Käyttäjän derHorst kirjoittamat vastaukset
-
Yksittäisistä rungoista se metsikkö syntyy, eikö. Jos nyt kuitenkin pidetään kiinni ajatuksesta, että ensiharvennuspuun hinta on nimellisestikin kutakuinkin sen aikanaan istutetun pottitaimen hinta. Aikaa tuossa välissä menee kolmisenkymmentä vuotta.
Jos puun reaalihinnassa sama meno jatkuu niin tämän päivän pottitaimi jää polkemaan telineisiin, kun maailma ympärillä etenee. Kannattaako tuo sijoitus ensiharvennuksessa kaadettavaan puuhun? Mielestäni ei millään laskuopilla, vaan pitäsi tehdä korjausliikkeitä kannattavuuden parantamiseksi tai tappion välttämiseksi. Ehkä istuttaa vain osa nykytiheydestä, uudistaa kokonaan luontaisella tai jotakin muuta? Mutta joku ratkaisu tuossa olisi tehtävä, jos asiaa rationaalisesti taloudellisessa mielessä ajattelee.
Jos tuohon ajatteluun pääsee, niin ei ole kaukana siitä ymmärryksestä, että eri aikakauden nimellishinnat tarkoittavat eri asioita (rahan arvo tuppaa alenemaan ajan kuluessa). Siitä on aika lyhyt matka korkokäsitteen ymmärtämiseen.
Olen tuosta riskin kasvamisesta (istutus vs. luontainen uudistus) Olan kanssa eri mieltä. Ja nimenomaan kun puhutaan taloudellisesta riskistä. Kyllä niissä pitää samaa korkokantaa käyttää, jos objektiivisesti haluaa tarkastella. Puuntuotoksen määrän riski on eri asia.
Jos ajatellaan yksittäistä metsikkökuviota ja uudistusinvestointia: luontainen vs. istutus. Luontaisessa sitoutuu maapohjan arvo ja siemenpuut (jotka voi ehkä myöhemmin hakata). Istutuksessa maapohja ja istutuskulut. Alkupääomaa sitoutuu siis aivan eri tavalla. Kun kiertoaika on pitkä, niin tuolla ajalla on aika oleellinen vaikutus investoinnin kannattavuuteen. Lähempänä investointia tullevat hakkuutulot ovat korkotekijän takia arvkokkaampia kuin myöhemmin tulevat, vaikka ne olisivat nimellisesti samanarvoisia. Samoin päätehakkuiden nykyarvo putoaa yllättävän pieneksi, vaikka ne olisivat nimellisesti vuosikymmenten päästä isoja.
Aikaan liittyy epävarmuuksia, joita ei voi varmuudella ennustaa. Varmaa vain on se, että istuttamalla on todennäköisesti ottanut suuremman taloudellisen riskin kuin luontaisella sijoittamalla enemmän alkupääomaa. HYvin todennäköistä on myös se, että ensiharvennettu taimi tuottaa tappiota. Emme siis voi tietää mahdollisista tuhoista, reaalihinnan vaihteluista yms., jotka kyllä iskevät aina kovemmin istutustaimeen, hyvässä tai pahassa.
Niin, tähän kannattavuuteen lienee pakko ottaa joku laajempi käsite, kun pyöritään metsätaloussektorilla. Itse miellän kannattavuuden pitkälti taloudellisten mittareiden kautta. Sillä metsätalouteen saa vertailukohtaa vaikka vaihtoehtoisiin sijoitustuotteisiin nähden. Mutta käsityksiä tuntuisi olevan muitakin. Omalla kohdallani käsitän esim. suojeluun jätetyn kuvion kannattavuusmielessä niin, että sillä ei ole tuotto-odotusta tai jäännösarvoa, vaikka ne puut siellä tosiasiassa tuulessa heiluvatkin.
Joillekin kannattavuus näyttäisi olevan sitä, että kuuset kasvavat suorassa rivissä ilman haittaavaa sekapuustoa. Toiselle se näyttäisi olevan sitä, että kolmenkymmenen vuoden päästä istutuksesta saa ensiharvennuksessa pottitaimen hinnan takaisin. Kolmannelle se ehkä on jotakin muuta.
Mutta ehkä jos kannattavuudesta puhutaan, niin jokaisen kannattaisi tehdä itselleen selväksi, mitä itse tuolla termillä tarkoittaa, ja mennä kohti sitä tavoitetta. Sitten jos noita eri tavoitteita jotenkin haluaa yhteismitallistaa tai vertailla, voi tulla joitakin käytännön vaikeuksia.
