Käyttäjän derHorst kirjoittamat vastaukset
-
Perspektiiviä oman reviirin ulkopuolelle saa vaikka tuosta:
https://foresteurope.org/docs/fullsoef2015.pdf
Esimerkiksi sivulla 248 on listailtu eri maiden metsäpinta-aloja ja puuvarantoa. Selailemalla löytyy ihan mielenkiintoisia juttuja mm. kasvuista jne. Hollannissa näyttäisi tuon mukaan metsää 376000 ha ja reilut 80 milj. kuutiota eli kuuluisan Päijät-Hämeen verran. Moni osaa laskea, paljonko 30 %:n vaateet tarkoittaisi tuolla.
Monissa maissa on yllättävän paljon metsää. Monissa kasvutkin ihan eri luokkaa kuin Suomessa. Googlettelemalla löytyy myös puiden hintatietoja esim. Keski-Euroopasta, aika masentavaa luettavaa suomalaisen metsänomistajan näkökulmasta…
Tuossa aikaisemmin oli ihmettelyä, miksi puun hinta ja metsätilojen hinnat kulkevat eri suuntaan. Nuohan eivät johdu samasta tekijästä, vaan vaikuttimet ovat eri tekijöitä.
Puun hinnan pitää kurissa Suomessa kilpailun puuttuminen. Markkina on niin keskittynyttä ja vanhojen tapojensa ohjaama, että kilpailua on lähinnä paperilla. Sen verran fiksuja pelureita tuolla kuitenkin on, että hinnan laskuksi riittää inflaatio eli nimellishinnan pitäminen samana vuosikymmenestä toiseen. Jossakin hintapiikissä välillä lipsahtaa hintakuri. Vertailun vuoksi Keski-Euroopan kuusitukin hinta tänä syksynä noin 115 eurossa kuutiolta, joka tosin lienee tienvarsihinta.
Metsätilojen hinnat taas johtuvat keskuspankin harjoittamasta rahan painamisesta ja siitä johtuvasta nollakorkoympäristöstä. Tuo nostaa kiinteän omaisuuden ja osakemarkkinoiden arvon, kun jonnekinhan se raha ohjautuu. Suomessa oman mausteensa mukaan tuo rahastojen hankinnat. Heille metsätalouden tuotto ei ole ykkösasia, kun tuotto tehdään rahasto-osuuksien hallinnalla.
Tuossapa se on kiteytettynä, mitä olen itsekin yrittänyt tuoda esiin. Itsenäinen päätöksenteko vaatii ajattelua. Tapio tai jonkun muun ohjeilla varmasti pöhistelee eteenpäin, mutta eipä siinä silloin tule lopputuloksen reunaehtoja pohdittua kannattavuuden näkökulmasta. Ja siihen kannattavuuteen kai moni pyrkii, vaikka asiaa ilmaiseekin mottien kautta. Aika asettaa vertailulle haasteensa ja korko on työkalu siinä.
Tuo Visakallon kysymys jatkuvan kasvatuksen investointikustannuksesta on ihan aiheellinen. Epäilemättä silläkin kasvatustavalla on optimaalisimmassakin tapauksessa ainakin vaihtoehtoiskustannuksia (verrattuna jaksolliseen), joita pitäisi investointikustannuksina nähdä. Yksi on varmasti taimettumisen hitaus ja siitä johtuva kiertoajan piteneminen, toinen liittynee myös siihen puustoon, jota ylläpidetään. Jälkimmäinen on vaikeasti hahmotettavissa, kun kokemuksia / pitkänajan verrokkeja jatkuvasta kasvatuksesta ei oikein ole. Mutta kaipa noihin liittyy ainakin korjuussa vaurioituvat puut, metsätuhot ja ehkä myös siementä tuottavat / lähellä hakkuukypsyyttä olevat puut ainakin siinä hetkessä, kun niiden kasvu putoaa alle maanomistajan tuottotavoitteen.
