Käyttäjän lastunraapija kirjoittamat vastaukset
-
Jatkuvan yläharvennuksen taloudellisuus ei varmaan noudata noita puun arvokasvuprosentteja. Poimintakorjuu on kallista per kuutio. Toistetulla yläharvennuksella lähestytään harsintaa, jonka päävikana lienee jäljelle kasvamaan jätettyjen runkojen lenkous korjuuvaiheeseen tultaessa. Sikäli kuin professori Sarvaksen harsinnanvastaista näkemystä oikein osaan tulkita. Arvokasvu lengoilla tukeilla on mitätön.
Kysyisinkin näiltä urheilta sisseiltä, missä asussa he hommaa painavat?
Omien kokemusten mukaan rankoja voi pätkiä ja halkoja hakata ihan rankkasateessakin täysumpinaisissa sadetakissa ja -housuissa. Vain hanskat ja hihansuut kastuvat, jos ei rehki liikaa. Mutta sitten, kun on pakko panna kypärä päähän ja suojat korville, saa vähintäänkin selän ja olkapäät märiksi. Jos on pannut päälle puoliläpäisevän tuulitakin, niin se laskee parin tunnin tihkusateenkin jälkeen veden läpi. Jos taas on pannut täystiiviin takin, niin ihon kosteus tiivistyy sadetakin alle vaatteisiin. Ovatko nämä kalliit merkkitakit niin paljon parempia kuin halvat rättiliikkeiden takit, että veden kulku olisi saatu paremmin hallintaan, eli kannattaako niihin sijoittaa?Isä käski 60-luvulla että ota poika vesuri ja pistä lepikko nurin. Hetken päästä tuumasin, että tämä homma ei voi tulla omaksi ammatiksi.
Sittemmin olen pitänyt kahta vesurimallia kelvollisena. Toinen on pitkävartinen kahden käden vesuri, jolla voi karsia maassa olevia latvuksia tai hakata lepikkoa pitkään kantoon.
Toinen hyvä malli on tuo Fiskarsin vesuri, jonka paras puoli on tehokkaassa leikkaavuudessa. Terän pinnoituksella on varmaankin osuutta siihen. Toinen hyvä seikka on terässä oleva reikä, josta vesurin voi ripustaa katkaistuun pikkuoksaan. Kahvan värityksen ansiosta sen ripustetun vesurin sitten löytää varmasti taas mukaan. Kuitenkin Fiskarsin kärkikoukku on niin loiva, että sillä ei tee mitään. Sillä ei voi repäistä pikku risuakaan poikki raivausveitsen tapaan. Tätä vesuria ei liene tarkoitettukaan katkontaan vaan risujen karsintaan polttopuuksi, ja siihen se sopii keveytensä puolesta hyvin.
Yritin Fiskarsin kokemuksen mukaan muotoilla halpiskaupasta ostettua painavampaa vesuria rälläkällä terävämpään kuosiin. Eli muotoilin loivaa terän kulmaa terävämmäksi. Leikkaavuus kyllä parani, mutta rankojen karsinnassa ei silti tullut yhtä hyvää tulosta kuin Fiskarsilla. Painavampi terä ei auta, jos latvusta joutuu pitämään kädessä. Painavamman iskun teho tuhraantuu siihen, että latvusta pitelevä käsi ei pysty pitämään iskun voimaa vastaan. Pystyssä olevien pikkupuiden poisto korkeaan kantoon voisi silläkin onnistua. Terävät kannot vaan ovat turvallisuusriski muutaman vuoden ajan. Tylpänkin kannon kohtaaminen maan painovoiman vetämänä johti meillä tikkausreissuun.
Vähän historiaperspektiiviä: Ensimmäiset sähköautomerkit olivat ainakin Jeantaud ja Krieger -merkkisiä 1880-luvulta. Samoilta vuosilta siis kuin bensiiniauton keksiminen oli. 1900-luvun alkuvuosina valmistettiin jo akkujen rajoitusten vuoksi ”hybridi”bussia VCPL, jossa oli sähkömoottorit kahdessa pyörässä ja niille kaksi polttomoottorilla käytettyä generaattoria (tiedot kirjasta Maailman Moottoriajoneuvot, 0tekninen Kustannusliike oy 1988).
