Käyttäjän Pete kirjoittamat vastaukset
-
Hirvikannan holtittomastakin kasvusta voi syyttää osaa metsästäjistä, mutta villisikakannan kasvusta ei. Suomesta puuttuu villisian metsästystaitoa, koirat ja kulttuuri. Ajojahdeila ei kantaa leikata vaikka se mukavaa puuhaa onkin. Ruokinta kyttäysmetsästystä varten on ainoa mahdollisuus ellei sitten haluta käyttää myrkkyjä kuten esim Valko-Venäjällä on tehty. Ruokinta ilman intensiivistä kyttäysmetsästystä on tietysti täysin vastuutonta. Syksy vaan oli sellainen että ruokaa on nyt pelloilla yltäkylläisesti.
Niin, tätä toivottavasti tutkitaankin jatkossa, eli miten ”uudelleen soistaminen” voisi toimia karujen suometsien uudistamisessa. Uudelleen soistaminen täytyy tietysti pysäyttää ja kääntää riittäväksi kuivatukseksi kun taimettuminen on tapahtunut. Se voitaneen kuitenkin tehdä vaiheittain niin että kiintoaineksen huuhtoutuminen voidaan paremmin välttää kuin heti hakkuun jälkeen tehtävässä perusteellisessa ”rykäisyssä”. Kaivinkonetta voi kohtuukustannuksin kuljettaa isommalle suokuviolle 2-3 kertaakin. Pienemmät suojuotit ovat asia erikseen, mutta jos tilan alueella harjoitetaan aktiivista metsätaloutta niin kaivinkone käy siellä vähintään muutaman vuoden välein jollain toisella kuviolla. Suunnitelmallisuudesta ja viitseliäisyydestä tässä on kyse.
Anneli, meillä käytännön toimijoilla on jokseenkin yksimielinen näkemys siitä, että jatkuvaa kasvatusta kannattaa yrittää vain kun kuviolla/alueella on selvät merkit uudistumisesta. Paksuturpeisilla soilla tämä tarkoittaa sitä, että jk:ta ei voi/kannata linjata niille ainoaksi vaihtoehdoksi. Paksuturpeisissa soissa on erittäin isoja eroja. Esimerkiksi isovarpuisesta rämeestä (näitä on ppaljon!) kehittynyt varputurvekangas uudistuu luontaisesti erittäin heikosti. Turpeen pinnalla oleva heikosti maatunut raakahumuskerros on erityisen huono olosuhde siemenen itämiselle ja kasvulle. Totta on tietysti sekin, että varputurvekankaille ei kannata tehdä viljelyäkään. Osa näistä jää tulevaisuudessa pois talouskäytöstä. Kuitenkin uudistaminen voi kannattaa kun sen tekee luontaisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita jk:ta vaan reipasta avohakkuuta, suon uudelleen ”soistamista” (=rahkasammal pinnat taimettuu) ja myöhemmin tehtävää ojien perkausta. Sitäkin kannattaa miettiä kiinnostaako jk-suometsä yhtäkään ostajaa tulevaisuudessa. Isoimmille puille löytyy nyt varmasti ostaja (poimija), mutta löytyykö enää 20-30 vuoden kuluttua ostajaa leimikolle joka hyvin todennäköisesti tuottaa vähäisen puumäärään ja puun laatukaan ei ole parhaasta päästä?
Kannattaa siis olla varovainen ettei metsänomistajat anna itse päätäntävaltaa metsiensä hoitoon, vaihtoehdottomuus on huono ratkaisu.
Jätkällä on mahtavat puheet, kyllä minun mielestä kahden tukin puu on jo ihan tukkipuu. Taitaa viiden tukin puut jäädä haaveeksi valtaosalla suomalaisista metsäkuvioista nyt ja tulevaisuudessa. Eipä silti onhan se komeaa kun leimikon isoimmat kuusirungot ovat yli viisi mottisia. Sellaisia ei kuitenkaan varsinaisesti kannata kasvattaa.
