Käyttäjän uudehko metsänomistaja kirjoittamat vastaukset
-
Kiitos Annelille positiivisesta asenteesta puun elinikäiseen hiilinieluun. En tiennyt asiaa jo pohditun ja ongelman ratkaisun jo löytyneen.
Luin vähän aikaa sitten, ettö MH hakkauttaa lapissa 30 – 40 vuotiasta nuorta männikköa kuitupuuksi. Varmuudella siellä hakataan myös 90 vuotiasta järeää mäntyä tukiksi ja ohuet osat tietysti kuiduksi. Viitsisitkä katsoa taulukoistasi, miten nuo puun elinikäiset hiilinielut eroavat toisistaan näissä tapauksissa. Vastaus mielellään kahtena lukuarvona jotta siitä selviäisi myös tulosten eron suhteellisuus. Lisäksi vastauksen yksikkö mahdollisimman selkeästi ja täysimittaisesti esitettynä, jotta laskentaan käytetyt perustekijät olisi mahdollista yksilöidä.
A jalkanen esitti Luken vuoden laskelmat vuoden 2018 Suomen metsien hiilinielusta, Kiitokset.
Luken ennustukseen sisältyy myös kysymys puuntuotantomme kestäväst hakkuumahdollisuudesta vuosina 2015 -2024 ja se on 84 miljoonaa kuutiota.
Viitsisikö joku asiaan syventynyt kertoa, mitä tuohon lukuun huomiodaan. Mitä on metsiemme kestävä hakkuumahdollisuus? Sisältyykö siihen metsiemme hiilensitomiskyky? Sisältyykö siihen hakatun puun mukana poistuva hiilimäärä? tai mitä muuta? Mikä rajoittaa arvon juuri 84 miljoonaan kuutioon?
Puuki esittää sinänsä oikeita huomioita puun mahdollisuuksista muovisten tuotteiden korvaajana ja hakkuiden mahdollisista siirtymisestä muualle. Nämä ovat mielestäni tärkeitä kysymyksiä, mutta säistä huolimatta mielstäni olisi tärkeää saada käyttöön numerollisen määre, jolla puun hiilen sitomiskyky ajan funktiona määritellään.
Mitä tulee Tahvosen väitteisiin Luken laskelmiin nähden uskon, että juuri esittämäni numeraalisen hiilen vapautumisajan käyttöönotto saattaisi pienentää eroja tuloksissa ja siten kiistaa.
Yriti saada aikaan hiilinielun konkretisointiin jonkun numerollisen suureen, joka mittaa kasvussa sitoutuvan hiilen lisäksi myös puun hajoamisessa vapautuvan hiilen syntymisnopeuden. Tämä termi kuvaisi mielestäni parhaiten metsän/puun ominaisuuksia ilmaston muutoksen torjunnassa.
Remie esitti selkeän yksinkertaistuksen. Siinä puusta tehdyt tuotteen jaoitellaan sen mukaan miten pitkään puun hiili pysyy tuotteessa ennen vapautumista ilmakehään. Vaikuttaa järkevältä. Tarvitaan vain luotettavia arviointitaulukoita (kaikille) puuta materiaalina hyödyntäville tuotteille, joista saadaan vertailuarvona tuo hiilen pysyvyys puussa. Jos tämä kyetään vielä sitomaan metsiin esimerkiksi hakkuutulosten ja -tarkoitusten keinoin, voitanee metsän hakkuun ilmastovaikutusta arvioida likimain luotettavasti, ainakin numerollisesti vertaillen.
Nykyinen puute on juuri siinä, ettei ole tutkittua, kaikkien käytettävissä olevaa spesifoitua tietoa puusta lähtöisin olevan hiilen vapautumisnopeudesta takaisin ilmakehään. Siksi määritteet ovat luokkaa paljon tai nopeasti. Olisi merkittävästi selkeämpää, mikäli kykenisimme puhumaan selkeästi määritellyistä vertailukelpoisista tuotekohtaisista hiilen vapautumisajoista.
Kyseisen määritteen käyttöönotto mahdollistaisi puun (metsän) hiilensitomiskyvyn numerollisen arvioinnin. Tämä puolestaan saattaisi aiheuttaa uusia raikkaita tuulia arvioitaessa metsän hakkuun vaikutuksia ilmaston muutoksen hillintään.
Olen ajatellut metsien hiilinielun määrittämistä ainakin itselleni uudella tavalla. Onko oikein ajatella vain sitä, sitoutuuko hiiltä enemmän vai vähemmän metsiimme?
