puolella pidempään, niin kotohaitta pienenee. Lähden tuttuun tapaani aamulla liikkeelle, mukanani on autollinen varusteita ja koira. Ensin teen tunnista kolmeen kestävän metsälenkin, jonka kuluessa koluan ainakin omat tilukseni tarkkaan läpi. Lintujakin saattaa löytyä, sieniveitsi ja kannellinen rasia kulkevat repussa, sinne kyllä tulee täytettä. Jos ei sieniä, niin marjoja. Tulee ainakin tarkasteltua metsän tilanne, niin tuhot kuin tulevat hoito- ja hakkuukohteet.

Lenkkini jälkeen tartun raivaus- tai moottorisahaan ja teen ennakkoraivausta, taimikonhoitoa tai taimien ruohostusta lopun päivää. Koira paimentaa vapaana autoa ja nauttii sekin elämästään.

Siinä työskennellessäni tuumailen niitä ja näitä. Vaikka maailman kaksinaamaisuutta. Sitä ja tätä vaaditaan toisilta, minä itse en tee mitään. Joka välissä on joku käsi ojossa vaatimassa tai varastamassa rahaa. Tai hamuamassa vielä lisää valtaa.

Väitän, että ainoa todellinen keino ilmaston ja maailman pelastamiseksi on kulutuksen vähentäminen. Ja itsekäs ihminen ei hevin kulutusta vähennä. Eli kulutus ei vähene, elleivät ihmiset vähene. Luottakaamme Suureen Manitouhun, että hän järjestää asian, ennen kuin ylisuuri ihmispopulaatio tukehtuu saasteisiin.

Kirjoittaka on metsätalousyrittäjä

Jos ajankohtaiset metsäasiat kiinnostavat, tilaa Metsälehti tästä.