Käyttäjän Pete kirjoittamat vastaukset
-
Minun mielestäni lehtipuuvaihe ei ole cit-vt pohjilla koskaan perusteltu ratkaisu. Pahimmilla tyvitervasalueilla lähinnä Saimaan itä- ja eteläpuolella tekisin itse kyllä kontojen noston ja poiskuljetuksen. Voipi hyvin olla, että nykyisin ne saa jo myytyäkin tai ainakaan laskua ei tule? Nostotekniikka kehittyy kuitenkin koko ajan.
Sähköpaimen nyt vaan ei ole realistinen ratkaisu kuin aivan erityisissä poikkeustapauksissa. Minkäänlaista tutkimustietoa ei myöskään ole sen toimivuudesta huollettunakaan. Täytyy muistaa, että lanka täytyy pitää kerta kaikkiaan puhtaana kaikesta kosketuksesta. Yksikin langalle kaatunut heinä purkaa akun nopeasti. Ja verkkovirtaa on harvan taimikon laidalle saatavissa. Sähköpaimen vaatii siis jatkuvaa huoltamista ja kohentelua. Käytännössä aidan alustan joutuu ruiskuttamaan glyfosaatilla jotta esimerkiksi kastikkaa ei tarvitse niittää jatkuvasti. Akkujen vaihtaminen ja raahaminen kuvion laitaan on myös aikamoinen tehtävä. Ainakaan omilla palstoillani joka kuvion reunaan ei mene tietä. Vielä kun muistaa, että koivu on altis syönnille talvellakin, niin varmaan alkaa ymmärtämään tämän paimenpoikametodin mahdottomuuden. Aika harvalla on niin paljon aikaa kuin Jeesmiehellä tähän puuhaan.
Kun kerran kysytään, niin kerrotaan. Olen leimannut poistettavia puita ja vähän jätettäviäkin. Pellonmetsitys kuusikkojen ja koivikkojan ensiharvennuksessa se on mielestäni tarpeen. Niissä on tavallisesti paljon monilatvaisuutta ja poikaoksia, jotka on vaikea tai mahdoton ohjaamosta havaita. Kuviot ovat olleet pieniä, maksimissaan 2ha, joten työ käynopeasti. Olen siis leimannut vain ehdottomasti poistettavat puut. Muuten olen ohjeistanut vain tavoiterunkoluvun harvennuksen jälkeen. Nämä monilatvaiset ovat usein metsikön suurimpia puita, eli ne senkin takia helposti jäisivät pystyy. Olen myös huomannut, että harvennuksen jälkeen kaksilatvaisesta kuusesta hyvin helposti repeää toinen oksa ja se on sitten koko puu mennyttä.
Olen myös leimannut jättöpuita ”pystyyn”, lähinnä jättöpuuryhmiä. Jos sitä ei tee, niin kuviolle jää helposti pystyyn vain isoimmat haavat ja osittain lahot isot koivut. Minä suosin jättöpuina hiukan pienempiä haapoja, raitoja, leppiä ja mäntyjä mielellään ryhmään jätettynä. En halua isoja haavan rotiskoja kaatuilemaan taimikon päälle. Monimuotoisuutta voi vaalia myös pyytämällä kaatamaan rotiskot maahan, ei taida önniäiset tehdä eroa sen suhteen onko puu vaakatasossa vai pystyssä? Kolopuut leimaan jättöpuiksi kuitenkin ja olen myös teettänyt isoista lahoita haavoista eurokantoja tikkojen aihioksi.
Leimaukseen olen käyttänyt kirvestä, mutta myös tähteeksi jääneitä sisä- ja ulkomaaleja. Koivun leimaamiseen ei tosin maalarinvalkoinen oikein sovi.