Mutta se mikä itselleni on tullut selväksi ja Annelikin artikkelista lainaa, on se, että maanomistajat aika harvoin erottavat fyysistä puuntuotantoa tai taloudellisessa mielessä mitattua kannattavuutta toisistaan. Siellä kun joutuisi siihen pirun koronlaskentaan ja eri aikakauden eurot eivät olekaan suoraan keskenään verrannollisia. Mutta lohdutuksena kaikille metsänomistajille: ihan yhtä suurta utopiaa se on valtaosalle metsäneuvojistakin. Heillä painaa niskassaan vielä omat ja organisaation tulostavoitteet, joten kovin kovaa meteliä ei kannata kannattamattomista investoinneista (kuten ensiharvennuksessa kaadettavista istutustaimista) pitää.
Ei se kaadettava taimi tiedä, kaataako sen suomalainen, virolainen vai joku muu.
Ilmeisesti minä olen nyt leimautunut Visakallon mainitsemaksi ’nimeään vaihtavaksi perskärpäs-kevytnimimerkiksi’. Pari täsmennystä tähän. Olen kirjoittanut vain tällä nimimerkillä. Perskärpäsen voi ymmärtää monella tavalla, mutta itse näkisin termin joko muita myötäilevänä tai sitten muilla tekemisiään maksattavana tahona. Ilmeisesti en ole myötäillyt, kun ärsytyskynnys nousee monella kirjoituksistani. Maksan myös suojeluni ja taimikonhoitoni (en käytä kemeraa) itse, joten ei muilla maksattaminenkaan tähän istu. Termille voi tietysti olla muitakin määrittelyitä. Kevytnimimerkki voi viitata juttujen kevyeen tasoon, mutta ole pyrkinyt pysymään asiassa muita loukkaamatta.
Olen oikeastaan nostanut tällä palstalla muutamia itse tärkeiksi kokemiani asioita esiin. Ensinnäkin metsätalouden kannattavuuteen ja erityisesti investointien kannattavuuslaskelmiin liittyviä sekä tietoiseen päätöksentekoon liittyviä kysymyksiä. Siinä ei oikein voi välttää esim. palstalaisten vihaamaa korkokantaa, sori siitä. Toiseksi olen nostanut organisaatioihin ja markkinoihin liittyviä epäkohtia. Noihinhan liittyy pitkälti menneiltä ajoilta periytyvää valtapolitiikkaa, jossa metsänomista toimii maksajana, kartelleista puhumattakaan. Kolmanneksi olen nostanut nämä monimuotoisuusasiat, jotka eivät ole mielstäni ihan jiirissä metsätalouden monimuotoisuusvaikutusten kanssa. En ole mitään täyssuojelua tai sosialisointia koskaan esittänyt, vaan menetelmäkehitystä monimuotoisuuden ja metsätalouden rinnakkaiselon näkökulmasta (ja täsmennetään, että tuo ei ole jatkuvaa kasvatusta ennen kuin joltakin menee aamukahvi väärään kurkkuun). Neljänneksi ja tärkeimmäksi asiaksi olen kokenut metsänomistajan omaan ajatteluun perustuvan päätöksenteon kehittämisen. Perinteisestihän päätösmallit on otettu ulkoa annettuina totuuksina mm. metsänhoitosuositusten ja metsäneuvonnan kautta. Mutta kun maailma ympärillä muuttuu (mm. puun reaalihinta), niin päätöksiä pitäisi pystyä perustelemaan omilla johtopäätöksillään, olivat ne mitä tahansa.
Ilmeisesti tuo asiasetti on nyt sellainen, joka ärsyttää monia. Mutta ehkä se on myös heräte jostakin joillekin. Jokainen saa touhuta tavallaan, ei se minulta ole pois, mutta ei hieman toisella tavalla ajattelevia kannattaisi lähtökohtaisesti teloittaa. Jääkiekkoilija Selänne taisi aikanaan todeta, että kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Sama pätee mielestäni metsätalouden harjoittamisessa.
Tuon pelkäämisen voi tietysti ilmaista niinkin, että miksi murehtia asiaa, joka ei todennäköisesti ole murhe. Pidän kuitenkin monimuotoisuuden ylläpitoa tärkeänä ja nykymenolla yleisesti ottaen riittämättömänä. Turhia uhkakuvia ei kannata maalailla millään elämänalueella. Missä nuo marketin metsät sijaitsevat?
Voi toki yllättää. Sittenhän on enää kyse siitä, miten yllätyksiin haluaa suhtautua. Ei kai tuollainen, tai ainakaan sen pelkääminen, ole se tärkein asia maailmassa.
