Puun käyttöarvon ja myyntihinnan suhde on tosiaan mielenkiintoinen ja sisältää erinäisiä subventointeja ja keinotekoisuuksia.

Normaalissa todellisuudessa liike-elämän lainalaisuudet yleensä korjaavat tällaiset ongelmat. Toisin sanoen jos jokin tuote on väärin hinnoiteltu, syntyy kilpaileva yritys ja hyödyntää tämän markkinaraon. Suomalaisessa todellisuudessa, joka perustuu kartelleihin/oligopoleihin/oligopsoneihin, valtion siunaukseen ja pääomaköyhään kansaan, näin ei välttämättä käy.

Käsittääkseni näitä hinnoitteluvirheitä on noin viisi

1) pieniläpimittainen puu ei mene kaupaksi tai se menee kuiduksi

2) parru / pikkutukkikokoinen puu ja järeä kuitu päätyvät usein selluksi tai niiden hinta ei ainakaan vastaa käyttöarvoa

3) järeästä tukista maksetaan liian vähän suhteessa sen käyttöarvoon eikä järeää tai ylijäreää tukkia ylipäätään kannata kasvattaa.

4) eri lehtipuulajien sahausta ei juuri harrasteta eivätkä erikoispuulajien kasvatus- ja jalostusketjut toimi

5) alilyhyttä tukkia ei edes yritetä hyödyntää (tämän keskustelun aihe)

Tällä hetkellä 1) takkuaa energiapuun markkinatilanteen ja korjuukustannusten vuoksi (tämä menee todennäköisesti ohi 10 vuodessa).

2) on jollakin tavalla käynnissä, koska pienpuun sahureita on olemassa, mutta näillä ei kuitenkaan juurikaan ole omia hankintaorganisaatioita pystypuulle, joten käytännössä sahailevat mitä muilta liikenee ja mitä on satuttu katkomaan. ”Sahakuitua” ei siis voi helposti tuottaa ja myydä.

3) Fiskarsissa tietysti käsitellään suurtakin puuta, mutta käytännössä erikoistyvien markkinatkin tahtovat olla satunnaisten joppareitten varassa, joilla on pari kertaa vuodessa ilmoitus Maaseudun Tulevaisuudessa.

4) Voisi kuvitella, että jossain vaiheessa olisi menestymismahdollisuuksia myös useammillekin yrityksille, jotka aktiivisesti ostaisivat ja jalostaisivat mm. haapaa, leppää, pihlajaa ja lehtikuusta eri käyttötarkoituksiin.

5) Voisiko ajatella, että nämä lyhyet toimitettaisiin eri toimijalle?

Ikä noin 35, metsämaata 115 ha, keskikasvu noin 4 m3/ha ja tilat Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla.

Tänä vuonna myyty yksi 19 ha tila hyvällä voitolla ja ostettu tilalle yksi 18 ha tila. Todennäköisesti loppuvuoden aikana ostan vielä jonkun tilan, riippuen mitä osuu kohdalle ja mihin hintaan.

Muotoilen kysymyksen uudestaan.

Jatkuvan kasvatuksen perusedellytys on se, että metsää pitää hoitaa niin, että siellä on koko ajan myös pienempää puustoa, alikasvosta, taimiainesta, uudennnosta – miksi sitä sitten ikinä halutaankaan kutsua.

Laskennallisesti voimme aloittaa kierron laskemisen vaikka uudistushakkuun jälkeisestä tyhjyydestä ja voidaan olettaa, että jk-menetelmässä avohakkuu olisi OMT- ja MT-tyypeillä 220 vuoden välein ja karummilla metsätyypeillä ei koskaan. Vertailukohtana voidaan sitten tietysti käyttää jaksollista menetelmää samalle ajalle.

Erilaisia tavanomaiseen käsittelyyn nähden poikkeavia vaihtoehtoja ovat mm.:

– tietoinen aloittaminen lehtimetsällä tai esim. kuusen istutustiheydellä 700/ha.

– erirakenteisuuden suosiminen raivaustöissä (oikeastaan jo pienpuun säästäminen ennakkoraivauksessa)

– jonkintasoinen epätasainen tilajärjestys, suurimpien puiden poistaminen ensiharvennuksessa (poistettavat voivat osittain olla ”edellisen kierron” puita, jos eivät ole elpyneet riittävästi), sekametsäisyyden ja männyn suosiminen

– II-harvennuksen tekeminen yläharvennuksena

– päätehakkuun korvaaminen suurimmat puut poistavalla yläharvennuksella muutamia kertoja ja alikasvoksen säästäminen/suosiminen näissä yhteyksissä. Käytännössä uudistumisen vuoksi näissä hakkuissa pitää tietoisesti säästää mäntyä.

Näistä esitetyistä vaihtoehdoista jotkut suoranaisesti säästävät kuluja, joissakin tulee turpaan puun hinnan kautta ja jotkut taas mahdollisesti vain vähentävät tehokkuutta jollain epämääräisellä tavalla (esim. koivun kasvatus sekapuuna).

Yksittäisen metsänomistajan kannalta kysymys on siitä, että halutaan ensisijaisesti kerätä samalta pinta-alalta isompi määrä euroja, ei välttämättä niinkään maksimoida kuutiosaantoa. Jos kansantalous haluaa enemmän kuutioita, siirtäköön puunkorjuun nollarajaa.

Odottelen edelleen sitä metsäkonetta, jonka kuljettajalle ei tarvitse maksaa palkkaa. Polttoainekuluhan on ilmeisesti pienempi kuin henkilöstökulu.

Jk-menetelmällä on tosiaan riskinsä, mutta niihin on olemassa ratkaisuja, jos niin halutaan. Jk:n kannalta tasakokoinen ja tasaikäinen 100-vuotias kuusikko, jossa on 300m3/ha ja jossa päivä ei ole paistanut maahan asti enää 25 vuoteen on jokseenkin yhtä toivoton lähtökohta kuin tuolla kuvapuolella debattia herättänyt suorittavan portaan laiharunkoinen ensiharvennus on jaksollisen kasvatuksen kannalta.

Se, mitä olen yrittänyt tässä jo pitemmän aikaa saarnata on se, että pitäisi laskea, minkä verran tappioita optimaaliseen jaksolliseen metsänkäsittelyyn verrattuna metsänomistajalle syntyisi siitä, jos hän ryhtyisi lisäämään talousmetsäänsä tietoisesti sellaista monimuotoisuutta, joka mahdollistaisi esimerkiksi 30 vuoden päästä siirtymisen jk-menetelmään.

Jos 31 tyvitukki on tilavuudeltaan 30 % 730 l puusta, niin

0,3×730/1000*55 eur/m3 = tyvitukin hinta 12,05 eur / kpl

0,7×730/1000*22 eur/m3 = latvan hinta 11,24 eur / kpl

0,3×730/1000*22 eur/m3 = tyvi kuituna 4,82 eur / kpl

Puun kokonaishinta tukin kanssa 23,29 ja pelkkänä kuituna 16,06.

Näillä esimerkkihinnoilla tappiota tulisi reilusti enemmänkin kuin 20 %?