”Neon” spray maalit ovat todella käteviä myös, helpottaa motokuskin työtä. Joskus olen maalannut metritolkulla nuolia lumihangelle ohjaamaan kuskia poistamaan leimikon ulkopuolella olevia puita, esim. koivuja joita en halua siementämään tulevalle männyn kylvö-alalle…Metsuri Motokuski mainitsi heijastinnauhapätkillä terästetyn kuitunauhan. Itse en ole motoa koskaan ajanut, mutta kyseistä kuitunauhaa käytän aina leimikon rajaukseen. Konekuskeilta tulee aina kiitokset nimenomaan heijastinnauhan käytöstä. Näkyy kuulemma rajat todella hyvin. Mielestäni aika pieni lisäkulu jos sillä pystyy työtä oikeasti helpottamaan.
Täytyy taas sohaista hiukan.
Karuilla kasvupaikoilla ei leveälehtistä rojua kasva vaikka mitä tekisi. Varpuja korkeintaan, mutta nekin ovat tuotantopiuuston kilpailijoita. Nimenomaan karuilla kasvupaikoilla metsän pohja kannattaa pitää puhtaana vesakosta ja havupuistakin. Mikroilmasto paranee sillä, että ilma pääsee kiertämään, maa lämpenee keväällä aikaisemmin ja mikrobien hajoitustoiminta vilkastuu. Nämä mikrobit sitten tarjoilevat typpeä, fosforia ja kaliumia mykorritsoile otettavaksi ja edelleen puiden juurille luovutettavaksi. Ei siinä maasta vesakkoon nousseiden ja edelleen maahan kaatuneiden vesojen ja leveälehtisten kasvien ravinteita tarvita. Reippaan typpilannoituksen vaikutuksesta aluskasvillisuuskin rehevöityy muutamaksi vuodeksi ja sen aikanaan maatuessa ravinteet vapautuvat puuston käyttöön. Ravinne on tässä tapauksessa kuitenkin kuvion ulkopuolelta tuotua.
Monesti viljelymännikön alle syntyy hyvinkin tiuha alikasvos vesakkoa ja kuusia. Nämä kun raivaa alas, niin männikön kasvu kiihtyy selvästi. Kyse on vesi- ja ravinnekilpailun vähenemisestä ja erityisesti lämpö-olosuhteiden paranemisesta. Samasta syystä vaikkapa Kainuussa viljelytaimet muokatussa maassa kasvavat reippaasti nopeammin kuin luontaiset paksun kuntta kerroksen alla sinnittelevät vapautetut alikasvokset. Se kuntta on melkoinen eriste, joka pitää maan kylmänä pitkään. Tällainen kuntta sitten vain paksunee ajanmittaan jos isoa kiertoa ei toteuteta vaan pidetään metsä jatkuvapeitteisenä. Lopputuloksena siis ns. paksusammalkuusikko.
HUOM! jos joku haluaa paksusammalkuusikoita kasvattaa niin siitä vaan. Itse en vain näe siinä järkeä taloudellisesti enkä monimuotoisuudenkaan kannalta.
A.Jalkanen, olen erimieltä jk metsän myrskytuhoalttiudesta. Väitän, että yläharvennuksen jälkeen nimenomaan lisävaltapuut ovat erityisen herkkiä tuulituhoille. Metsä täytyy pitää todella harvana jos ajatuksena on kehittää kasvatuspuuston tuulenkestävyyttä.
Kerrataan nyt tähänkin, että minä en millään muotoa vastusta jk:n tuloa kasvatusmenetelmäksi, päinvastoin. Minä edellytän vain sitä, että metsää ei hävitetä hyväksymällä kasvatettaviksi valtapuulajeiksi pihlajaa, harmaaleppä ja vesasyntyinen haapa.
Itse en ole vakuuttunut jk:n mahdollisuuksista ainakaan omissa metsissäni. Tämä perustuu kokemusperäiseen tietoon ja tutkimustuloksiin. mitä suurempi osa metsistä siirtyy jk-tyyppiseen kasvatukseen, niin sitä suurempi osa niistä siirtyy käytännössä metsätalouden ulkopuolelle. Toki ne ensimmäiset hakkuut lisäävät puun tarjontaan kun kunnolla saadaan läpi uusi mahdollsiuus niille jotka eivät aukkoja halua hakata. Pitkässä juoksussa tehokkaasti puuta tuottavan metsänomistajan asema markkinoilla kuitenkin paranee, eli antaa mennä vaan jk-tyyliin!