En ehkä osannut Jätkälle selvittää riittävästi rautalangasta vääntäen minkälaisissa olosuhteissa mätästarpeita kannattaa puomilla siirtää pidemmällekin kuin siihen 1-2 metrin päähän. Turhaa se vääntäminen taitaa ylipäätään olla, mutta sanotaan nyt niin, että kallio-notko mosaiikki voi olla hyvinkin pienipiirteistä. Kivisiä ne ovat lähes aina. Jos tavoitteena on hyvä istutuspaikka niin aina kannattaa tavoitella kivennäismaapintaista mätästä, tästä tuskin olemme Jätkänkään kanssa eri mieltä? Mätäs on paras paikka myös männyn pottitaimelle. Ainakin se on parempi kuin kivikkopohjainen laikku. Ei ole tietenkään tarkoitus tehdä niitä mättäitä minkään siirtolohkareiden päälle tai aivan kalliopintaiselle töppyrän kärjelle, tämän Jätkäkin varmaan ymmärsi, mutta kun hänen tyylinä tuntuu olevan aina tölväistä kun mahdollista, niin tekstitkin ovat sen mukaisia. Jos töppyrän laitamilla on kasvanut tukkimittaisia puita, niin kyllä sinne voi ja kannattaa tehdä mättäitä ja varmistaa uudenkin puusukupolven syntyminen ja saaminen samaan käsittelyrytmiin kuvion parempikasvuisten puiden kanssa.
Ketjun aiheeseen liittyen, edelläkuvattujen(kaan) mättäiden teko ei minikaivurilla onnistu.
Jätkä on taas noussut väärällä jalalla kun pelkkä asian kommentointi ei riitä vaan heti aamusta täytyy arvuutella kenen mielenterveys on järkkynyt.
Minä en ole vaatinut koskaan että maata täytyisi ”ajaa” kallioille, mutta kaivinkoneen ominaisuutena olevaa 360 asteen käännöstä soisin myös käytettävän. Kyse on istutuspaikkojen laadusta. Ja ei ne töppyrät ihan toivottomia kasvupaikkoja ole olleet jos niillä on kuitenkin kasvanut parin tukin puita. Miksei seuraavassakin kierrossa?
Omalle kohdalle on osunut kallioisia mutta reheviä maita. Sellaisia jotka vaihettuu muutaman metrin matkalla rehevästä omt:stä sammalpeitteiseksi kalliotöppyräksi. Urakkataksalla saa jälkeä jossa mättäät tehdään sinne missä on maata ja kun kauhan kärjessä tuntuu peruskallio, niin tehdään ehkä jonkinlainen raapaisu. Sopivilla kohteilla asianmukaisen mättään saa syntymään merkittävästi laajemmalle alalle kun malttaa ottaa kauhaan maata siitä mistä sitä saa ja kääntää tornia 180 asetta vastakkaiseen suuntaan. Yhdellä kauhallisella tekee aika monta pientä mätästä.
No mitä virkaa näillä kasvupaikoilla sitten on kun taimet jossain vaiheessa kuivahtaa näille kalliotöppyröille? Eivät näytä kuivahtavan. Ja kuivimmille paikoille istutetaan tietysti mäntyä.
Tämä saattaa tuntua piipertämiseltä, mutta kun 2-3 hehtaarin uudistusalalla on kymmeniä töppyröitä niin kyllä niilläkinmielellään puita kasvattaisi.
Uudet käyttökohteet, tekstiilit ja biokemikaalit jne, eivät sinällään nosta puun hintaa. Se että sellutehdas muutetaan tuottamaan vaikkapa viskoosin raaka-ainetta ei nosta puusta maksettavaa hintaa. On aivan sama mikä on kuitupuuta käyttävän teollisuuden ”puustamaksukyky” ainakin niin kauan kun teollisuus tekee omistajiensa mielestä riittävää tulosta. Uudet käyttökohteet saattavat nostaa kantohintaa vain jos ne lisäävät puun kysyntää enemmänkuin marginaalisesti.