Olisikohan mahdollista määritellä metsillemme ja siellä kasvavalle puulle hiilen sitomistapahtumaa siten, että ei keskityttäisi ainoastaan hiilen sitoutumiseen puiden kasvaessa, vaan huomioitaisiin myös vastakkainen tapahtuma. Tarkoitan puuhun sitoutuneen hiilen vapautuminen takaisin ilmakehään puun hajotessa ja tietysti tämä ajan funktiona. Näiden molempien tapahtumien yhteisvaikutuksen ilmoittaminen yhdellä numerolla olisi tavoitteeni.
Ilmaston muutoksen kannalta lienee selvää, että näiden yhteisvaikutus on todella merkittävintä. Jokaiselle metsälle pitäisi arvioida kasvuaikana tapahtuvä hiilen sitoutuminen. Sen arviointi lienee varsin tuttua ja tunnettua tekniikkaa.
Lisäksi metsän puusta tehdyille tuotteelle pitäisi kyetä arvioimaan hajoamisaika, toisin sanoen paljonko hiiltä aikayksikössa vapautuu puusta takaisin ilmakehään. Tämä aika riippuu paitsi puulajista myös puun käyttötarkoituksesta hakkuun jälkeen. Tuon käyttötarkoituksen voisi ehkäpä päätellä hakkuun mitoista ja hakatun puun suuruusluokista. On selvää, että paperi hajoaa varsin nopeasti, kun taas painekyllästetty puutavara hajoaa suhteellisen hitaasti.
Mikäli nykyisen hiilinielun tilalla opeteltaisiin ymmärtämään ja käyttämään tälläistä uutta suuretta, sanottakoon vaikka ”puun hiilen sidontakykyä”, tulisi käsitys metsän hiilinielusta merkittävästi selkeämmäksi ja kokonaisvaltaisemmaksi.
Minusta vaikuttaa, että tuo uusi suure olisi periaatteessa kuin aika, jona puuhun kasvuvaiheessa sitoutunut hiili on vapautunut kokonaan takaisin ilmakehään. Hiilen määrähän on molemmissa sama. Uusi suure kertoisi eri tuotteiden ”hyväksyttävyyden” hiilen sidonnan näkökulmalta.
Tälläisen uuden suureen käyttö antaisi mahdollisuuden siihen, että yhteiskunta voisi paremmin palkita tuotteita, joilla tuo aika on pitkä ja rankaisisi tuotteita, joilla tuo aika on hyvin lyhyt. Sen parusteella saattaisi olla mahdollista alentaa tai korottaa joitakin yhteiskunnan tukija tai veroja metsätaloudelle ja varmuudella tälläinen aikaa myöten edesauttaisi metsiemme hiilensitomiskyvyn nousemista. Varmuudella tuon suureen käyttäminen myös suuntaisi metsiemme jalostusta ja käyttöä uuteen suuntaan eli auttaisi metsien hiilinielun kasvamista.
”Trokari” ei ole nätti sana. Sen käyttämistä pahassa mielssä olisi syytä harkita tarkkaan. ”Trokariksi” voidaan myös kutsua puun välittäjää hyvässä mielessä.
Itse pidän suomalaisen puunmyynnin heikkoutena sitä, että Suomesta puuttuum likimain kokonaan ”trokausporras”. En tarkoita porrasta, joka vain vetää välistä osuuden kauppahinnasta vaan asiantuntijaa, joka tiedoilla tai taidoilla saa puusta keskimääräistä paremman hinnan ja ottaa osansa siitä lisähinnasta, joka juuri hänen toimiensa ansiosta puusta maksetaan
Juuri tuo lisähintaa kohottava tieto tai taito on se, mistä olen valmis maksamaan. Tuollaisia tietoja voivat olla esimerkiksi hyvä paikallistuntemus, jolloin ”trokari” tuntee kaikki alalla toimivat puun ostajat ja lisäksi näiden todelliset tarpeet, aikataulut, eli koko ostohalukkuuden olipa sitten kyse laaduista, aikatauluista tai mitoista tai joistain muista erikoisominaisuuksista. Suuri monialayritys saattaa periaatteessa ostaa kaiken puutavaran, mutta yleensä vain ns listahinnalla.