Laurihäärin toimenpidelistan kun lukee, niin voi todeta, että rahkarämeen muuttaminen metsänkasvulle otolliseksi ei mitenkään voi kannattaa teki sen sitten omalla tai osin veronmaksajien rahoilla. Valitettavasti vuosikymmeniä sitten tehtiin virheinvestointeja kun lähdettiin rahkarämeitäkin ojittamaan. Isovarpurämeillä, eli rahkärmeitä hiukan paremmilla kasvupaikoilla, pitkäkään kuivatusaika ei hävitä suopursua vaikka turveen hajoaminen olisi jo päässyt vauhtiin. Nimenomaan näillä isovarpuisilla rämeillä syntyy lähes aina tämä kuntta-, eli raakahumuskerros, joka on erittäin epäsuotuisa itämisalusta kaikkien puulajien siemenille. Oma osansa on varmasti suopursun alleopaattisella vaikutuksella. Tällaisilla kohteilla muokkaus on aina tarpeen uudistettaessa. Ravinnetaloudeltaan nämä ovat vaikeita kohteita, kaliumin puutos on krooninen vaiva, mutta ei yhtä paha kuin pykälää rehevemmillä puolukkaturvekankailla. Usein harvennuksen jälkeen lehtipuuta alkaa ilmestyä karuillekin rämeille ajouriin joissa jonkinmoinen muokkaus aina tapahtuu. Ojien perkauksella on sama vaikutus. Hieskoivua syntyy riesaksi asti sinne mihin sitä ei kaipaa, eli ojapenkoille ja ojaluiskiin. Hieskoivualikasvoksen haihduttava vaikutus ei kumoinen ole, päinvastoin ne ojissa kasvaessaan ajanmittaan osaltaan heikentävät ojalinjojen kuntoa.
Suomailla, ainakin rämeillä, maahan lyöty raippa muodostaa osan kunttakerrosta, joka nimenomaan on maatumatonta ainesta. Tämä on helppo havaita jos on lapio mukana. Päällimmäisenä rämeellä on tavallisesti rämevarvut ja kuivatustilnateesta riippuen sammalia. Tavallisesti sammalia aina on varsinkin keski- ja pohjois-suomessa. Tupasvillaa voi myös olla runsaasti. Elävän kenttäkerroksen alla on sitten tämä raaka-humus kerros, eli kuntta. Se on esimerkiksi taimien itämisalustana erittäin huono. Kunttakerros pysyy pinnassa pitkäänkin ojitetuilla soilla vaikka turvekerroksen maatuminen olisi jo hyvässä vauhdissa. Pitkään ojitetuilla soilla maatunutta turvetta löytyy usein noin 20cm syvyydestä huonommin maatuneen turvekerroksen alta. Jos tilanne on tämä, eli maatunutta turvetta löytyy, niin se on hyvä merkki kasvupotentiaalin kannalta. Maatuneisuutta voi arvioida von postin menetelmällä (google: von post menetelmä).
Tanelin menetelmässä koivun raipat kaadetaan maatumattoman kunttakerroksen päälle, jossa ne siis maatuvat huonosti. Raipat muodostavat siis osan kunttakerroksesta. Älä nyt suutu, mutta väitän kiven kovaan, että koivun raipat eivät voi olla lahoamisen syöttiaineena ainakaan siinä määrin, että sillä olisi mitään merkitystä. Se että ojitetulle rämeelle syntyy hieskoivualikasvosta (aiemmin puhdas männikkö) on aina hyvä merkki. Se kertoo siitä, että typpitalous on paranemassa. Se on kuitenkin TURPEEN hajoamisen seuraus, ei sen syy.
Pyhäntä, Utajärvi, Kiuruvesi ja Ilomantsi. Kyseessä ei siis ole Keski-Suomi. Teollisuutta ei ole lähellä. Ostetun puukuution keskihinta on 19€. Tukkualennusta ei siis ole. Turvemaita 40% ja tulevaisuuden hakkuumahdollisuudet paljolti niillä. Tiukassa on, jotta luvattuun tuottoon päästään.