Sahateollisuus kamppailee aivan toisenlaisten ongelmian kanssa, sahoille ”puustamaksukyky” on ihan relevantti asia. Sahojen kapasiteettia voisi kasvattaa helpostikin lisäämällä työvuoroja ta menemällä jopa keskeytymättömään kolmivuorotyöhön. Sen seurauksean kuitenkin tuotannon yksikkökustannus nousee niin paljon että ainakaan nykyisillä sahatavaran hinnoille se ei kannata. Jotta kannattaisi, niin jotain muuta kustannusta pitäisi saada laskettua, esimerkiksi tukin hintaa. Tämä ei liene mahdollista kun lisääntyvä käyttö ei ainakaan alenna tukin hintaa.
On huomautusta tullut tai ei, niin mt-pohjalla kuusi- tai mäntyvaltainen metsä on jossain määrin vajaatuottoinen kiertonsa loppuun asti jos se harvennetaan 45-55 vuotiaana tiheyteen 400kpl/ha. Suositusten mukainen se saattaa hyvinkin olla.
Nyrkistä tulee, kuvainnollisesti, varmasti jos hakkaat hoidetun männikköni ensiharvennuksessa tiheyteen 750-800kpl/ha. Istutuskoivikoissa tuo on toki oikea tiheys ja kuusikossakin voin sen sallia jos erikseen pyydän ja tavoitteena on kasvattaa yhdellä harvennuksella päätehakkuuseen. Kun toisessa harvennuksessa jätetään nippanappa 400kpl/ha, niin silloin menetetään kiertoajan kasvussa ihan merkittävästikin lähes kaikilla pohjilla. Noin harva asentoo sopii vain koivikoihin ja toisaalta ct-männiköille.
Ymmärrän kyllä oikein hyvin suorittavan varsinaisen pihvin tuossa kommentissaan. Raippametsästä ei löydy tarpeita parempaan. Jos sellainen osuisi omalle kohdalle niin varmaan suunnilleen noin ohjeistaisinkin. Sitä kyllöä ihmettelen jos suorittava käyttää, ja saa käyttää, nyrkkisääntöään myös yhtiön metsissä.
Olen täysin samaa mieltä, että laadukkaan ja oikeasti ammattitaitoisen muokkaustyön tekijän saaminen on usein vaikeaa. Mahdotonta se tuskin koskaan kuitenkaan on. Voi olla että joutuu odottamaan yhden ylimääräisen vuoden että pääsee istuttamaan ja siitä seuraa heinittymistä jne.
Kuitenkin hyvää kannattaa vaikka odottaa. Laadukas muokkaus on kaiken perusta. Siihen kuuluu tarpeellisten mutta ei ”ylisuurien” kuivatusojien/naveroiden kaivuu, liittymien tasoitus/teko, kohtuullisessa määrin maan(=mättäitä varten) siirto kalliotöppyröille, muokkausjäljen vaihto kääntömätästyksestä laikkumätästykseen ja edelleen jopa ojitusmätästykseen kun pohjan kosteusolot sitä vaatii. Ja edelleen hakkuutähdekasojen siirto tasaisen jäljen tekemiseksi, ojarummun asennus tarvittavaan paikkaan jne.
minikaivurilla nämä jää tekemättä ja niin jää ”asfalttikaivajaltakin”. Aika ja energia kannattaa laittaa ammattimiehen varmistamiseen. Yleensä riittää kun tekee tilauksen edellisenä syksynä. Kyllä niitä tekijöitä sentään vielä on. Ja jos näyttää siltä ettei kertakaikkiaan ole, niin siinä on selkeä matkkinarako yhdelle työtäpelkäämättömälle ja sopivasti erakkoluonteiselle tekijälle. (Rikastumishaaveita ei saa olla).