Minäkin samaa mieltä, että huonot tai saalista himoitsevat ampujat tekevät paljon haavakoita. Paljonkohan esimerkiksi Metsähallituksen mailla ”pomppulintuja” ampuvat syyllistyvät tähän? Itse metsästän kuvilta, jolloin haavakkoja ei tule. (tosin en ole kyllä muutamaan vuoteen saanut saalistakaan)

Isäni oli siis 1930-luvulla ammattimetsästäjä ja ampui suurimman osan lintusaaliistaan lennosta. Esimerkkinä 1.9.1936, jolloin hän käytti päiväkirjansa mukaan 22 lintuun 29 panosta. Tuollainen taito vaatii tietysti kyllä lähes ylimaallisia kykyjä. Eivät tosiaan entiset maalaismetsästäjät yleensä ampuneet lennosta, sillä se pitkäpiippuinen ”husky” ei tietysti lentoonammuntaan sovellu.

Siinä olen samaa mieltä Antonin kanssa, että vuoden 1952 paikkeilla lintukannat olivat hyvät. Minulla oli jo tuolloin oma haulikko ja kaikki vapaa-ajat kuluivat metsällä Eri asia sitten, että ne kannat saattoivat olla vielä paremmat 1930-luvulla, jolloin ammattimetsästys oli yleistä ja riistalintu normaali kauppatavara.

Kettukanta pääsi kasvamaan sotavuosina. Niiden jälkeen oli muitakin kiireitä, joten pyynti taisi olla keskimäärin varsin vähäistä. Myös tiestön puuttuminen haittasi luonnollisestikin jahtia. Isä, joka oli intohimoinen ketunmetsästäjä sai kyllä talvessa parikymmentä ja minäkin joskus jonkin. Tapporahaa todella maksettiin ainakin silloin 1950-luvun alkupuolella. Muistaakseni pennusta puolet aikuisen tapporahasta.

Kuule Anton. Kyllä siellä Lapissa on ennenkin ollut myyrä- ja sopulivuosia, vaikkei niitä kettuja ole metsästetty kelkoilla.

Ainakin Keski-Suomessa meikäläisen metsästysalueella metsokannat ovat taantuneet aivan muista syistä kuin metsästyksestä. Tai vanhojen metsien häviämisestä. Nimittäin n, 3000 ha:n alueella ammutaan syksyssä korkeintaan pari metsoa. Meillä on ollut aina kohtuu hyvä kanta, mutta sekin on taantunut vuosikymmenten kuluessa. Toissa syksynä kanta oli tosin hirmu hyvä. Vanhoja metsiäkin riittää niin meillä kuin viereisillä suojelualueilla.

Vastoin väitteitä, niin metsopoikueet viihtyivät usein parhaiten peltojen ja asutuksen tienoilla nuorilla hakamailla, missä pintakasvillisuus oli rehevämpää ja hyönteispitoisempaa. Nyt ne hakamaat on uudistettuja sitä kautta kyllä menetetty hyviä lisääntymisalueita. Keski-Suomessa olivat metsokannat huippulukemissa 1930-luvulla osin siksi, että sääolot olivat suotuisat, osin siksi, että metsät olivat nuoria kaskikauden jäljiltä. Koppelot asustivat kaiken talvea peltojen vierustojen räkämännyissä. Nyt nekin on hakattu selluksi.

Siis sanoisin, ettei metso kaipaa vanhoja metsiä vaan nuoria.

Anton se jaksaa. Mutta kommentoidaan.

Kuulin Lapin radiosta Henttosen kertovan tutkimuksesta, jonka mukaan myyrien kannanvaihtelut ovat viimeisten 20 vuoden vähentyneet. Omituinen päätelmä, kun vuonna 2011 Lapissa oli hurja myyrähuippu. Ei ne 1000 kettua mitään niihin kannanvaihteluihin vaikuta. Uusia tulee Norjasta ja Venäjältä, jos syötävää on. Nyt ei ollut ja luntakin 70-80 cm. Jälkiä siis vähemmän kuin viime talvena.

Minulla on niistä naaleista eri käsitys. Eivät ne miihinkään tunturiin ole vetäytyneet. Eihän siellä ole ruokaa. Naali (siis sama eläin, jonka värimuunnos on tarhattu sinikettu) on pääsääntöisesti Jäämeren rantojen ja lintuvuorien asukki. Niillä se tankkaa itsensä syksyyn mennessä ”lylleröksi”, jonka nahan alla on mahtava rasvakerros. (tiedän asian, koska vanhempani aikoinaan kasvattivat niitä). Suomen tunturiseudut ovat siis naalille periaatteessa vieras ympäristö. Siksi pienetkin olosuhdemuutokset saattavat hävittää koko niillä asuvan populaation.