Hoitamattomassa metsässä on ikiaikojen kumua. Ei ihme, jos alkaa kuvitella että siellä asuu ties mitä pahoja henkiä. Eikä myöskään ihme, jos moiseen eksyy.
Hiukan silti on nuorisolla vielä opettelemista luonnossa selviytymisestä, sillä illalla hän päätti lämmittää saunan ja haki liiteristä niitä päivällä sinne viemiämme halkoja, jotka olivat hieman märempiä kuin Saaristomeri.
Se tammi oli nähnyt lähes koko Suomen kirjoitetun historian. Tosin Taivassalossa ei ole koskaan tapahtunut mitään merkittävää, niin että sikäli tammella epäilemättä oli tylsä elämä.
Hyttyset olivat kuitenkin vasta esimakua, eräänlainen totaalisen sodan esinäytös. Hirvet ja kärpäset olivat nimittäin paritelleet metsässämme ahkerasti, minkä seurauksena hirvikärpäsiä oli joka paikassa.
Tällä kertaa pyysin mukaan tähän kiky-loikkaan myös perheemme nuorison, sillä ajattelin, että hänelle tekisi hyvää oppia hakkaamaan halkoja. Se kun ei ole taito, joka tulisi äidinmaidosta tai jonka voisi ladata kännykkään.
Roope Lipasti kävi ihmettelemässä omassa puolen hehtaarin metsässään, kuinka kauan mahtaisi siellä selvitä. Talvella hän kuulemma pärjäisi puolisen tuntia jonka jälkeen olisi pakko soittaa taksi. Kesällä olisi kuitenkin helpompaa, mutta vain vähän.
Sienten nimet ovat ehtymätön vitsikirja. Syksyinen metsä on minulle kaikkein kaunein. Kosteaa, viileää, raikasta, kuulasta. Syksyisessä metsässä hengittää jotenkin vapaammin.
Ja bonuksena sieltä löytää sieniä.
Mitä enemmän tekee erilaisia asioita puusta, sitä enemmän sitä alkaa arvostaa. Maailmassa ei ole olemassa toista yhtä monikäyttöistä raaka-ainetta (no sukkahousut ehkä, jos Niksi-Pirkkaa on uskominen). Puusta voi tehdä ohuen ohutta paperia tai mahtavia hirsirakennelmia. Parasta puu on paksuna.
