Käyttäjän uudehko metsänomistaja kirjoittamat vastaukset
-
Äskettäin keskusteltiin EU:ssa metsän kasvatuksen aiheuttamista hiilidioksiidipäästöistä. Ymmärsin perussääntönä, että. niin kauan kuin puu on kasvukunnossa se sitoo hiiltä. Jos puu lakkaa kasvamasta, hiili alkaa vapautua hiilidioksiidiksi. Lopuksi kaikki puuhun aikoinaan sitoutunut hiili on vapautunut hiilidioksiidiksi. Kysymys on vain ajasta, kuinka kauan kestää puuaineksen muuttuminen.
On hieman vaikeaa ymmärtää Timpan perusteluja siitä, että metsään jk:ssa jätetty latvusmassa aiheuttaa hiilen vapautumisen, kun taas kattilassa poltettu tasaikäismetsän latvusmassa estää hiilidioksiidipäästöjen syntymistä.
A.Jalkanen. ”Tämä edellyttää, ettei kaikkia puita poisteta ennen muin ne ehtivät tuottaa siementä”. Se, ettei kaikkia kaikkia puita poisteta ennen kuin ne ehtivät tuottaa siementä toteutunee liki aina jk-menetelmässä. . Tasaikäiskasvatuksessa taas lienee sääntönä ostaa aina päätehakkuun jälkeen uudet jalostetut taimet
Timppa
”Nämä määrämittahakkuut (tai harsinnat jos niin haluaa sanoa) taisivat ainakin virallisestiloppua jo 1910-luvulla uuden metsälainm mukana.”
Epävarman muistikuvani mukaan sanaa ”märämittahakkuut” käyttivät kylämme isännät niistä suurista metsäntöistä, joita suurten yhtiöiden metsissä suoritettiin ennen kuin niitä luovutettiin Karjalan siirtolaisille. Kyse oli ilmeisesti 1950-luvun tienoilla. Liekö sanalla tuolloin ollut sama merkitys kuin Timpan mainitsemilla määrä’mittahakkuilla?
Olisipa mahtavaa nähdä Visakallion väittävän jossain Vihreiden tilaisuudessa, että metsän tasaikäiskasvatus on luonnollinen metsänhoitotapa jota taas jatkuva kasvatus ei ole alkuunkaan.
Metsätaloudessa luonnon valinta on toiminut Suomessa tuhansia vuosia. Viimeiset parikymmentä vuotta on jalostettu metsänomistajille paremman tuloksen antavaa geenikantaa ja hyvin tuloksin. Väite, että tuo parempien geenien valinta ei toimi jk-kasvatuksen eduksi vaan ainoastaan tuossa tasaikäiskasvatukseen sopeutetussa tapauksessa saattaisi olla syytä hieman perustella.
Olen näköjään tulkinnut ketjun kirjoitelmia virheellisesti. Nyt näyttää jk-kasvatuksen esteeksi nousseen muut tekijät kuin taimettumisen epävarmuus. pyydän anteeksi tulkintavirhettäni.
Tuossa jalostuskysymyksessä suuresti arvostamani ”asiantuntijat”, A Jalkanen, Timppa ja Jovain toteavat kuusien taimettumisominaisuuksia olevan ”mahdotonta” tai ainakin erittäin vaikeaa parantaa geneettisellä valinnalla. Perusteluna näyttää olevan ne tuhannet kuusen taimet, joita he ovat käsitelleet elämänsä aikan. Tarkoittaako väite sitä, että kaikilla kuusilla on yhtäläiset taimettumisominaisuudet ja kaikilla männyillä on yhtäläiset omansa taimettumisominaisuudet. Eikö kasvin ominaisuudet vaihtelkaan? Eivätkö kasviyksilön perinnäisten ominaisuuksien vaihteluita esiinnykään tilanteessa, jolloin keskustellaan taimettumisesta?
A Jalkanen
Käytin ehkä vääriä sanoja puhuessani taimettumisestä. Tarkoitin sanalla kaikkia niitä prosesseja, joita esiintyy puun sukupolven vaihtuessa. Itse viestini perussanomaa tuo epämääräisyys oikeista sanoista ei vaikuta mitenkään.