Noista tietopuutteista saamme kiittää Metsäntutkimuslaitosta, joka 80-luvulla ideologisista syistä esti jatkuvan kasvatuksen tutkimuksen. Vaikka menetelmästä ei olisi mitään koskaan syntynytkään, niin olisipahan tutkittua tietovarantoa tänä päivänä olemassa epäonnistumisten syistä ja tekijöistä. Samalla nuo kannattavuustekijät olisi ehkä saatu halutessaan mallinnettua, vaikka eipä niitä esiin haluta tuoda jaksollisessa kasvatuksessakaan. Mutta sellaista se on, eipä tuossa asiassa (tutkimuksen tai menetelmäkehityksen avarakatseisuudessa) ole 40-50 vuodessa mihinkään edistytty, joten pöytälaatikkoon tuokin tieto olisi todennäköisesti jäänyt.
Investointi on pitkävaikutteinen kulu, jonka avulla pyritään saamaan tuloja tulevaisuudessa. Siksi metsän uudistus tai lannoitus ovat investointeja. Verotuksessa noita edellisiä käsitellään kuluina (lyhytvaikutteinen, kerralla vähennettävä), mutta ei se asian luonnetta muuta. Rationaalinen investoija seuraisi noiden kannattavuutta.
Tässä keskustelussa mennään mielestäni taas vähän pieleen, jos katse käännetään heti suojeluprosentteihin tai keskitytään EUn haukkumiseen ymmärtämättömyydestä suomalaista metsätaloutta kohtaan. Kyse noissa kaikissa vaateissa on siinä, että niiden avulla pyritään pysäyttämään metsäelinympäristöjen ja -lajien heikentyminen. Keinojen valikoimassa on varmasti paljon vaihtoehtoja. Itse näen asian niin, että metsätalous ja luonnon monimuotoisuus on yhdistettävissä, jos tahtoa on.
Sen sijaan että syyteltäisiin ’ulkopuolista uhkaa’ (ts. EUta, taksonomian kautta peliin tulevia markkinavoimia, vihreitä politikkoja tai jotakin muuta), niin hedelmällisempää olisi ehkä miettiä sitä, miten asioita voitaisiin Suomessa tehdä paremmin, ettemme olisi aina tämän saman luupin alla kansainvälisissä ympyröissä. Eri metsäfirmojen monimuotoisuusohjelmat ovat mielestäni esimerkki siitä, että firmojen puolella asiaan on kyllä herätty. Meillä on myös tutkimuslaitoskaupalla tutkijaa, osa jopa tällä palstalla, niin sieltä pitäisi mielestäni tulla toimintasuostuksia tämänkin ongelman ratkaisemiseen.
Jos nyt tilanne on se, että monimuotoisuus heikkenee (=pääasiallinen ongelma, jota noilla eri säännöillä on lähdetty taklaamaan) ja metsätaloudella on siihen omat vaikutuksensa, niin ensin pitää avata konkreettisesti, millä mekanismilla tuo vaikutus tulee missäkin tilanteessa. Kun se tiedetään, niin selvitellään, millä keinoin noita vaikutuksia voidaan pienentää tai jopa poistaa. Loppu onkin sitten tahtotilaa ja politiikkaa siitä, minkä verran monimuotoisuutta tai sen heikentymistä halutaan painottaa suomalaisessa metsätaloudessa.
Ja tuosta viimeisestä johtuu sitten se, paljonko suomalainen metsätalous saa kritiikkiä maailmalta. Kritiikin perusteella se kuuluisa markkinavoima päättää, onko sillä mitään merkitystä esim. metsästä saatavien tuotteiden menekkiin vaikkapa suhteessa kilpailijamaihin. Eli asian voi nähdä joko uhkana tai mahdollisuutena.
Maailma muuttuu vääjäämättä ympäristötietoisemmaksi, kun talouskasvun negatiiviset vaikutukset näkyvät yhä konkreettisemmin ihmisten arjessa. Ei suomalainen metsätalous tai metsäteollisuus ole mikään erillinen linnake, jota tuo ennemmin tai myöhemmin koskisi. Fiksumpaa olisi aina miettiä asioita etukäteen kuin reagoida ongelman ilmetessä.
