Käyttäjän Nostokoukku kirjoittamat vastaukset
-
Kyllä löytyy, mutta se onkin jo toinen tarina miten se pitää paikkansa.
On Jenkit ennenkin kouluttaneet, rahoittaneet ja aseistaneet tulevia vihollisiaan.
Minkähän takia metsäalalla on tänä päivänä niin tavattoman vaikea mennä metsään? Netistä metsätietoja selataan, laserkeilataan, droneja lennätetään, netissä puukaupat täytyisi saada tehdä tai korkeintaan tuvan pöydän ääressä, korjuusuunnittelu täytyy tehdä toimistolla diginä ja koneen hytistä ei voi tulla ulos jne. Miksi on noloa käyttää ketjun päässä roikkuvaa lovettua muovinpalaa? Se kun on vain vieläkin paras kapine niin hakkuun tarpeen kuin korjuun onnistumisen määrittämisessä.
Suorittava. Meillähän on tuo cv lähes samanlainen, tosin mhy:n hallinnossa en ole ollut. Työnantajaa en ala nimeämään, sieltä tuli leipä ja harrastusmahdollisuudet yli 40 vuotta. Kolleekoiden kanssa on paljonkin keskusteltu ja samaa mieltä on oltu aika isolta alueelta. Viime vuosina ensiharvennuksen ovat menneet surkean harvoiksi. Erittäin hyväpuustoisia, pinta-alaltaan suuria kuvioita, ennakkoraivaukset viimeisen päälle tehty. ”Tähtäimeen” on jäänyt vain kaksi maalia: tekijä ja teettäjä. Kun noille kuvioille aikoinaan hakkuusuunnitelmia tein, laitoin ohjeiden mukaiset tavoitteet niin runkoluvulle kuin ppa:lle. Sitä en tiedä onko korjuun ohjaaja antanut ”seläntakana” eri tavoitteet, mutta tuskinpa. Mutta paljon on kohteita joissa seuraava harvennus on otettu jo ensimmäisessä pinoon.
Olisikohan suorittavankin tähtäin hirttänyt yhteen, tai no ehkä kahteen,maaliin.
Keski-Suomessa riekkoja oli vielä 70-80 luvun vaihteessa hyvin. Pienet ripposet on vieläkin jäljellä, itsenäisyyspäivänä näkyi hirvimetsällä vielä kuuden riekon parvi. Suorittavan kanssa sama havainto, pyyllä ei ole mitään hätää.
Hävittäjälentäjätkin aloittavat vähän vanhemmilla menetelmillä. Ei siitä sovi loukkaantua, jos ”vähempiarvoisessa” työssä oppisi jotain uutta. Jalkamiehenä tulee vain vähän laajempaa näkemystä työhön. Pelkästään ”oikeassa ympäristössä” näkemys voi jäädä suppeammaksi, vain sen kopin kokoiseksi.Koneen käytön oppiminen on tärkeää, mutta siihen liittyvä puuston käytön oppiminen on toinen puoli kolikosta. Jos Metsäkeskuksen tulokset pitävät paikkansa, on opittu vain kruuna tai klaava, ei molempia.
Hieno asia! Mutta montakohan puuta kaatavat. Olisi hieno asia, jos jokainen hakkaisi vaikkapa hehtaarin ehpalstan. Olen seurannut omalla suunnittelualueellani parin metsäkonekoulun opetustyömaita. Niillä jälki on todella hyvää. Opetuksesta ei ainakaan hyvän jäljen tekeminen työelämässä ole kiinni.
susiartturi. Ensin on päätettävä kuka työmaalla on vastaava mestari. Onko se ostomies, koneketjun omistaja vai metsänomistaja. On yhä kasvava joukko metsänomistajia jotka eivät tiedä metsänsä puustosta eikä metsänkäsittelystä tuon taivaallista. Motokuski tekee päätökset hänelle osoitetulla työmaalla ja kasaan menneestä puusta on myöhäistä valittaa. Olisikohan aiheellista konekouluissaa sisällyttää opetukseen muutaman kuukauden jakso perinteistä metsurityötä. Jätettäisiin puhelin pulpettiin ja sen tilalle taskuun relaskooppi ja harvennustaulukot. Olen nähnyt useamman kymmenen motokuskin töitä ja ylivoimaisesti parasta harvennusjälkeä teki pitkän metsurinuran jälkeen motomieheksi siirtynyt kaveri.
Olen ollut samanlaisissa savotoissa kuin Sulli. Ajourat oli nauhoitettu valmiiksi, uraväli 30 m ja joissakin kylvömänniköissä tavoitepuusto 1200 r/ha. Mini Brunetilla ja Skottenilla ajoivat. Tehtiin ns. laatuharvennusta. Susipuita poistettiin, eivät olleet vielä vallanneet aarin alaa, kuten usein tapahtuu kun harvennusta myöhästettiin 14-15 m valtapituuteen. Silloin susihäkkyrän varjostamat latvukseltaan toispuoleiset ja riukuuntuneet on pakko poistaa ja harvaa tulee. Pääsin noista harvennuksista myöhemmin tekemään leimikoita. Olivat kertymältään ja laadultaan kakkos harvennuksessa huippukohteita. Mutta se aika ei koskaan palaa. Metsureiden valmistus on lopetettu, silloisilla pienillä ajokoneilla ei enää kannata töitä tehdä, kukaan ei kerkeä ajuria suunnittelemaan. Kaikilla on kiire, pitää olla aina vain tehokkaampi. Ja kuitenkaan kukaan ei pärjää. Tuolloin kaikki kannatti, ei varmaan nykymittareilla hyvin, mutta toimeen tultiin. Nyt mennään kriisistä toiseen, on taantuma, inflaatio, liian pienet tai suuret palkat, liian pienet tai suuret koneet, väkeä saman kuution äärellä liikaa tai liian vähän. Sitä se maailman pelastajaksi vannottu digitalisaatio teettää.