Käyttäjän lintumies kirjoittamat vastaukset
-
Töyhtötiainen aloittaa kolonsa kaivuun Etelä-Suomessa ”näinä päivinä” ja viimeistään huhtikuun alussa , ja kolo voi olla täysin valmis jo kuun puolivälissä, jos vain keväiset säät vallitsevat. Keski-Suomessa tämä tapahtuu pari viikkoa myöhemmin. Hankikantokeleillä aamuisin huhtikuussa lintuja ei näe usein missään, mutta pesinnän yrityksen paljastaa pökkelön juurelle hangelle varissut kaivuupuru. Päivä päivältä sitä kertyy maahan enemmän. Sen avulla tulevat pesinnät on mahdollista löytää. Keino on mitä yksinkertaisin, mutta harva sen tietää. Haudontavaiheessa maan jo viheriöidessä kolotiaisen pesän löytää vain sattumalta. Tämä kaikki sanottu pätee hömötiaiseenkin, mutta se on ajallisesti tässä kaikessa noin kuukautta töyhtötiaista jäljessä.
Kuten sanottu pökkelöt ovat usein sellaisinaan käyttökelvottomia tiaisten kannalta, mutta niistä saa usein tietyin vähäisin toimenpitein kelvollisia kolotiaisten pesäpaikkoja. Tarvitaan vain puukko ja mielellään jonkinlainen käsisaha. Nyt vain etsitään siitä pökkelöstä puukolla tuohen läpi tuikkimalla se lahoisa kohta, johon tiainen pystyy kolon kaivamaan. Tiaisen kolo on vain noin 10 senttiä syvä alaspäin ja puuhun sisäänpäin ei edes läheskään sitä. Usein tällainen laho kohta pökkelöstä hakemalla löytyy. Pökkelö katkaistaan tämän lahoisan kohdan päältä noin 10 senttiä yläpuolelta tulevasta koloreiästä. Vielä leikataan tuohesta pieni pala siitä kolon sisäänmenoreiän kohdalta. Pökkelön päähän tukko sammalta katoksi ja sateensuojaksi. Näihin tiaiset tulevat yllättävän usein ja näissä kolonteko ei jää kesken liian kovan puun takia.
Kun tekee parimetrisen koivukannon kolotiaisille, kestää käytännössä ainakin kymmenen vuotta, että kanto on riittävän laho tiaisen kaivaa. Kymmenestä tehdystä kannosta vain yksi tai kaksi lahoaa siten, että niihin voi kolon kaivaa. Enin osa pökkelöistä kuivuu auringossa liian kovaksi, ja ne lahoavat vain osittain. Kovettunut koivuntuohi on jo läpikäymätön este, vaikka sisusta olisi kuinka laho. Useimmat pystyssä olevat pökkelöt käpytikka pirstaa yläosistaan piloille ennen kuin olisi tiaisen vuoro yrittää. Metsässä voi olla paljon pökkelöitä, mutta kun niitä jokaista läheltä katsoo ja niitä puukolla tuikkii, huomaa , että melkein kaikki ne ovat käyttökelvottomia tiaisten kannalta ja että melkein kaikki ne kaatuvat maahan aikanaan hyödyttämättä tiaisia mitenkään. Tasaisesti läpilahonnut pökkelö, johon puukko painuu kuin jääkaapista otettuun voihin, on aivan harvinainen asia metsässä. Niitä syntyy vain tietyissä mikroilmasto ja kosteusoloissa: ei saisi olla liian kuivaa eikä liian märkääkään. Mutta käytännön oloissa on mahdoton tietää, miten kanto lahoaa. Käytännön oloissa pitää vain nostaa tehtyä määrää- 20 tekokantoa sitten aina vähintään.