”Trokarin” taito voi olla kyky valmistaa myynnissä olevasta puutavarasta juuri sellaista laatua tai mittaa, joka kiinnostaa jotain alueen erikoispuun ostajaa. Näin myös pienissa erissä. Tälläinen toiminta ei ole helppoa ison kombinaatin ollessa ostajana.
Lisää nousua puun hintaan saattaa aiheuttaa myös se, että alueen puunostajien täydellisellä tuntemuksella ”trokari” saattaa olla kykenevä toimittamaan halutun puutavaran hakkuupaikan lähellä olevalle käyttöpaikalle. Alentuneet kuljetuskustannukset saattavat merkitä lisää hintaa puulle. Tällöinkin hyväksyn tuon lisähinnan jaon trokarin ja puun myyjän välillä.
Eli uudelleen. Hyväksyn puun ”trokauksen”, mikäli sen ansiosta puusta saatava hinta nouseen tavanomaisesta listahinnasta juuri ”trokarin” tietämyksen tai taidon ansiosta. Mielestäni tuollainen ”trokari” on puun myyjälle hyvä ystävä eikä suinkaan tarpeeton välistä vetäjä.
Myös minä kilpailutin myyntipuuni Etelä-Savossa. MHY järjesti kilpailutuksen ja osallistui parhaan tarjouksen valintaan. MHY tarjosi ensimmäisenä, eikä siis tiennyt siinä vaiheessa mitään muista tarjouksista. Oudoksuin mielestäni omituista kauppakuviota. Mietin salliiko Suomen laki moisen menettelyn.
Kilpailussa MHY:n tarjous todettiin selkeästi huonoimmaksi, eikä sillä ollut mitään mahdollisuuksia. Mieleeni pyrki ajatus, että kauppatapaan suuntaamani ihmettely saattoi vaikuttaa MHY:n asiantuntijan päätökseen parhaimmasta tarjouksesta.
Jokaiosen osakeyhtiön ensimmäinen ja ainoa velvollisuus on huolehtia omasta tuottavuudestaan. Enskan, kuten muidenkin yhtiöiden kaikkia toimia tulee tarkistella vain tätä näkökohtaa vasten.
Joskus tuntuu, että joku yhtiö ajaa myös asiakkaidensa ja hankkijiensa etua vastoin omaa etuaan. Tällöin on kyse siitä, että yhtiön johto on laskenut tämän menetyksen tulevan korvatuksi suuremmalla kaupan volyymillä tai suuremmalla markkinaosuudella tai jollakin muulla tavoin.
On tosi, että joku omistaa suomalaiset metsät. On myös tosi, että pääosa Suomen pinta-alasta on metsää, jota kaikki kansalaiset ovat oikeutettua henkisesti nauttimaan. Kysymys onkin siitä, kenellä on oikeus määritellä rajat, joiden mukaan metsiämme hoidetaan.
Ei kyse välttämättä ole laadussa. Kyse on siinä, että pystykaupassa ostaja kykenee tekemään puusta itselleen parhaiten tuottavaa tavaraa. Jos ostajan etu on tuottaa propseja, niitä syntyy ja reilusti. Tällöin useimmiten tukkisaanto ei ole ostajalle mitenkään tärkeää tai oleellista. Ja päin vastoin tukkia haluava ostaja tekee tukkia, propsin määrällä ei ole niin väliä. Vaikka myyjällä olisi käytössään hakkuuryhmä, joka normaalisti kelpaa ostajille, eli takee töitä oston piikkin, niin hankintana tuloksen väitetään olevan niin huonoa, että hinta putoaa väkisinkin.
Suomen puun hankinnasta puuttuu yksi porras. Itsenäiset ammattimaiset yrittäjät, jotka ostavat puut pystyyn, tekevät työt ja toimittavat puut lopuksi lähialueen tehtaalle. Systeemin haitaksi sanotaan ylimääräista välikättä hankintaketjussa. Etuna on kuitenkin se, että tälläinen toimija kykenee toimittamaan kaiken hakkaamansa puutavaran juuri sopivaan lähellä sijaitsevaan jalostukseen, eli puu toimitetaan aina paikalliselle käyttäjälle sopivana.
Pienehkö ostaja, vaikkakin ostaisi pystyyn, olisi myyjälle joustavampi ostaja kuin joku kolmesta suuresta ostajasta. Toisaalta, mikäli tälläinen yritys saavuttaisi merkittävän aseman jollakin alueella, olisi suurten yhtiöiden ostajien vaikeaa kieltäytyä ostoista laatuun vedoton.