Sellainen tapaus tulee vielä mieleen, että mikäli isoon yhteismetsään liitettävällä metsätilalla on käyttämätöntä metsävähennystä, niin se hyöty menee kaikille yhteismetsän osakkaille, siis niille ison yhteismetsän osakkaillekin. Kannattaa siis hyödyntää metsävähennys ensin ja liittyä yhteismetsään vasta sitten.

Minulla ei ole kokemusta Kainuun markkinatilanteesta, mutta väitän silti, että metsänomistaja voi sielläkin vaikuttaa ratkaisevasti omien leimikoidensa kiinnostavuuteen. Kokonaiskertymä, poistuman keskijäreys ja yleensä myös tiestön kunto ovat asioita joihin voi vaikuttaa. Syyllinen löytyy peilistä jos leimikko on pieni ja korjuuolosuhde on heikko. Pienellä tilalla ei kannata pyrkiä tasaisiin hakkuutuloihin. Laatuleimikot käynevät Kainuussakin kaupaksi. Valitettavasti ei ole mitään merkkiä siitä, että huonojen leimikoiden menekki olisi paranemassa.

Timppa, jos sillä kuviolla kanerva viihtyy oikein hyvin, niin se on vaan liian kuiva ja vähätyppinen kuuselle. Kanervalla on kyllä allelopatisia ominaisuuksia, eli se pyrkii estämään männyn siemenen itämistä ja sirkkataimen kasvua. En ole kuullut, että se vaikuttaisi istutustaimiin millään tavalla. Kanervakankailla tarvitaan äestys joka poistaa kanervaa tehokkaasti. Auraus olisi vielä parempi. Ja kulotus.

Tutkimusten mikaan pelkkä tuhka ei karuilla kivennäismailla lisää kasvua käytännössä lainkaa. Kanervaa kasvava räme ja ohutkunttainen kivennäismaa ovat kyllä totaalisen erilaisia kasvupaikkoja. Se on toki yhteistä, että monemmissa typpeä on liian vähän.

Happamuuden säätämiseen metsämaalla täällä taas uskotaan. Siitä ei ole hyötyä kuin aivan poikkeustapauksissa. Suomalisen metsän kasvit ovat sopeutuneet happamiin olosuhteisiin. Ph- nostolla ei saada lisäkasvua, mutta tuhkan sisältämällä fosforilla ja kalumilla kyllä saadaan, varsinkin turvemailla.

Anneli, kannattaa perehtyä vanhoihin tutkimuksiin, niitä on paljon, suon metsälle muuttamista on tutkittu Suomessa paljon, mutta opit ovat unohtuneet. Ohutturpeisia metsiä on kahta tyyppiä, korpia ja rämeitä (niinkuin paksuturpeisiakin). Ohutturpeisilla karuilla mailla (entisiä soistuneita mäntykankaita) lisäkasvua antaa vain typpi. Tämä löytyy 80-luvun lannoitusohjeistakin, ”ohutturpeisten männiköiden loppulannoitus typellä”. Mikäli kuivatus on kunnossa (=soistuminen on pysähtynyt), niin kasvupaikat vastaavat kivennäismaan puolukkatyyppiä. Kun turvekerros on alle 40cm, niin 40-150v puustoissa juuret ulottuvat kivennäismaahan (=fosforin ja kaliumin tarve on turvattu). Näillä pohjilla lisäkasvua saa lisäämällä typpeä. Edullisin tapa lisätä typpeä on levittää salpietaria. Booria on hyvä lisätä myös.

Edellinen kommenttini siis ns. suvun yhteismetsien osalta. Perinteiset isot yhteismetsät ovat asia erikseen. Tosin niihin liittäminen, ainakin Etelä-Suomessa, lienee taloudellisesti huomattavasti heikompi vaihtoehto kuin tilan myynti. Toki täytyy muistaa, että myynnsitä seuraa yleensä myyntivoitonveron maksua ja yhteismetsään liittämisestä ei ole veroseurauksia. Yhteismetsään liittäminen voi olla henkisesti helpompi ratkaisu kuin myynti ja mikäs siinä, lapsen lapset sitten myyvät osuutensa.

Tasainen tonni tai kaksi vuodessa voi kuulostaa kivalta, mutta omasta mielestäni yksityishenkilön metsäomaisuuden ”rooli” tulonlähteenä on aikalailla erilainen. Siis käytännössä. Jos metsäpinta-alaa on useampi kymmenen hehtaaria ja sitä on edellinenkin sukupolvi suunnilleen vastuullisesti hoitanut, niin metsä on se omaisuuslaji josta kerran tai kaksi omistusaikana otetaan se suurempi tili. Siis konkreettista ja merkittävää rahoitusta asunnonvaihtoon, mökin ostoon, avioeron ositukseen tms. Kun metsä on säilötty yhteismetsään, niin isojen tilien otto päättyy iäksi ja sukumetsä vaihtuu kerhojäsenyydeksi josta vuosittain maksetaan muutama roponen.