Että ei tuo sähkövedon kehitys erityisen nopeata ole ollut. Ladattavaa sähköautoa ennemmin uskon vedyn ja siitä sähköä tuottavan polttokennon systeemiin sitten, kun bensiinin ja dieselin tyyppiset polttonesteet ovat loppumassa. Sähköllähän se vetykin sitten kaiketi tuotettaisiin vettä hajottamalla. Sitä ennen varmaan taloussyyt rajoittavat liikenteen määrän nykyistä vähemmäksi. Varsinkin Suomessa on akuilla toimivalla sähköautolla saatu julki tuoduissa kokeissa talvioloissa kylmää hissuttelukyytiä muutaman kilometrin verran. Ehkä koppi on sen verran paremmin suojattu tuulelta ja sateelta, että sähköauto voittaa mukavuudessa rekikyydin.Kerrothan Panu sitten ihan alkulistalla meillekin sitten, kun tämä uusi sähkönkuljetussysteemisi on patentoitu, miten se toimii? On tosi mielenkiintoista, miten voidaan olla kuljettamatta mukana satojen kilojen akkuja!
Vanhoja papereita poistoon plaratessa osui silmiin pari Maaseudun tulevaisuuden metsävero-opassivua vanhoilta ajoilta. Siellä oli moottorisahamainoksia, joiden hintoja on tässä:
13.12.1994 Jonsered 2045 hintaan 2190 mk = 368,33 €
01.02.2000 Husqvarna 346 XP hintaan 4590 mk = 771,98 €
01.02.2000 Stihl 020 hintaan 2750 mk = 462,52 €
01.02.2000 Jonsered 2050 hintaan 3390 mk = 570,16 €, mutta vaihtotarjous tähän sahaan toimivan vanhan sahan vaihdossa 2190 mk = 368,33 €Jonsered 2050 on ollut vuonna 2000 selvästi vanhan mallin loppuunmyyntivaiheessa ennen uudempien mallien esittelyä. Kaikkiaan nähdään, että vaikka noiden aikojen jälkeen elinkustannukset ovat nousseet reippaasti, ovat uudet sahat edelleen osapuilleen samoissa hintanumeroissa. Näin taitaa olla muidenkin työkalujen kohdalla asian laita?
Ensimmäinen ikioma sahani Oleo-Mac 950 FS maksoi 16.3.1988 1690 mk eli 284 €. Tehokas, mutta painoi tankattuna laippoineen 9 kiloa, alumiinirunkoinen italialainen näkemys ammattisahasta. Vanhanaikainen jo kaupasta ulos kannettuna, mutta aikanaan halpa. Toimi vielä viime kesänä, kun luovuin siitä. Joskin vain Efco:n varaosilla, kun merkin oma varaosamyynti ilmoitti jo aikoja eioo:ta.
Kiitoksia Artolle, mutta olen kyllä tullut tutuksi hartsinkin kanssa perämoottoreita rassatessani. Se onkin viheliäistä, kun sitä on perin vaikeaa saada kaasuttimen pikkukanavista ulos. Tällä kertaa vaan moottorisahan tankin sisällä ollut bensa ei taatusti missään vaiheessa ollut päässyt kuivumaan. Ja se bensa oli melkein maidonvalkoista siitä möhnästä. Olkoon ollut vaikka hartsiakin, niin samanlaista ilmiötä ei ole tullut vastaan pelkkää mineraaliöljyä bensan seassa käyttäessä, vaikka bensapänikän pohjalla onkin usein ollut pieni vesitippa. En kuitenkaan sano, etteikö synteettistä sopisi käyttää, ja varmaan onkin hyvä syy käyttää työsesongin aikana. Mutta seisomaan jäävään koneeseen en enää halua etanoliplöröä synteettisen öljyn kanssa jättää. Kun vaan osaisi ennustaa sen seisokin!
Oheisissa lähteissä kerrotaan synteettisistä öljyistä perusasioita:
http://en.wikipedia.org/wiki/Synthetic_oil
https://www.mobiloil.com/usa-english/motoroil/car_care/askmobil/ester_oil_collection.aspxSynteettinen öljy pitää konetta puhtaana.
