A.Jalkanen; koko mallihan perustuu siihen, että lainsäädännöllä on rakennettu malli, jossa tietty määrä liittymistä on tiettyyn aikarajaan mennessä oltava säävarman siirtoverkon piirissä. Jokaiselle verkkoon sidotulle eurolle on sitten määrätty korkein mahdollinen tuottoprosentti, jota Energiamarkkinavirasto osana siirtohintojen valvontaa kyttää. Mielenkiintoista tilanteessa on erityisesti se, että verkon arvo ei määrity rakentamiskustannusten, vaan keskimääräisten ”laskennallisten” kustannusten mukaan. Tästä seuraa selkeä agenttiongelma, jossa verkkoyhtiön intressissä on rakentaa uutta verkkoa mahdollisimman halvalla laatuvaatimusten rimaa hipoen, ja samalla varmistaa investoiduille euroille maksimaalinen tuotto. Lainsäätäjät eivät missään määrin ymmärtäneet, millaisen rahastusautomaatin rakensivat aikanaan säätäessään uutta lakia myrskyistä johtuvien jakelukeskeytysten luomassa poliittisessa paineessa. Verkkoyhtiöiden näkökulmasta tilanteessa ainoat riskit ovat poliittisia ja liittyvät mahdollisiin tuottoprosenttien ja vuosittaisten hinnankorotusten suitsimiseen. Väitteesi syrjäkylien verkkojen uusimisen kannattomuudesta ei siis ole välttämättä kaikissa tilanteissa pätevä, vaan joissain tapauksissa se voi olla verkkoyhtiön näkökulmasta hyvinkin kannattavaa. Kansantalouden kannalta kokonaisuudessa ei ole mitään järkeä, ja se on hyvä esimerkki siitä, millaisiin miljardilaskuihin poliittisten irtopisteiden kerääminen pahimmillaan johtaa.