A.Jalkanen on usein ollut huolissaan juurikäävän ja tyvitervaksen saastuttamista alueista ja ehdottanut niille lehtipuukiertoa lääkkeeksi ja ymmärtääkseni hänen mielestään mikä tahansa luontainen lehtipuu tulisi olla ”hyväksytty” seuraavaksi puusukupolveksi. Eli siis jos saastunta on, niin silloin seuraavaa puulajia ei tulisi lainkaan rajata?
On syytäkin olla huolissaan tyvitervaksen ja juurikäävän lisääntymisestä. Pari kysymystä kuitenkin herää. Kuka ja miten saastunta määriteltäisiin? Olisiko päätehakkuun lahoprosentti riittävä indikaattori? Kuka määrittelee minkä sienen lahottamia puut ovat? Onko tiedossa tutkimustuksia jotka selvästi osoittavat, että esim. että jos päätehakkuun tukkikertymästi tietty prosentti on lahoa, niin kuusta tai mäntyä ei kannata käyttää uudistmisessa? Ei ole osunut minun kohdalle, mutta onko joku palstalla viisaampi?
Jos kannot on nostettu, niin olisiko puulajivalinta edelleen täysin vapaa jos em. lahoprosentti kertyy päätehakkuussa?Entäpä sitten jatkuva kasvatus, pitäisikö sinne asettaa uudistamisvelvoite jos isoimpien havupuiden poimintahakkuussa tietty prosentti on lahoa?
En halua kiistää Tanelin kokemusperäistä tietoa, jos näin mielestäsi on niin olkoon. Totean kuitenkin, että karuilla kasvupaikoilla kilpailu maaperän ravinteista on kovaa ja kun kilpailevat lehtipuut poistetaan, niin männyille liikenee enemmän vettä ja ravinteita. Eli siis pikemminkin kyse on siitä, että kilpailua on vähemmän kuin siitä mitä maahan kaadetuista koivukepeistä männyille liikenee. Itseasiassa orgaaninen aines maatuessaan kuluttaa typpeä, eli sitoo sitä. Siitä se sitten maatumisen edetessä vapautuu puille ja pintakasvillisuudelle. Maasta ne ovat ”nousseet” ne koivukeppienkin sisältämät ravinteet. Leppä on hiukan toinen juttu, leppä sitoo juurinystyröillään ilmassa olevaa typpeä. Saman tekee apila ja lupiini. Niitä en kuitenkaan ryhtyisi metsämaille kylvämään, pitäisin metsän metsänä tältä osin. Leppää toki suosin sekapuuna itsekin, karummilla männyn mailla niitä vain kasvaa aika harvakseen ja kituuttamalla, joten voi olla ettei niiden typensidonnalla ole paljoa vaikutusta kokonaisuuteen. Leppä on hyvin arvokas puulaji monimuotoisuuden kannalta ja tärkeä ravintokasvu ainakin pyylle. Leppä on myös lehtipuista vähiten haitallinen kilpailija havupuille ja se ei houkuttele hirviä. Hyvä polttopuu se on myös varsinkin savusaunassa ja kertalämmitteisissä kiukaissa. Ja siitä syntyy parhaimmillaan kaunista paneelia.
Suometsien ravinnetaloutta on Suomessa tutkittu varsin perinpohjaisesti. Jopa sitäkin on tutkittu, että kaikki aluskasvillisuus on tapettu MCPA:lla (suopursu, varvut, vaivais- ja hieskoivut). Tuloksena oli yhtä npk-lannoitusta vastaava kasvunlisäys juuristokilpailun helpottamisen johdosta. Tämäkin ehkäpä hiukan päinvastainen tulos kuin Taneli on saanut. Metsänhoidon menetelmää tästä MCPA:n käytöstä ei oltu sentään kehittämässä, ymmärtääkeni asia haluttiin vain tutkia riippuvuussuhteiden selvittämiseksi. Turvemailla orgaanisen aineksen lisääminen ei taida olla tarpeen kun se turve on 100% orgaanista jo sellaisenaan.