MUTTA:
Etanoli, vesi ja synteettinen öljy ovat yhdistelmä, missä tämä huippuöljy hajoaa. Tässä ei liene eroa öljyn merkillä. Ne kaikki lienevät esteripohjaisia aineita, joita vesi hajoittaa. Ilman etanolia vesi ja öljy eivät juuri pääse kosketukseen keskenään, kun ne silloin jakautuvat kahteen kerrokseen. Etanoli liuottaa kerrokset enemmän yhteen.Itsekin tulin tämän havainneeksi. Tämän riskin takia olen viime vuosina sekoittanut puolet mineraaliöljyä ja toinen puoli synteettistä öljyä 98-bensaseokseen. Valmista seostakin tietysti on kaupan, mutta silloin ei tiedä niistä suhteista.
Pidin varasahaa liiterin hyllyllä talven yli. Keväällä käyttöön otettaessa oli pahoja käyntihäiriöitä. Kaksiosaisen bensaletkuston ylemmässä osasta löytyi reikä. Vaihdoin siihen uuden letkun. Käynti parani, mutta vähän väliä edelleen yllätti koneen sammuminen. Kaasutinta avattaessa huomiota herätti siellä siivilässä oleva valkoinen töhnä. Sen täytyi olla bensasta peräisin. Sitten kaadoin sahasta bensat pulloon. Ja kas: pohjalla oli tuhti kerros vettä ja bensa päällä oli valkoisen sameata. Se sameus oli siis hajonnutta synteettistä öljyä. Se, että bensaseoksessa oli mineraaliöljyä mukana, oli pelastanut sahan testisahausten aikana kiinnileikkautumiselta. Pienempikin osuus mineraaliöljyä olisi varmaan voinut riittää siihen suojaukseen. Alle kahdessa viikossa ei synteettinen tiettävästi kerkiä vielä hajota huonoissakaan tilanteissa.Etanoliton pienkonebensiini on tässä mielessä turvallista. Niinpä harmien välttämiseksi ajoin nyt syksyllä perämoottorin kaasariin lopuksi pienkonebensiinin ennen talvisäilöön laittoa.
Tee Stöm edellä sanoo, että tylsä terä rasittaa kulmavaihdetta. Onkohan asia oikeasti niin? Kulmavaihteen kulumisen kannalta asia varmaan onkin niin, koska täytyy tehdä pidempään töitä samaan tulokseen pääsemiseksi kuin terävällä terällä. Mutta olisikohan kulmalle kuitenkin pahin rasitus se, kun terälle tulee äkkistoppi kiinnijuuttumisen takia? Arvaisin, että koukkunokalle viilattu terä olisi kulmavaihteelle pahinta. Kiinnijuuttumisen varalle varmaan on se käyttöohjeesta löytyvä kohta, että terän kiristämisen tiukkuus suositellaan Jonserediini 35-50 Nm. Kun oman raivurini terä pienelle koneelle maksimikokokoisessa lepikossa rusahteli kovimmassa väännössä, kaivoin autohommiin hankitun momenttiavaimen esille terän tiukkaamiseen. Kuten arvasin, terä olikin ollut liian löysällä. Mutta eiköhän liian tiukka kiristys olisikin kulmavaihteen kestävyydelle pahaksi? Koneiden mukana tulevat avaimet eivät anna oikeaa tiukkuutta, jollei kiristämistä joskus vertaa mittarityökaluun. Sen jälkeen saa näppituntuman asiaan. Vai vedättekö te ammattilaiset kokeillen vähän lisää tiukkuutta, kun luistamista ilmenee?
Mistähän laakerista tässä oikeasti on kysymys? Jos se on kampiakselin laakeri, niin ihme on, jos metallinsälä ei olisi vioittanut mäntää.Vai olisiko niin, että kysymyksessä olikin kytkimen laakeri pitkän varren puolella? Silloinhan bensan öljyillä ei olisi asian kanssa mitään tekemistä. Onko puristukset mitattu, kun kerrotaan, että mäntä olisi kunnossa? Onko kiertokangen ja kampiakselin välinen laakeri kunnossa?