Ammatti Raivoojan aloitus on laadittu jotenkin kömpelösti ja karheesti, mutta olen aistivinani siinä sukulaissieluisuutta. Siis kuulun siihen sortin sakkiin, joka pyydystää kaikki sisälle eksyneet hyönteiset (kärpäset, perhoset, ampiaiset…) elävänä ja hoitaa ne hellin käsin ulko-ovelle ja varmistaa, että otuksen siivet vielä kantaa. Tuntuu, että on synti surmata toinen eliö, jos siihen ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Hyttysiä joutuu joskus ottamaan hengiltä, koska ne kurjimukset pistävät ilkeästi.

Sillehän ei mitään voi, että päivittäin tulee lopettaneeksi lukuisan määrän eriasteista elämää – tietämättään ja tahtomattaan. Ketjun aloittaja äimistellee tässä sitä samaa, mikä itseänikin toisinaan vavahduttaa: minkälainen psyyke on ihmisellä, joka pystyy tuosta vaan tappamaan?

Aloittajallahan on kyseessä pienehkö pihapiirin tuntumassa oleva alue. Siinä on mahdollista, mikäli tekeviä käsiä ja yrityshalua löytyy, kokeilla aivan persoonallistakin, luontoa myötäilevää ratkaisua. Katsoa, mitä sieltä nousee vapaaehtoisesti, luonnon säätämässä järjestyksessä, ja sitä antia luovasti muovaten edetä kohti monimuotoisempaa lähimetsää, josta löytyy virikkeitä niin itselle kuin muillekin luontokappaleille.

Luonnontaimien kanssa tarvitaan kärsivällisyyttä. Sitä paitsi parissa kolmessa vuodessa havupuun siemensyntyinen taimi ei kovin kummoisiiin mittoihin yllä, joten jos taimia ei vielä näy, syy saattaa olla katselukorkeudessa. Ovelasti ne osaa piiloutua. Pitää mennä polvilleen, käännellä rytöä syrjään ja sieltä tarkat silmät saattavat alkaa löytöjä tekemään.

Eiku just r a u h a n o m a i s t a RINNAKKAINeloa. Ei peräkkäin eikä päällekkäin!

Täällä sitä aina viisastuu, kiitosta vaan Glalle.

Tähän saakka tuulen ylä- tai alapuolella oleminen on aprikoittanut vain, kun on määrittänyt sijaintiaan metsässä suhteessa mahdolliseen lähistöllä liikkuvaan petoeläimeen.