Lähtökohtani on se, että jk-kasvatuksessa liki kaikkien ketjun viestien mukaan päädytään ”taimettuminen on ongelma” lausumaaan.. Mielestäni on virhe, jos tuo ongelma hyväksytään mahdottomana esteenä ”jumalan sanana”. Jos mietitään esimerkiksi nykyisten lehmien lypsytuloksia muutaman vuosikymmen takaisiin tuloksiin, lienee jokaiselle selvää, että monia tuollaisia luonnon ohjaamia toimintoja on mahdollista ”parantaa”.
Mainitsemasi rahapula saattaa olla todellinen este tutkimukselle. Tällöin on kuitenkin kyse priorisoinnista, mihin rahat laitetaan, mitä tutkitaan. Ja sen päätöksen tekijöiden asenne lienee ratkaiseva tässäkin kysymyksessä. Ei siis metsäneuvojien asenne vaan alan korkeimpien päättäjien asenne.
Olen yllättynyt, jos kyseistä ”taimettumisen” problematiikkaa ei ole tutkittu korkeakouluissa tai tutkimuslaitoksissa. Ensin pitää luonnollisesti luoda terminologia, jossa määritellään menetelmät, joilla koetuloksia arvioidaan. Mututuntuma sopii ehkä lehtikirjoitteluun, mutta ei tieteelliseen työhön. Samassa yhteydessä pitäisi aloittaa alan perustutkimus. Pitäisi määrittää millaisia ”taimettumiseroja” luonnosta yleensä voidaan löytää ja miten esimerkiksi varjostus vaikuttaa ”taimettumiseen” milläkin puulajilla. Näiden perustietojen ja taitojen jälkeen itse tutkimus vaikuttaisi olevan vain pitkäkestoista ohjattua työtä.
Suuren osan tuosta työstä voisi kuvitella tapahtuvan metsäoppilaitoksissa Tietysti vain sellaisissa, joissa eivät ylpeile näyttömetsillään jk-kasvatuksen epäonnistuneista tuloksista. Totta kait kaikki kysyy rahaa, mutta suhteessa metsänkasvatukselle sijoitettavaan rahamäärään summat vaikuttavat kohtuullisilta.
Summia arvioitaessa pitää huomioida myös mahdollisten positiivisten tulosten tuomet edut.
1)Jk-kasvatus saattaa osoittautua kannattavaksi
2) Peitteinen menetelmä ilman säännöllisiä maanmuokkauksia säästää luontoa
3) Nykyinen jk-metsän pienehkö tuotos johtunee ainaki osittain taimettumisen varmistamiseksi vaadittavasta todelllisesta harvuudesta tai pienaukoista. Entäpä, jos löytyy geenimeteriaali, jota voi kasvattaa suuremmassa tiheydessä. miten kannattavuus muuttuu?
4 Koneiden pienentynyt käyttö ehkäisee ilman hiilidioksiidin nousemista kriittiselle rajalle.
Minulle jäi epäselväksi miksi puiden kasvuolosuhteita ei voi parantaa. Yritäppäs viljellä maata sata vuotta sitten kasvatetulla siemenellä. Saatat huomata eroa. Miten tuohon sopii jalostetulla taimiaineistolla aikaasaatu muutos metsänhoidon taloudellisuudessa. Vertailit ulkoilureittisi varrella olevaa kahta metsäpalstaa. Toinen hyvä, toinen jurova. Mitä jos löytyisi geeniperimästä tai jos toisenlainen siemen antaisi toisenlaisen näkymän, , jolloin molemmissa viihtyisi hyvä kasvava metsä.
