Oja on ihmisen kaivama, useimmiten suora uoma, jossa kaivun jälki näkyy selvästi. Puro/noro on luontainen veden uoma, joka yleensä laskee lammesta, suolta, lähteestä tms pohjavettä maanpinnalle purkavasta paikasta tai isomman alueen valumavesiä keräävästä paikasta. Puron voi havaita jo kartalta siten, että se yleensä on piirretty mutkittelevaksi ja polveilevaksi. Isommat, lampien välissä kulkevat purot ovat monesti kartassa ympäröivää ojikkoa paksummalla viivalla piirrettyjä vaikka niitä olisi kaivettukin. Yleensä kartalla jo lukee puron nimi, olipa kaivettu tai ei. Noro on myös luontainen veden uoma, mutta pienempi, eikä siinä välttämättä ole ympärivuotista virtausta.
Luonnontilainen uoma polveilee maastossakin, uomassa on penkkaa ja pengertä eri asteittain maastonkohtien kuluman mukaan ja ympäristössä on selvästi rehevämpää kuin puroa ympäröivillä mailla keskimäärin. Ihmisen kaivama oja on yleensä vain suora linja jonka molemmin puolin on samanlaista maastoa ja puustoa.
Purot on monesti aikanaan perattu osaksi ojitusta, ja moni pienempi noro on täysin tuhottu tässä tohinassa. Metsälaki suojaa sellaista puroa tai noroa, jonka:
-uoma on luonnontilainen tai luonnontilaisen kaltainen
-ympäröivä puusto ja kenttäkerros ovat luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisia ja erottuvat selvästi ympäristöstään (esim. kuivalta kangasmänniköltä laskeudutaan rehevään kuusikkoon puronvarteen)
-ympäröivä metsä on vähintään kehitysluokkaa 3 (eli varttunutta)
Jos yksikin näistä ei täyty, tulkinta on että kyseessä ei ole metsälain §10-kohde.
Tulkinnan hauskuus alkaa kohdassa ”luonnontilaisen kaltainen”. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jos uomaa tai ympäröivää metsää tiedetään käsitellyn aiemmin mutta sen jäljet ovat hävinneet tai häviämässä, tulee metsä ajan saatossa palautumaan luonnontilaan. Tällöin esim. lievästi suoristettu uoma saattaa yhä olla lakikohde vaikka sitä olisikin käsitelty. Jos uoma on luonnontilainen mutta siihen liittyy ojitukselta tulevia ojia suoraan uomaan, ei niitä nykyisin tulkita luonnontilaisuutta heikentäviksi tekijöiksi käsittelyä mietittäessä.
Metsäfirmat kiertävät tulkintaongelmaa sertifikaattien ja omien ympäristöoppaidensa kautta siten, että jos se edes etäisesti haiskahtaa lakikohteelta, siihen jätetään suojavyöhyke. FSC-serti muistaakseni vaatii kaivetullekin purolle väh. 20 metrin suojavyöhykkeen riippumatta ympäröivän puuston tilasta, mikä helpottaa käsittelyä kun ei tarvitse miettiä kohteen edustavuutta.
Puroa ja noroa suojaa kuitenkin vesilaki, vaikkei ympärys olisikaan metsälain suojelema. Tämän takia myös käsitellyille puroille ja noroille kannattaa jättää edes jonkinlainen suojavyöhyke, ettei vahingossa mennä uomaan mylläämään. Ja palautuuhan sen vyöhykkeen ala ajan saatossa jollakin tapaa.
Lakikohteelle vaaditaan valon puolelle (etelä-länsi) vallitsevan puuston pituuden mittainen suojavyöhyke ja varjon puolelle (pohjoinen-itä) puolikas. Firmasta riippuen tämä joko vedetään minimiin tai laitetaan vielä lisää varman päälle. Käräjillä on jo vuosien aikana asian tiimoilta käyty joten tahallista tuon rajan alle menemistä ei enää esiinny.