Tällä minun samoilualueellani Pirkanmaan pohjoisosissa on tiedossani seitsemän kanahaukan eri pesintäreviiriä. En ole niihin perehtynyt varsinaisesti, mutta kanahaukka pesii lähes vuosi, ja poikasia on pesässä aina vähintään kolme. Samalla alueella pesii vuosittain 0-4 hiirihaukkaparia. Poikasia on usein vain yksi. Täydellisiä pesimättömiä vuosia on sillä usein, kun ei ole myyriä. Poikastuotto on ollut enintään kuusi poikasta jonain hyvänä vuotena. Jokin löytymätön hiirihaukan pesä voi jossain aina olla. Niitä on vaikeampi löytää kuin kanahaukan pesiä. Kanahaukka tuottaa joka vuosi vähintään 20 poikasta samalla alueella. Kanahaukka on joka tapauksessa monta kertaa tehokkaampi lisääntyjä. Varmaan kuitenkin suurin osa poikasista kuolee ensimmäisen talven aikaa.
Kovaa se on korvessa nyt. Mutta mahtavat rekikelit on, kun sotkee. Takapotku-Valmettini on hyytyneenä korvessa, kun etupyörän vanne petti. Ursuksella pitää yrittää lähipäivinä sitä ylös nostaa ja uutta pyörää sitten metsässä asentaa. Täysin loppuunajettuja vehkeitä kumpikin. Kaasupullolla lämpöä traktorin kylkiin, jos vielä käymään lähtisi. Mitään järkeä tässä ei ole taloudellisessa mielessä. Metsänhoitoa ennen muuta. 40 kiintoa olen saanut tienvarteen. Tavoite on noin 70-80. Polttopuuta tulee 20 kiintoa ainakin. Vuosittain olen tehnyt aina noin 100 kiintoa.
Olen 20 vuoden ajan liikkunut metsissä etenkin hömö-ja töyhtötiaisten perässä. Siitä olen satavarma, että merkittävin syy näiden kolotiaisten vähenemiseen talousmetsissä on juuri lahopökkelöiden vähyys., siis pula pesänrakennuspaikoista. Kun metsiin vie niitä pökkelöpönttöjä, alkaa pesintöjäkin tulla. Pönttöön töyhtötiaisen saa pesimään vain harvoin ja hömötiaista tuskin koskaan. Purulla täyttäminen edistää vain jonkin verran asiaa. Näillä viehättävillä pikkulinnuilla on pakonomainen kaivamisvietti.
Parhaiten töyhtötiaisten pesinnät ainakin minulla onnistuvat kanervakankailla, joilla on varttunutta mäntypuustoa ja jotka ovat luonnon omia monokulttuureja. Siellä käpytikka ei tuhoa pesintöjä eikä oraviakaan liiku juuri koskaan. Tavallisissa tuoreen kankaan metsissä käpytikka tuhoaa kaikki löytämänsä pesinnät, ja se löytää ne melkein aina kaikki. Se on kyllä kauhea peto Suomen metsissä. Nykymetsissä käpytikka menestyy erinomaisesti.
Läpimitaltaan 10-senttinen on hyvä . Hartioiden tasolta poikki vaan. Molemmilta puolin tunnustellen viiltoa sisään, kunnes selviää, kumpaan puoleen alkaa kaatumaan. Tarkkana pitää olla, ettei jää saha nalkkiin. Ei voi suositella kokemattomalle. Perämetsämme on näitä koivukantoja ”täynnä”. Maassakin on luokona kuitukokoista koivua paljon. Metsänhoidon vuoksi pitää koivuja kaataa hyvälaatuisten mäntyjen läheltä, mutta ei niitä kannata vaikeista paikoista kallioitten väleistä ja suo-ojien takaa lähteä hakemaan, ehkä kolme, neljä kiintoa koivukuitua on maassa meillä jokaisella hehtaarilla.
Kaupunki toi aikanaan moottoriratoja korpeen asuinpaikkani lähelle. Yleisvastuu paikan valvonnasta annettiin paikalliselle metsästysseuralle. Melun lisäksi alkoi heti viereisillä yksityismailla ajelu, kesällä motocrosspyörillä ja talvella moottorikelkoilla. Alue olisi pitänyt aidata verkoilla. Mikään moottorikeskuksen valvonnassa ei kunnolla toiminut, sillä metsästysseuran tosiasiallinen johtaja , paitsi että oli maanluovuttaja myös urakoi omaan lukuunsa moottorikeskuksessa. Kyläpäällikön oma elinkeinotulo meni kaikenlaisen ympäristönsuojelun edelle. Ympäristöluvan myötä valvonta siirtyi ratavastaaville ja metsästysseura sai lähteä radoilta. Rikkomusten osalta tilanne parani aivan olennaisesti, mutta asioista valittaneena sain metsästysseuran vihat luonnollisesti niskaani.