Likimain kaikki kirjoittajat näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että jalostettujen taimien käyttäminen on auttanut metsätalouden tuottoja merkittävästi. Puhutaan jopa 15 % tulonlisäyksestä. Ymmärtääkseni kyseinen ”jalostus” on tarkoittanut sitä, että olemassa olevasta metsästä on valittu kasvultaan ja muilta ominaisuuksiltaan hyvänä pidettyjä puuyksilöitä. Näitä normaalista metsästä valittuja erinomaisilta näyttäviä emopuita, on risteytetty sekä keskenään, että valittujen seuraavien sukupolvien edustajien kanssa. Näin on aikaansaatu taimi tai siemen, jolla on metsänomistajan kannalta edulliset geenit. Mitään geenitekniikkaa ei jalostamiseen ole tarvinnut soveltaa. Tälläisestä jalostetusta materiaalista jalostettu puusto siirtää ainakin valtaosan noista hyvistä geeneistään myös seuraavalle puusukupolvelle.
Jk-kasvatuksessa näytetään oltavan yksimielisiä, että menetelmän ehkäpä pahin vika on taimettumisen vaikeus. Uskoisin, etteivät kaikki kuuset keskenään eivätkä kaikki männyt keskenään ole yhtäläisiä varjossa taimettumisen vaikeuteen. Uskoisin, että jotlut yksilöt onnistuvat varjossa taimettumisessa paremmin kuin jotkut toiset. Teoriassa saattaisi siis pelkillä valintamenetelmillä olla mahdollista saavuttaa geeniaines, jolle varjossa taimettuminen ei olisi sellainen ongelma kuin keskimääräisillä taimimateriaalilla. Jos jk-menetelmän pahin ongelma poistuisi saattaisi seurauksena olla suuri positiivinen muutos koko maan metsätalouteen.
Nykyisten tasaikäisten taimiainesten tutkimus aloitettiin uskoakseni yhteiskunnan kustantamissa metsäntrutkimuslaitoksen eri osastoilla. Käytännön toteutus ja alan kehitys suurliiketoiminnaksi taas suurten puutavarayhtiöihen hoitamissa taimikasvattomoissa. Kumpikin osapuoli oli kiinnostunut kyseisestä ”jalostamisesta”. Ja hyviä tuloksia tuli jopa yllättävän nopeasti. Liekö 20 – 30 vuotta ensimmäisten käytännön tulosten saavuttamisesta?
Pitäisin selviönä, että yhteiskuntamme liki 150 vuotta uhrattuja verorahoja hyödynnetään metsän kaikinpuoleisen toiminnan tietämyksen lisäämiseen. En ole lukenut tutkimuksia saman puulajin eri yksilöiden taimettumiseroista. Mikä on keskiarvo ja mihin yltävät parhaimmat puuyksilöt? En ole tietoinen, onko metsäntutkimus edes kehittänyt menetelmiä moisten erojen tutkimiseen. Kykeneekö metsäntutkimuksemme mittaamaan varjostuksen ja muiden kasvamiseen lähtemiseen vaikuttavien tekijöiden ”suuruuksia” jollain standardoiduilla menetelmillä. Aikoinaan metsäntutkimus Suomessa taisi alkaa lehtikuusiin suuntautuvilla tutkimuksilla, joilla pyrittiin selvittämään suomalaisen maaperän ja ilmaston sopivuus lahoa kestävän laivapuun tarpeen tyydyttämiseen. Olen toivonut, että Suomen runsaasti rahaa tuottava metsätutkimus huomioisi myös tulevaisuuden tarpeet ja trendit metsänhoidossa.
Olen ihmetellyt miksi ei jk-kasvatykseen oleellisesti liittyvän taimettumisvaikeuden ratkaisuisua ”jalostamisen” kautta ole uutisoitu.Lieköhän edes yritetty selvittää?
Ehkäpä suuret puuyhtiömme katsovat kehityksen olevan liikesalaisuuden piirissä olevaa tietoa, jota ei haluta jaella kilpailijoille. Tässä tapauksessa median, lähinnä tämän julkaisun tehtävänä olisi mielestäni selvittää asioiden tämänhetkinen kehitysvaihe ja kertoa lukijoille asioiden todellinen tilanne. Liikesalaisuudet ovat tietysti liikesalaisuuksia, mutta kyllä yleinen kehitystrendi kuuluisi saattaa metsänomistajien ja metsästä leipänsä saavien tietoon.
