Tuosta ”Rane2” toteamasta samasta kauppapaikasta tulikin mieleeni eräs tapaus 1950-luvulta. Savitaipaleen seurakunnalla ja kunnalla oli tapana vielä tuolloin myydä leimikkonsa itse pitämissään huutokaupoissa, jotka olivat värikkäitä tilaisuuksia. Siellä huudettiin rehvakkaasti.

Isäni kertoi juttuja Luumäeltä kotoisin olleesta Väinö Juntosta, joka oli pylväänostaja, mutta osti myös kokonaisia leimikoita. Väinöllä oli tapana istua talvella pidetyissä huutokaupoissa paksu turkki päällään eturivissä. Kun hän huusi, niin hän aina nousi seisomaan, jotta kaikki näkivät, että Juntto oli huutanut. Välillä Väinö oli niin tohkeissaan, että huusi jopa oman huutonsa päälle.

Ostettiin puuta millä mitoilla ja tavoilla hyvänsä, niin tärkeintä on katkontatulos. Itse ostan sillä tavalla kuin myyjä haluaa. Havutukin latvaläpimitta näyttää vääjäämättä kohoavan 20 senttiin. Me pylväänostajat olemme tietysti tästä mielissämme, kun me voimme ostaa pikku pylväitä jopa joko 13 tai 14 senttiin. Näillä puilla metsänomistaja tekee tiliä, kun pieni pylväs ei täytä edes tukin mittavaatimuksia.

Miten voin Kuutiossa kertoa puunmyyjälle, että on tällaisia ja tällaisia eri mahdollisuuksista tehdä kauppaa? Se lienee jopa mahdotonta. Tuvan pöydän ääressä kahvin lomassa voidaan sopia vaikka minkälaisista erityistavoista ja ennakkomaksuista jne.

On totta, että osa myyjäkunnasta on vieraantunut tiloistaan. Eräänä vuonna laskin huvikseni myyjien sukupuolijakauman. Tulos yllätti. Olin tehnyt vuoden aikana kauppaa siten, että myyjistä 60 % oli naisia. Pääsääntöisesti he tekivät kauppaa arvatenkin mhy:n kautta antamalla mhy:lle valtakirjan.

Metsänomistajana minulla on liikemieheksi hyvin erikoinen tapa: ”Ensin tulee myyjän etu ja vasta sen jälkeen ostajan etu.” Tämä periaate meidän liiketoimissa on kulkenut liikemieheltä toiselle 1910-luvulta saakka!

Liikemies

Ismo Talka