Minusta tuli perikunnan osakas vuosi sitten. Lopetin heti (muiden suostumuksella) pienriistan metsästyksen mailtani. Laitoin puomin yksityistiemme alkupäähän, ja ilmoitin metsästyseuralle, että se on auki vain hirvestyksen aikaan. Metsästäjien taukoparakki , jolle isäni aikanaan oli antanut sijoitusluvan, sai siirtyä toisen maalle.
Laitoin riistakameran valvomaan lokakuussa metsiäni, sillä erilaisten syiden vuoksi en luota metsästäjiin. Kameraan tallentui viikon aikana ensimmäinen salametsästäjä (kanalinnustaja) . Toimitin kuvan metsästysseuralle. Tekijän henkilöllisyyttä selvitellään parhaillaan.
Vuosi sitten yksi veijari veteli luodikolla kuusi, seitsemän kertaa tahallaan tukkipuupetäjän kylkeen tältä kyseiseltä tieltä. Aseen voi Suomessa vieläkin saada, vaikka olisi täysin edesvastuuton metsästäjänä. Hänen henkilöllisyytensä saatiin selville. Tekijä ei ollut näitä paikallisia, vaan yksi nuori metsästäjän alku kaupungista.
Inhoan yli kaiken metsässä tapahtuvaa moottoriurheilua ja aika paljon inhoan myös metsästystä.
Hiirihaukan saa pesimään tekopesää helposti eikä pesämetsikön tarvitse olla paljon minkään kaltainen. Tiedän mistä puhun. Minulla on ollut noin 10 hiirihaukan pesintää tekopesissäni, ja ne paikat ovat kaikkea muuta kuin erikoista vanhaa metsää. Ensiharvennusikäiseen metsään en ole hiirihaukan tekopesää tehnyt, mutta olen varsin varma, että siihenkin asettuisi sopivalla paikalla hiirihaukka.
Nykymetsissä ei ole mitään mieltä tehdä tekopesää varttuneisiin kasvatusmetsiin, päätehakkuumetsistä puhumattakaan. Ne katoavat hakkuissa niin nopeasti. Tehty työ on täysin turhaa.
Pesät on tehtävä erilaisille metsälakikohteille ja silloinkin mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman etäälle metsäteistä. Petolinnuille on tärkeää, että haudonta-aikaan ei ole lähistöllä mitään toimintaa. Hiirihaukka hylkää munapesänsä hyvin helposti.
Kaikki tekopesäni ovat suurmaanomistajien tiloilla (metsäyhtiöt, valtio, säätiöt, kaupunki, seurakunta) jne. Luvaksi tekemiselle on minulle riittänyt se, että erilaisissa monimuotoisuusprojekteissa kyseiset isot toimijat ovat tavalla tai toisella ilmaisseet suostuvansa tekopesien rakenteluun. Yksityisten ihmisten maille en tekopesiä rakentele.
Vuosi sitten lukijoiden kuvissa oli kuvani ”Hiirihaukan poikasia tekopesällä”. Paikka on käytännössä kitumaan kallio, metsätalousmielesssä joutomaata. Harva lintuharrastaja olisi siihen ikinä mitään tekopesää tehnyt. Paikassa oli erikoista vain se, että lähistöllä oln noin 40 hehtaarin aukko.
Hiirihaukka ryhtyi rakentamaan tätä pesää toisena vuotena, ja pesi kolmantena. Mahdollisesti on lintu siinä hautomassa nytkin. Käyn kesäkuun puolivälissä katsomassa.
Jos 10 t tarkoittaa yhtä kuin 10000 ajettua kelkkakilometriä talven aikana (Arton kommentti) ja kelkkaa käytetään 6 kuukautena (lienee teoreettisesti mahdollista vain Pohjois-Suomessa) ja joka ikinen päivä ajetaan ( ja on 30 päivää/kk), päivää kohden tulee ajamista noin 55 kilometriä.