Saattaa tietysti olla, että ehkäpä nuo suuret puuyhtiöt katsovat itselleen edullisemmaksi pyrkiä säilyttämään nykyinen kuitupuuta runsaasti tuottavan menetelmän, eivätkä ole ryhtyneet kehittämään jk-kasvatuspuiden jalostamista. Ymmärrettävää, mutta onko ymmärrettävää myös metsänomistajien kannalta?
Jos suuret suomalaiset puuyritykset eivä katso uuden ymmärrettävästi tuloksiltaan epävarman menetelmän kehittämisen kuuluvan omiin tehtäviinsä tulisi yhteiskunnan kokonaan rahoittamat laitokset, tutkimuslaitokset ja metsäkoulut pakottaa saamiensa verorahojen vastapainoksi suorittamaan alaan kuuluvaa perustutkimusta. Löytyykö näiden vuosikertomukseista tai budjeteista mainintoja kyseisen toiminnan kehittämisestä? Jo ei niin miksi ei? Mikäli tuollaisia mainintoja ei löydy, yhdyn ketjun otsikkoon siinä mielessä, että kyse on asenteesta. En kuitenkaan usko kyseessä olevan metsäneuvojien asenne. Kyse on metsätaloutenne suuntaviivoista päättävien asenteesta. Jos todella yhteiskuntamme verorahoja ei ole riittänyt tuollaiseen helpolta vaikuttavaan kehitystyöhön,tulee kaikilla veronmaksajilla on oikeus kuulla perustelut. Mikä on syynä, ettei maamme metsäteollisuuden kehittämistä oteta sen edellyttämällä vakavuudella?
Jk-menetelmän sanotaan olevan riskialtis, kun taas tasaikäiskavatus on vuoren varma. Kerronpa oman vaatimattoman kokemukseni.
Vajaa 20-vuotta sitten luin metsäkeskuksen tekemästä metsäsuunnitelmasta erään kuvioni olevan vajaatuottoinen. Uudehkona ja innokkaana metsänomistajana päätin muuttaa tilanteen.
Kyseinen syrjäinen ja etäinen kuvio oli Etelä-Savossa. Siinä kasvoi suurehkojaa pihlajoita, kasvuiässä olevia haapoja ja pieni pyräs istutettuja noin 8 metrisiä kuusia. Maasto oli etelä- itäsuuntaista rinnettä joka alaosan korsteikosta nousi mäen harjalle. Suuret pikkukivikasat kertoivat alueella joskus, ehkäpä kaskiaikaan harjoitetun maanviljelystä. Samaan, joskin myöhäisempään aikaan viittais kosteikosta löytyneet mutakuopat. Viimeisin käyttö oli ilmeisesti kotielänten laiduntaminen alueen piikkilangoista päätellen.
Mhy.n aluevastaava kannatti suunnitelmiani. hän järjesti valtiolta kuusen taimet alueelle ilmaiseksi., hakkautti puuston muiden hakkuiden yhteydessä ja järjesti istutusalueelle maanmuokkauksen eli paikat taimille. Alueelta poistettu puusto ei vastannut noihin töihin tarvittavaa rahamäärää, mutta onneksi hakkuuseen sisältyi puuta myös muilta kuvioilta.
Vakituisesti mhy:lle työskentelevällä maanmuokkaajalla oli konevaikeuksia ja muokkaus siirtyi juhannusta edeltävälle viikolle. Taimet istutin itse talkooväen avustuksella juhannuksen jälkeisellä viikolla. Kaikki näytti hyvältä.
Kuivan kesän jälkeen alue näytti vieläkin vetreältä. Syksyllä koko alue oli polviin asti ulottuvan haapavesakon peitossa. Kuusentaimia ei alueelta eroittanut. Käytin mahtavan määrän tunteja haapavesaikon poistamiseen. Seuraavana keväänä käsittelin vanhat haapakannot myrkyllä saadakseni vesomisen rauhoittumaan. Lisäksi vesoin keskikesällä haapavesat uudelleen. Taisi siinä ohessa mennä muutama kuusen taimikin.