Yksi alue minulla on, mikä voisi tuon yllätyksen (tai mikä yllätys se nyt on jos sen tietää etukäteen) tuottaa, mutta ei taida pienehkön puolen kymmenen hehtaarin pinta-alansa takia siihenkään yllätysmomenttiin päästä. Eipä sen puoleen, ei sitä ainakaan omana elinaikanani hakattaisi muutenkaan, ns. omalla päätöksellä ja kustannuksella suojeltu kohde.
Taitaa noilla inarilaisilla olla hakkuuongelmissaan kyse pitkälti alkuperäiskansojen oikeuksiin liittyvien kysymysten takia eikä niinkään lahopuun määrästä. Ja noita oikeuksia on vuosikymmenet peräänkuulutettu, mutta mikään ei ole hyvä. Sertikiistoissa tosin on kieltämättä omat ongelmansa oikeusturvan kannalta noissa ääritapauksissa, kun sertin toinen osapuoli eli metsäteollisuus ei kanna vastuutaan. Jalosteita toki myyvät sertifioituna maailmalle. Markkinaehtoisissa touhuissa pitäsi myös ratkaisujen löytyä markkinaehtoisesti. Lakisääteisissä jutuissa nyt kuitenkin valtio on korvausvelvollinen. Ja valtion piikkiin tuo Inarikin ennemmin tai myöhemmin tulee kaatumaan.
Enpä siis ole ainakaan kuullut tapauksesta, että lahopuut olisivat metsää totaaliseen hakkuukieltoon laittanut. Eikä varmaan sellaisesta edes äärijärjestöillä organisaationa ole haaveita, kun kaipa niissäkin metsien kansantaloudellisen puolen päälle jotakin ymmärretään. Loppuisi apurahat monelta köyhyystutkijalta. Mutta eipä kai sitä kukaan myöskään kiistä, ettei nykymuotoinen metsätalous aiheuttaisi kielteisiä vaikutuksia monimuotoisuuspuolelle, siis vaikka miten tehometsätalouslinssien läpi asiaa katselisi. Tai ainakaan kukaan itselleen rehellinen ajattelija. Eikä tuo tarkoita, että pitäisi olla jotenkin vihreälle linjalle kallellaan muuten kuin tullissa. Melko pienillä teoilla tuota saisi parannettua.
Saahan monimuotoisuuden kustannuksista puhua, mutta pitää muistaa myös se, että kenelle kustannus napsahtaa. Monimuotosuuden kustannukset tai niiden välttäminen paremminkin voi olla kusemista naapurin muroihin. Ojituksilla on aiheutettu kustannuksia vesistöjen käyttäjille, kesämökin omistajille yms. Ekosysyteemitason asioissa huudetaan lopulta valtiota apuun, kuten kaivosasioissa on nähty. Eli kun yksi välttää kustannuksia, niin jotkut muut maksavat jotakin kautta. Tuon takia monimuotoisuusasioissa on myös yhteiskunnallinen näkökulma, jota ei voi täysin omistusoikeuden varjolla vetää kölin alta. Se monimuotoisuuden kustannus on ominaisuutena metsätalouden harjoittamisessa ja mielestäni sitä pitää vaan jonkin verran sietää.
Nyt ei Visakallolla Horstin profilointi onnistunut, en siis järjestöväkeä. Väittäisin olevani keskimääräistä aktiivisempi ja oma-aloitteisempi metsänomistaja. Periaatteena ajatella asioita itse eikä joukon tai virallisen liturgian jatkeena. Se mitä tulee tuohon poliittiseen suuntautumiseen, niin minulla on nykyään enää kaksi puoluetta, jota en ole aiheelliseksi katsonut äänestää: kepu ja vihreät. Pitkään oli myös kristilliset, mutta viime kunnallisvaaleissa löytyi heiltä niin täydellinen ehdokas, että sopi hyvin äänestettäväski kotikaupungissani: ei mistään asiasta mitään mieltä vaalikoneessa.
Viimeinen kuvaa aika hyvin metsänomistajiakin: ei oikein asioista mitään mieltä, mutta tehdään niin kuin ennenkin, ja itse ajattelematta. Ja kaikki linjasta poikkeava koetaan uhkaksi. Virheitä ei myönnetä (ensimmäinen ala jossa ei koskaan ole ensimmäistäkään tehty). Kritiikkiä ei sallita ainakaan silloin, jos se osuu metsäsektoriin. Kannattavuus on kuutioita, ei euroja. Monimuotoisuus on kustannus, vaikka oikeastaan koko toiminnan edellytys pitkällä aikavälillä, jos ei muuten niin tulee markkinoiden kautta lopulta vastaan. Hirviä on liikaa, mutta sudetkin on ammuttava. Metsienmiesten maailma on kummallisuuksia täynnä.