Käyttäjän PaavoOjanen kirjoittamat vastaukset
-
Valtakunnan metsien inventoinnin mukaan metsäojitettuja soita on yhteensä n. 4,76 miljoonaa ha. Näistä khk-raportoinnin metsissä on mukana 4,32 miljoonaa ha. 440 tuhatta ha ei siis täytä metsän määritelmää ja ei ole siinä raportoinnin kategoriassa mukana. Jos sovelletaan Simolan tulosta, 550 g CO2/m2/vuosi näille 440 tha:lle, saadaan puuttuvaksi päästöksi 2,4 Tg CO2/vuosi. Sen verran voisi siis arvioida khk-raportoinnin aliarvioivan metsätaloutta varten ojitettujen turvemaiden päästöjä.
Toinen asia kuitenkin on, mikä näiden kelvottomien ojitusalueiden päästö nykyään on. Simolan luku kuvaa keskimääräistä päästöä ensimmäisen noin 30 vuoden aikana ojituksesta. Näillä alueilla ei varmaan kunnostusojituksia ole liiemmin tehty, eli turpeen painumisen ja ojien umpeutumisen takia lienevät aika märkiä nykyään. Mutta oli päästöä tai ei, näitähän voisi hyvin ennallistaa, kun ei puuta kasva.
Harmi että Simola vetää liioitteluillaan mattoa pois järkevän keskustelun alta. Ojitetuilta hyvin puuta kasvavilta mustikka- ja ruohoturvekankailta kuitenkin ihan kiistattomasti tulee merkittävä CO2-päästö turpeen hajotessa. Viime aikoina havaittujen ojitettujen soiden aiempaa radikaalisti suurempien ravinnepäästöjen vesistöihin perimmäinen syy on samaten turpeen hajoaminen. Kasvillisuus ei pysty sitomaan loputtomasti lisää turpeesta vapautuvia ravinteita, vaan ylimäärä lähtee vesistöihin.
Pitäisi miettiä keinoja, joilla turpeen hajoaminen voidaan minimoida. Eli pitää suo mahdollisimman märkänä kuitenkin puun kasvatusta jatkaen. Löytyykö metsänkasvatusmenetelmiä, joissa voitaisiin luopua nykyisestä tavasta pitää säännöllisillä kunnostusojituksilla turve mahdollisimman kuivana? Esim. jatkuvalla kasvatuksella on mahdollisuuksia, koska siinä suolla on jatkuvasti puustoa. Tiedetään että kunnostusojituksia voi aika pitkälle välttää, kun suolla on tarpeeksi vettä haihduttavaa kasvillisuutta eli puiden lehvästöä. Ja on tietysti joitain puulajeja, esim. tervaleppä, jotka kasvavat hyvinkin märässä.
Jos metsän kasvatusta ja turpeen hajoamisen estämistä on vaikea yhdistää, turpeen voi toki säilyttää tukkimalla ojat ja ennallistamalla suon. Mutta mustikka- ja ruohoturvekankailla on hyvä puuston kasvu, niin metsänomistajan taloudelle kurja ratkaisu. Ojien tukkiminen myös lisää useiksi vuosiksi ravinnepäästöjä, kun hapettomuus saa turpeesta vapautuneet ravinteet liikkeelle. Myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi tämä ei ole pikaratkaisu, kun puuston hiilinielu lakkaa ja metaanipäästö lisääntyy.
Jos olisin metsän kasvatuksen edistämisestä kiinnostunut taho (MTK, Metsäteollisuus, Metsänhoitoyhdistykset, Tapio…) kehittäisin kuumeisesti tapoja kasvattaa metsää ja samalla vähentää päästöjä ympäristöön. Jos sellaisia ei ilmesty, vaatimukset ongelman ratkaisemiseksi soiden ennallistamisella alkavat kuulostaa ihan perustelluilta.
Kun on totuttu siihen että helppo ratkaisu puun kasvatukseen turvemailla on tehokkaan ojituksen ylläpito, mahdollisia vaihtoehtoja ei ole liikaa mietitty. Mutta muutakin on varmaan mahdollista keksiä. Teho-ojitus ja ennallistaminen ovat kaksi ääripäätä, joiden välissä on aika paljon tilaa.
Olen huolellisesti tutustunut Heikki Simolan ja kumppaneiden suotutkimuksiin, koska itsekin olen sen alan tutkija (ja ne tutkimukset on julkaistu jo monta vuotta sitten). Ne ovat kyllä aivan päteviä ja mielenkiintoisia tutkimuksia siitä, kuinka paljon turpeen hiilivarasto on n. 3o vuodessa ojituksen jälkeen pienentynyt, otanta painottuen voimakkaasti metsänkasvatuskelvottomille soille. Mutta Heikin yleistys kertomalla keskimääräinen vuotuisen hiilen hävikin estimaatti kyseisillä soilla kaikkien metsäojitettujen soiden pinta-alalla (n. 5 milj. ha) ja hänen väitteensä siitä että näin saatu luku (33 Tg CO2/vuosi) olisi pätevä arvio tämänhetkisestä päästöstä ei ole perusteltu. Hänen otantansa ei edusta metsäojitettujen soiden alueellista ja suotyypeittäistä jakaumaa ja hiilen hävikki keskimäärin 30 vuoden aikana ei edusta nykyhetkeä.
Olemme tutkineet tämänhetkistä CO2-päästöä alueellisesti ja suotyypeittäin kattavalla otannalla (68 koealaa, http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2010.04.036, http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2012.10.008) ja tämä tulos on yleistetty kaikille metsäojitusalueille VMI-tietojen pohjalta (http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2014.03.049). Tulos epävarmuuksinen on että päästö on max 10 Tg CO2/vuosi. Tämäkin on todella iso päästö ja asialle todellakin kannattaisi tehdä jotain, mutta tämä on tieteellisesti pätevä yleistys, päinvastoin kuin Simolan hutaisu.
Simolan uuteen tutkimukseen kivennäismaiden maanmuokkauksen vaikutuksesta ei ole vielä voinut tutustua, koska hän on lähtenyt huutelemaan ennen kuin tutkimusta on julkaistu (se on vasta hyväksytty julkaistavaksi). Kannattaa kuitenkin huomata, että abstraktin perusteella tulos koskee vanhojen luonnonmetsien ottamista metsätalouteen avohakkuulla ja maanmuokkauksella. Sitten kuitenkin kyseinen tulos on kerrottu nykyisellä talousmetsien vuotuisella maanmuokkauspinta-alalla (120 000 ha/vuosi). Niin saadaan taas iso luku, mutta eihän nykyinen talousmetsien maanmuokkaus kohdistu vanhoihin luonnonmetsiin (kuin enintään hyvin pieneltä osalta)! Näyttäisi siltä, että taas hutaistu yleistys pilaa sinänsä mahdollisesti ihan asiallisen tutkimuksen maineen. Hänen tutkimuksenhan saattaa olla varsin fiksu arvio siitä, kuinka paljon luonnonmetsien käyttöönotto on aikanaan aiheuttanut päästöjän maaperästä, mutta eihän se pahemmin liity nykyisen maanmuokkauksen mahdollisesti aiheuttamaan päästöön. (tämä arvio saatavilla olevien tietojen perusteella)