Kolmantena keväänä tein täydennysistutuksia ostamillani uusilla kuusentaimilla. Lisäksi aloitin heinän poiston, jota sitten jatkui muutaman kesän. Lisäksi alkoi ilmetä jatkuvaa tarvetta raivaussahalle, koska pihjajien ja haapojen kasvu uhkasi tukahduttaa kuuset kokonaan.Viimeisen raivauksen tein silloin kun pääosa kuusista oli noin 2 m korkeita. Pyrin huolellisesti poistamaan kaiken kasvuston kuusien vierestä.
Vuosien kuluessa olin ihmetellytihmettelin hieman kasvun epätasaisuutta kuvion eri osissa. Kosteikon laitamilla kuuset eivät näyttäneet juuri kasvavan. Rinteen alaosassa kuuset vaikuttivat virkeiltä ja hyviltä. Lähempänä mäen huippua huomattavan usealta kuuselta oli vikaa latvassa, Viimeinen vuosikasvu käpertyi ja kuivui.Olisin tavoitteelllisena tasaikäiskasvattajana jatkanut raivauksia tämänkin jälkeen, mutta valitettavasti terveyteni petti niin pahasti, etten päässyt kuviolle vuosikausiin, raivauksesta ei voinut puhuakaan.
Viime talvena lueskelin ”metsään.Fi” sivuilta käsityksiä metsäkuvioitteni tilanteesta. Olin utelias erityisesti siitä, mitä asiantuntijat ovat löytäneet kyseisestä ”mallimetsiköstäni”. Yllätyksekseni kyseinen kuvio oli määrätty pikaisesti hoidettavaksi. Ohje kuului” Taimikon perustaminen, Puulaji kuusi, Kustannus 1100 euroa.
Selkäni salli minun nyt kulkea tuolle syrjäiselle kuviolla. Näkymät eivä olleet miellyttäviä. Kosteikon laidassa oli noin 2 m korkea kohtuullinen kuusikko, josta oman arvioni mukaan saattaisi ehkä kehittya kuusikko. Rinteen keskipaikkeilla oli noi 5-8 m korkea erittäin harva kuusikka, joka käsitykseni mukaan olisi syytä raivata roskapuusta ja tuhoutuneista kuusista. Mäen huipulla oli ylitiheä koivikko, jossa siellä täällä 4 -8 m korkeat koivut kasvoivat tiheissä ryhmissä. Koivuryppäiden välinen tila oli aukeaa jota parin metrin korkuiset kuolleet pihlajan rungot elävöittivät. Muutamat kuusentaimet koivikon sisässä olivat latvoitaan käpertuneitä muistoja menneestä kasvamisesta. Kaikkialla oli hirven jätöksiä ja kaluttuja puita. Normaalia kuusikkoa kuviosta ei saisi millään.
Nyt mietiskelen oliko viisasta ryhtyä tasaikäismetsän kasvattajaksi. Tuo riskitön vaihtoehto aiheutti minulle pettymyksen. En tiedä paljonko kuvio olisi tuottanut jk.menetelmällä, mutta ainakaan se ei olisi vaatinut niin paljon kuluja ja työtä kuin nyt ”tasikäiskasvatuksessa”. Jk-keskusteluissa jatkuvasti vedotaan tasaikäiskavatuksen riskittömyyteen. Kyseinen riskittömyys ei ainakaan koske tapauksia, joissa omistaja on ammattitaidoton tai/tai sairastuu kesken vuosikymmeniä jatkuvan kasvamisprosessin.
Entä kuvion tulevaisuus. En aio ilman pakkoa istuttaa kuviolla uusia kuusentaimia. Jos vain metsähallinto sallii, jätän kuvion sinälleen. Jos metsäkouluilla on opetusmetsiä esimerkkeinä huonosti hoidetuista jk-metsistä, saanee minulla olla esimerkki huonosti hoidetusta tasaikäismetsästä.
En ymmärrä Annelin väitettä, että mhy:n neuvoja ei kykene saamaan tietoa asiakkaan tarpeista ja toiveista eikä tästä syystä kykene kertomaan jk.n ongelmista ja riskeistä.
