”1800-luvulla kaskeaminen ja muu puun käyttö oli hävittänyt metsät todella vähiin.Polttopuita hankkiakseen oli lähdettävä kauas.”

Käsittääkseni tuo väite on tietyltä osin totta. Muistelisin esim. Parkanon historiassa mainitun, että huomattava osa asukkaista kärsi puupulasta. Lisäksi vanhoista valokuvista näkee aukeat kylämaisemat ja loputtomat riukuaidat, meni puuta lujasti niihinkin. Rakennuskantaakin jouduttiin uusimaan jatkuvasti.

Oleellista on kuitenkin se, että tämä intensiivinen tehokäyttö ei ulottunut niin laajalle kuin nykyään. Eli vaikka kylän tuntumasta puut kaadettiin, jäi syrjään vielä niitä isojakin puita/metsiä.

Tuo intensiivinen puunkäyttö omalta osaltaa lisäsi luonnon monimuotoisuutta. Oli ketoa, niittyä ja monenlaista paahdealuetta. Nyt tällaisia ei ole, puskee puskaa joka paikassa. Monessa tapauksessa monimuotoisuuden lisääminen edellyttääkin nyt puiden kaatamista. Toisaalta samaan aikaan se tarkoittaa sitäkin, että myös suojeltu metsäpinta-ala kasvaa.

Kun suojelualueita on riittävästi, voi yksityinen metsänomistaja harjoittaa metsätaloutta vapautuneesti. Mitä tehokkaammin hän sen tekee, sen parempi omistajan ja yhteiskunnan kannalta. Taimikot perataan ajoissa, hirvikanta pidetään kurissa jne jne. Puut kasvavat kohisten ja sellukattila porisee iloisesti kolmessa vuorossa. Kaupunkilaiset retkeilevät onnellisina suojelualueilla. Kaikkein innostuneimmat kansalaiset koettavat jopa elvyttää perinnemiljöitä omilla tiluksillaan.

Noin minä haluan nähdä tulevaisuuden.

Luonnonsuojelun ja metsätalouden suhde on jännitteinen, väistämättä. Minulla on metsässä joitakin kymmeniä suoria oksattomia mäntyjä, joiden ympäri ei ison miehen kädet yllä. Tarkoitus on pitää ne pystyssä. Metsätalouden kannalta päätös on järjetön, se on vastoin teollisuuden intressiä. Luonnonsuojelun kannalta ratkaisuni on tietenkin oivallinen.

Toisaalta jos näkökulmaa laajentaa, ei jännite vaikutakaan niin pahalta. Naapurini ei harrasta moista puunhalailua, vaan pisti nyt syksyllä metsänsä tehtaalle. Naapuri sai rahaa, motokuski ja rekkamies saivat rahaa, paperimies sai rahaa, UPM:n osakkeenomistajat sai rahaa, ja osa kaikesta tästä rahasta palaa yhteiseen pottiin, pysyy hyvinvointiyhteiskunta toiminnassa.

Luonnonsuojelun näkökulmasta keskeisintä on pinta-alaveron vastustaminen. Voin ilman kustannuksia antaa mäntyjeni keloutua.  Näkisin tuon veron vastustamisen omistajan ja suojelijan yhteiseksi intressiksi. Nykytilanteessa omistajalla on vapaus valita, ja tämä valinnanvapaus on minusta pyhä. Joillekin metsä on elinkeino, toisille se on maailmanpelastusprojekti. Kummatkin ratkaisut ovat ok, kumpaakin tarvitaan. Siitä voidaan tietysti keskustella huomioiko nykyinen lainsäädäntö metsien kaupallisessa käytössä luontoarvoja riittävästi. Itse arvelen, että yksityismetsänomistajat voisivat pääsääntöisesti jatkaa nykymallin mukaan, kunhan riittävä määrä hehtaareja jää suojelun pariin.

Nuo hehtaarit pitäisi minusta saada ensisijaisesti metsähallituksen metsistä. Puolestani vaikka kaikkia valtion maita voisi kehittää ensisijaisesti luontoarvojen pohjalta. Tämän vuoksi metsähallituksen asema liikelaitoksena tulisi lopettaa ja tulostavoitteet poistaa. Mikäli suojelua kohdistetaan yksityiseen maahan, pitää edetä Metso-mallilla. Verovaroilla ylläpidetty metso-malli jakaa luonnonsuojelun kustannukset kaikille kansalaisille.