Käyttäjän kari m kirjoittamat vastaukset
-
Tuhkalannoitus on hyvä turvemailla, joilla puutetta on lähinnä kalista ja fosforista. Kivennäismailla kasvun minimitekijä on typpi, joka palaa energiatuotannossa taivaan tuuliin. Kangasmailla tarvitaan tuhkan lisäksi typpeä.
Päätehakkualan hakkuutähteissä (erityisesti neulasissa) on typpeä jopa 250 kg/ha ja ensiharvennuskuusikoissa 80-90 kg. Vertailun vuoksi sanottakoon, että metsänlannoituksessa metsään levitetään typpeä noin 150 kg/ha, jonka vaikutusaika on 6-8 vuotta ja kasvuvaikutus kokonaisuudessaan noin 15-20 m3/ha.
Olen samaa mieltä Anneli siitä, että siemensyntyisiäkin pihlajia pitää saada kasvattaa sekapuina, mutta en silti laskisi niitä kasvatettavan pääpuulajiin mukaan uudistamisvaiheessa. Syynä on se, että pihlaja-kuusisekametsän jatkokehityksen arviointi on taimikkovaiheessa sen verran epävarmaa. Itselläni on siellä täällä yhden pölkyn sahapihlajia ja saunani katto on paneloitu oman metsän harmaaleppällä. Järeää haapaa on liikaakin.
Anttonin kommentteja en yksinkertaisena ihmisenä taaskaan ymmärrä. En ole nähnyt Jyväskylän kuusikkoa enkä niinmuodoin ole sanonut mitään sen kasvusta. Jos esittämäsi 1000 kuutiota alle sadassa vuodessa pitää paikkansa (esim. 90 vuotta), on kiertoajan keskituotos ollut 1000 m3/90 v = 11 m3/ha/v. Eli ”kyllä se toistakymmentä kuutiota on kasvanut”. Vuotuinen kasvu on ollut parhaan kasvun vaiheessa, noin 50 vuoden iällä keskituotokseen verrattuna kolminkertainen.
Asiahan on juuri niin kuin toivoit Anneli. Metsälaissa (asetuksessa) on varsin alhainen runkoluku, jonka verran metsässä täytyy hyväksyttyjen puulajien taimia. Tämän lisäksi metsässä saa olla toinen mokoma tai enemmämnkin mitä tahansa puulajia. Taimikon tultua hyväksytysti perustetuksi voit taimikonhoidossa jatkaa minkä tahansa puulajin kasvatusta – vaikka pihlajaa, jos sielusi sallii poistaa raivaussahalla muut puulajit. Kukaan ei tule taimikonhoitovaiheessa enää taimikkoasi tarkistamaan, vaan vasta ensiharvennuksessa, jolloin katsotaan vain puuston määrää.
Puhtaan pihlajikon tai harmaalepikon automaattinen salliminen uudistamisen pääpuulajiksi johtaa siihen, ettei ainakaan minun tarvitse Etelä-Savossa tehdä avohakkuun jälkeen mitään. Muutaman vuoden päästä rehevät uudistusalat ovat täynnä pihlajaa, leppää ja hieskoivua. Tätä metsälakityöryhmän (MEMO) vihreimmätkään edustajat eivät halunneet.
Lakiin on tulossa kaiken lisäksi lausuma, jonka mukaan millä tahansa puulajilla tehtävä uudistaminen voi olla sallittua, jos metsänomistaja perustelee toimintansa. Niin ei muuta kuin metsänkäyttöilmoitukseen uudistettavksi puulajiksi istutettu pihlaja.
Istutuskoivikon kasvun tyssäämiseen ja haaroittumiseen voi olla ainakin kaksi muutakin syytä. Omat koivunistutukseni ovat kärsineet alkuvaiheessa myös boorin puutteesta (haaroittuminen) ja monena kesänä kirvoista, joiden merkkinä ovat taimissa rykelmittäin kiipeilevät muurahaiset. Boorinpuutteeseen on auttanut lannoitus – kirvoihin luonto ja aika.
