Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan metsäojitettuja soita on yhteensä n. 4,76 miljoonaa ha. Näistä khk-raportoinnin metsissä on mukana 4,32 miljoonaa ha. 440 tuhatta ha ei siis täytä metsän määritelmää ja ei ole siinä raportoinnin kategoriassa mukana. Jos sovelletaan Simolan tulosta, 550 g CO2/m2/vuosi näille 440 tha:lle, saadaan puuttuvaksi päästöksi 2,4 Tg CO2/vuosi. Sen verran voisi siis arvioida khk-raportoinnin aliarvioivan metsätaloutta varten ojitettujen turvemaiden päästöjä.

Toinen asia kuitenkin on, mikä näiden kelvottomien ojitusalueiden päästö nykyään on. Simolan luku kuvaa keskimääräistä päästöä ensimmäisen noin 30 vuoden aikana ojituksesta. Näillä alueilla ei varmaan kunnostusojituksia ole liiemmin tehty, eli turpeen painumisen ja ojien umpeutumisen takia lienevät aika märkiä nykyään. Mutta oli päästöä tai ei, näitähän voisi hyvin ennallistaa, kun ei puuta kasva.

Harmi että Simola vetää liioitteluillaan mattoa pois järkevän keskustelun alta. Ojitetuilta hyvin puuta kasvavilta mustikka- ja ruohoturvekankailta kuitenkin ihan kiistattomasti tulee merkittävä CO2-päästö turpeen hajotessa. Viime aikoina havaittujen ojitettujen soiden aiempaa radikaalisti suurempien ravinnepäästöjen vesistöihin perimmäinen syy on samaten turpeen hajoaminen. Kasvillisuus ei pysty sitomaan loputtomasti lisää turpeesta vapautuvia ravinteita, vaan ylimäärä lähtee vesistöihin.

Pitäisi miettiä keinoja, joilla turpeen hajoaminen voidaan minimoida. Eli pitää suo mahdollisimman märkänä kuitenkin puun kasvatusta jatkaen. Löytyykö metsänkasvatusmenetelmiä, joissa voitaisiin luopua nykyisestä tavasta pitää säännöllisillä kunnostusojituksilla turve mahdollisimman kuivana? Esim. jatkuvalla kasvatuksella on mahdollisuuksia, koska siinä suolla on jatkuvasti puustoa. Tiedetään että kunnostusojituksia voi aika pitkälle välttää, kun suolla on tarpeeksi vettä haihduttavaa kasvillisuutta eli puiden lehvästöä. Ja on tietysti joitain puulajeja, esim. tervaleppä, jotka kasvavat hyvinkin märässä.

Jos metsän kasvatusta ja turpeen hajoamisen estämistä on vaikea yhdistää, turpeen voi toki säilyttää tukkimalla ojat ja ennallistamalla suon. Mutta mustikka- ja ruohoturvekankailla on hyvä puuston kasvu, niin metsänomistajan taloudelle kurja ratkaisu. Ojien tukkiminen myös lisää useiksi vuosiksi ravinnepäästöjä, kun hapettomuus saa turpeesta vapautuneet ravinteet liikkeelle. Myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi tämä ei ole pikaratkaisu, kun puuston hiilinielu lakkaa ja metaanipäästö lisääntyy.

Jos olisin metsän kasvatuksen edistämisestä kiinnostunut taho (MTK, Metsäteollisuus, Metsänhoitoyhdistykset, Tapio…) kehittäisin kuumeisesti tapoja kasvattaa metsää ja samalla vähentää päästöjä ympäristöön. Jos sellaisia ei ilmesty, vaatimukset ongelman ratkaisemiseksi soiden ennallistamisella alkavat kuulostaa ihan perustelluilta.

Kun on totuttu siihen että helppo ratkaisu puun kasvatukseen turvemailla on tehokkaan ojituksen ylläpito, mahdollisia vaihtoehtoja ei ole liikaa mietitty. Mutta muutakin on varmaan mahdollista keksiä. Teho-ojitus ja ennallistaminen ovat kaksi ääripäätä, joiden välissä on aika paljon tilaa.