Käyttäjän uudehko metsänomistaja kirjoittamat vastaukset
-
Tähän aiheeseen kuuluun oleellisesti sekä puustoon sitoutuvan hiilen määrä että puustosta valmistetun tuotteen pitkäikäisyys, eli hiilen pysyvyys puuaineessa. On täysin väärin puhua metsän puunielusta puhumatta samalla puun käyttötarkoituksesta. Esimerkiksi vessapapaerin valmistuksen lopettaminen lisäisi oleellisesti metsän hiilinielua.
Voisiko joku selostaa tavallisen puunmyyntisopimuksen asettamat vaatimukset ostajan järjestämälle hakkuulle. Kun sopimuksessa on annettu pituusmittoja, riittääkö se, ettei minimi mittaa pidempiä paloja joudu propsikasaan ja kaikki muut palat ovat sopimuksessa mainittuaja?Onko ostajalla joku velvollisuus huomioida myös myyjän puoleista optimointia?
Onkohan ajatuksessa logiikka kateissa? ”
Meidän pitää siis pyrkiä kiihdyttämään metsän kasvua, että se sitoisi mahdollisimman paljon hiiltä. Tämä johtaa väkisinkin siihen että hakkuitakin pitää lisätä, muuten metsän hiilinielu tukkeutuu
Terveisin: Korpituvan Taneli
AJ on oikeassa. ”Ei niitä laskelmia tarvita kuin yksi, Luken. Useampi laskelma vain hämmentäisi soppaa entisestään.”
Lisäperusteena Luken laskelmien hyväksymiselle on se, etteivät muut kuin Luke ymmärrä Suomen korkotason vaikutuksia Suomen metsien hiilinieluun.
Löytyihän aine, johon ilman hiilidioksidi näyttäisi sopivan erinomaisesti, jopa täydellisesti. Kun ei vain tulisi pulaa hiilidiksidista.
Kemia kykenee yleensä muuttamaan sellaisia aineita toisiksi kuin luontokin. Toisin sanoen luonnon reaktiot ovat määrätyissä suhteissa oalautuvia. Hiilivedyn yhtyessä happeen syntyy hiilidioksidi, joten lienee todennäköistä, että hiilidioksidista kyetään tekemään hiilivetyjä.
Hiilivedyn palaessa syntyy myös energiaa. Sen energian voimalla automme kulkevat ja talomme lämpenevät. Suurella todennäköisyydellä tuon hiilidioksidin muuttaminen takaisin hiilivedyksi vaatii energiaa ja juuri sen määrän, joka päinvastaisessa reaktiossa tuotettiin. Ja lisäksi tietysti hyötysuhteesta johtuvan lisän. Eli tuo radion mainitsema reaktio onkin käytännössä vain yksi tapa säilöä energiaa.
Siitä huolimatta kyseinen ajatus saattaa olla hyvin kannatettava. Rakennetaan dioksidia poistokaasuna tuottavan tehtaan viereen laitos, jossa poistokaasut muutetaan hiilivedyksi ja tämän viereen polttoaineena käytettäväksi Ja lisätään tähän vielä ydinvoimalaitos, jolla tuo tapahtuma energisoidaan. Alkuperäinen tuotantolaitos ei aiheuta muutoksia ilmakehän hiilidioksiiåitoisuuteen.
Ilman hiilipitoisuuden kasvaminen on koko maapalloa kosleva ongelma. Ratkaisun pitäisi huomioida siis koko maapallon tilanteen kehitys.
Mielestäni on kovin lyhytjännitteistä, jos Suomi maksaa verovaroistaan korvauksia suomalaisen metsän hakkuiden pienentämisestä. Järkevää olisi pyrkiä pääsemään koko maapallon mitassa sopimukseen, jossa hiilinielua kasvatettaisiin siellä, missä sen tuottama hiilen ”nielu” olisi kustannuksiin verrattuna tehokkainta. Noihin kustannuksiin suomalaisen metsänomistajan tulisi tietysti osallistua joko metsää hakkuutuloilla tai sitten yhteiskunnan verovaroilla.
Lienee selvää, että tehokkaimman nielukohteen etsimisestä tulisi erimielisyyttä, mutta tällöin kaupallinen kilpailu saattaisi osoittaisi luotettavasti. Se kertoisi , missä voidaan tehokkaimmin lisätä ”nielua. Tuon korvauksen suuruuden määrittämiseksi voitaisiin laskea joku kerroin, jonka mukaan määrätyn suuruinen hiilen vapauttaminen puuston mukana vaatii saman hiilimäärän korvaamista jossakin maapallolla. Tuon korvaavan puuston sijaintipaikan taas määräisivät taloudelliset seikat, eli istutusvelvollinen istuttaa sinne, missä nielun kasvattaminen on edullisinta.
Vaikuttaa mutkikkaalta, mutta vaikeinta saattaa olla tuollaisen sopimuksen solmiminen maapallon metsävaltioiden kesken. Tänäänhän ei olla yksimielisiä edes siitä, johtuuko maan lämpeneminen yleensäkään ihmisen toiminnasta. Osittain tähän liittyvä kysymys onkin se, paljonko Suomen kannattaa kurittaa suomalaisia näillä nieluun liittyvillä ongelmilla, jos maapallon suuret metsävaltiot eivät aio tehdä asialle mitään.
Harrastelijan tasolta asiaa ajatellen heräsi esiin ajatus:
Kasvatetaan valtameressä suurin määrin levää ja upotetaan syntynyt levä syvälle meren pohjaan. Levä alkaa hajota ja se kuluttaa veden hapen, jonka jälkeen jäljelle jäänyt leväkerrostuma hapettomassa tilassa säilyy todella kauan pitäen sitomansa hiilidioksiiden ja muut ravinteet vakiona (?).
Ymmärrän, ettei ajatus suinkaan ole valmis eikä ehkä edes toimiva. Miksi ei toimiva?
Voisiko joku kertoa lähemmin tekniikasta, jolla ilman hiilidioksiidi pyritään sitouttamaan toiseksi aineeksi. Ainakin tieto tuon lopputuotteen nimestä, pysyvyydestä, varastoinnin mahdollisuuksista ja olomuodosta olisi kiinnostavaa tietää. Samoin oleellista saattaisi olla arviot prosessiin tarvittavasta energian käytöstä.
Puun kasvaminen sitoo ilman hiiltä. Puun lahoaminen vapauttaa hiiltä ilmakehään. Näiden tapahtumien erotus pitäisi saada mahdollisimman suureksi, jotta maapallo pelastuisi.
Jos meillä (maapallolla) olisi voimassa säädös, jonka mukaan kaikki käyttöön otettava puutavara pitäisi lahosuojata, hidastuisi puun lahoaminen väkisinkin. Maapallon tilanne paranisi.
Ratkeaisikohan Suomen hiilinielun laskemiseen liittuyvät ongelmat, jos Suomi eroaisi euro-ryhmästä ja muuttaisi hieman oman valuutan korkoa? Aiemminhan tällä palstalla kerrottiin rahan korolla olevan huomattava vaikutus metsien hiilinieluun.