Jatketuksi kasvatukseksi tässä kutsuttu yläharvennus ei ole uusi menetelmä. Se perustuu Yrjö Vuokilan 1960-luvun kokeisiin (53 koealaa), joita on mitattu jo yli 40 vuotta. Tulokset ovat olleet selkeät (lainaus Mielikäinen& Valkonen ”Harvennustavan vaikutus varttuneen metsikön tuotokseen ja tuottoihin Etelä-Suomessa, Folia Forestalia 776, 1991):
”Yläharvennettujen (Huom!) männiköiden tilavuuskasvu 25 vuoden aikana oli 7,6 % korkeampi kuin alaharvennettujen. Harvennustapa ei vaikuttanut tukkipuun kokonaistuotokseenb eikä kantorahatuloihin, kun myös päätehakkuu otettiin mukaan. Tulojen nykyarvojen laskeminen 4 % korolla korosti harvennustulojen merkitystä parantaen yläharvennuksen edullisuutta (+ 10 %)).”Yläharvbennun on ollut Tapion suosituksissa ainakin vuodesta 1994 lähtien. Eli ei muuta kuin yläharventamaan parhaita, kasvuisia puita suosien.
Boorin puutteesta kärsivistä koivuista tulee monihaaraisia saunavastoja. Olen itse lannoittanut viljelykoivikkoni heti alkuun alueilla, joilla on ollut kasvuhäiriöitä kuusikoissa. Männytkää eivät kasvuhäiriöisinä tahdo löytää latvaansa. Ongelma ei ole männyn mailla yhtä paha kuin kuusikoissa, koska kyseessä on epätasalaino typen ja boorin suhteessa. Karuissa männiköissä ei ole yleensä typen ”ylitarjontaa”.
P.S. Anton voisi joskus kertoa meille ”kyllä se toistakymmentä kuutiota kasvaa” -tarinansa, koska se näyttää häntä vaivaavan, emmekä me muut tiedä, mistä on kysymys.
Vaikka olen levittänyt boorilantaa metsiini samoihin aikoihin Antonin kanssa 1990 -luvun lopulla, en tohdi ottaa booriongelman ratkaisusta kunniaa itselleni. Metla tutki hivenravinteita, myös booria jo 1970 -luvulla professori Olavi Huikarin johdolla. Tuolloin kasvuhäiriöt eivät olleet kuitenkaan yhtä laaja-alaisia kuin nykyisin.
Todellisen kunnian hivenravinneasioista annan sen sijaan mtj. Aarne Savolaiselle (toivottavasti nimi on oikein), joka esitteli minulle jo 1970-luvun lopulla pellonmetsityksiään Siilinjärvellä. Hänen taimikkonsa kärsivät monenlaisista kasvuhäiriöistä. Aarne ei tästä hätkähtänyt, vaan teki kohteista ravinneanalyysit. Ne osoittivat monien hivenravinteiden puutetta (ainakin kupari ja boori). Ongelma ratkesi lannoittamalla.
Aarnen kokeet ja tiedot eivät menneet hukkaan, koska hänen vävypoikansa, Pohjois-Savon metsäkeskuksessa vaikuttava tohtori Tenho Hynönen on ollut sittemmin ja edelleen terveyslannoituksen parhaita asiantuntijoita ja puolestapuhujia Suomessa.
Muutoin olen samaa mieltä boorilannoituksen vaikutuksista. Ne ovat uskomattoman nopeita ja voimakkaita. Pakko kuitenkin on tunnustaa, ettemme me – Anton ja minä – ole koko maailman tai edes metsäalan kaikkia viisaita keksintöjä tehneet.
Olen Anttonin kanssa samaa mieltä lepän maata parantavasta vaikutuksesta yhdellä poikkeuksella. Meillä Itä-Suomessa typpeä tuottava leppä pahentaa boorin puutteesta aiheutuvaa kasvuhäiriötä (boorin ja typen epäsuhtaa), joka joskus sotketaan piiskaamis- tai hallavaurioihin. Joskus boorin puuteeseen riittää leppien poistaminen kuusikosta. Varmempaa on kuitenkin näissä tapauksissa terveyslannoitus.