Mielestäni syynä metsäneuvojien toimintatapoihin on sekä tiedonpuute että asenne. Asenne johtuu selkeästi koulutuksesta tai tarkemmin sanottuna koulutuksen puutteesta. Tietämättömyys johtuu osittain metsäkoulujen asenteesta ja osittain yleisestä tiedonpuutteesta jk-kasvatuksesta.
Tiedon puute on ymmärrettävää, kun huomioidaan aika kuinka lyhyen aikaa jk on ollut laillista. Siitä ei kerta kaikkiaan ole tietoa. Negatiiviset lausunnot johtuvat ainakin osittain käsityksestä, että jk on entisaikojen harsintaa. Menee vielä vuosia ennen kuin jk:n käytännön tiedot ja taidot on optimoitu parhaaksi mahdolliseksi. Nykyisellään vain professoritason teoreettinen tutkimus näyttää molevan taso, missä pidetään jk.ta mahdollisena.
Tasaikäistä metsänkasvatusta alettiin ajaa sisään laajalti sotien jälkeen. Hoito ja korjuutavat ovat sekä kaikki menetelmät ovat nykyiselleen kehittyneet valtavasti. Menetelmät kehittyvät jatkuvasti menetelmälle edullisimpaan suuntaan.Jk:n menetelmät ovat pääsääntöisesti monelta osin samoja kuin tasaikäiskasvatuksessa. Koneet ja metsurien koulutus on kehitetty tasaikäiskasvatuksen tarpeita varten. On ymmärrettävää, etteivät nykyiset jk-käytännöt ole vielä kehittyneet parhaille tasoille. Kuitenkin monet tasaikäiskasvatuksen kannattajat pyrkivät parhaansa mukaan estämään jk:n kehittymistä. He vertaavat estottomasti kyseistä kehityksen alussa olevaa menetelmää toiseen likimain täysin kehittyneeseen menetelmään.
Mielestöni metsäneuvojia on turhaa syyttää tietämyksen puutteesta jk-kasvatuksesta. Mielestäni oppilaitoksia on turhaa syyttää vääristä asenteista. Se johtuu tietämyksen puutteesta koko alasta. Sen sijaan syytän monia alan metsäalan silmäätekeviä väärästä asennoitumisesta jk-kasvatukseen. Mm olen käyttänyt sanontaa mututuntuma. Tällä tarkoitan yksityisten käyttökokemusten yleistämista koko alaa kuvaaviksi ”totuuksiksi”. Esimerkiksi kerrotaan tasaikäismetsän tukkiprosentin olevan yli 80% ja käytetään kyseistä lukua tilanteiss, jolloin lasketaan tukkisaantoja. Kuitenkin tälläkin palstalla moni on todennut saavuttaneensa 60 – 65 prosentin tukkiprosentin. Jos vertailuissa toista menetelmää arvioitaessa käytetään poikkeuksellisen edullista huipputulosta ja toista arvosteltaessa menetelmän keskimääräistä tulosta, kyse on mutu tuntumasta. tarkennin sanottuna vääristelystä ja vieläpä tarkoituksellisesta vääristelystä.
On myös totta, että jk:ssa monia tietoja on vaikeaa löytää tilastoista. Syynä lienee se, että jk:n lyhyen käyttöajan ja harvinaisuuden takia takia moisia tilastoja ei ole saatavissa. Myös kaikki tietämys jk.sta on harvoista lähteistä saatua ja siten sattumanvaraista eli mututuntuman tasoista. Tässä on syy, miksi lämpenin MaalaisSepon ajatukselle mhy:n puitteissa olevan tietämyksen keräämisestä määritellyille erikoisneuvojille sekä eri mhy:n yhteistyön lisäämistä. tarkoitus oli auttaa jk-kasvattajia mutta ehkäpä enempi aikaansaada alalla vallitseva mututuntuma asiallisiin laaja-alaisiin käytännön tilastoihin. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että alan johtomiesten asenne ei salli moisen tiedonkeräämisen yleistymistä. Huomioiden kustannusten rajallisuus kyseessä on mielestäni pakko olla vain asenne, eli tavoite siitä, ettei todellisia totuuksia saa tulla esiin eikä jk kehittyä nykyiselle menetelmille kilpailukykyiseksi menetelmäksi.