Tomperilla oli tuossa aikaisemmin epäily, että tieverkon alla olisi enemmän metsäpinta-alaa kuin suojelualueverkostossa eteläisessä Suomessa. Piti sitten yrittää hahmottaa asiaa itsellekin. Viime viikkoisen luontopaneelin ulostulon mukaan eteläisessä Suomessa (Pohjois-Pohjanmaan alapuolella) olisi suojeltua metsä- ja kitumaata noin 360 000 ha, loput vajaat 1,9 miljoonaa hehtaaria pohjoisessa.
Väylä-viraston sivujen mukaan koko Suomessa on 78 000 km maanteitä (joista vajaat 1000 km motareita), yksityisteitä 350 000 km, katuja 26000 km ja rautateitä 6000 km. Jos valtatien alla olisi keskimäärin 25 metrin leveydeltä maata, yksityistien alla 10 metriä, kadulla 20 metriä ja rautatien alla suojavyöhykkeineen 50 metriä, niin tuosta saataisiin tulokseksi, että noiden alla olisi noin 630 000 hehtaaria maata. Valtaosa varmastikin metsää, osa peltoa ja täytettyä vesistöäkin mukana. Leveydet tietysti eri teillä vaihtelevat, mutta jos tuo olisi likimääräinen suuruusluokka.
Etelä-Suomessa tieverkosto on pohjoista tiheämpi ja oletettavasti keskileveydeltään leveämpikin (valtateitä ja katuja enemmän). Voisi siis tosiaan olettaa, että eteläisessä Suomessa tieverkoston alla on enemmän metsää kuin saman alueen suojelualueilla. Noista varmaan saisi aika tarkatkin luvut jostakin maanmittauslaitoksen järjestelmästä ajettua.
Tuosta ei tietysti voi vetää mitään johtopäätöstä teiden tai suojelualueiden määrästä, mutta niiden keskinäinen järjestys saattaisi olla noin. Paljonko lienee peltoja samalla alueella.
Metsälain soveltaminen riippuu Metso-kohteilla siitä, onko se perustettu metsäkeskuksen vai elyn kautta. Jälkimmäinen menee luonnonsuojelulain nojalla eikä metsälaki ole voimassa.
Olen seuraillut eri medioista pari päivää reaktioita tuohon luontopaneelin mietintöön. Sanottakoon nyt alkuun, että ei mietintö kovin realistiselta vaikuta. Mutta itse mietinnössä oli todettu ssen ehdotuksen kustannuksiksi 6,8 Mrd euroa huomioimatta vaikutuksia yhteiskuntaan muuten kuin mahdollisten suojelukorvausten kautta.
Muistellaan jokusen viikon takaista, kun kritisoin erään mhy-henkilön kommenttia monimuotoisuuden kustannuksista Päijät-Hämeessä. Hän oli arvioinut ne nykyisellään 5-10 tuhannen hehtaarihintaisiksi. Bullshittiä sanoin minä ja sanon edelleen. No mutta yhtä lailla luontopaneeli oli lasketellut samaa bullshittiä euroista. Tuohon heidän miljarimäärään oli päädytty keskimääräisellä hehtaarihinnalla reilut 5000 euroa / hehtaari, paitsi Lapin osalta oli käytetty puolta edellisestä. Kun muistetaan, että palstalaisten ja erään liitseenin puut kasvavat sen 350 m3 28 vuodessa istutuksen jälkeen ja joka uudistushakkuulta tunnutaan palstalla naputettavan sen 400-500 m3/ha, niin kuinka hyvin luulisitte luontopaneelin kustannusarvion pitävän. Hehän esittävät suojelua vanhimmasta eli ilmeisen runsaspuustoisimmasta päästä lähtien.
Aikanaanhan jonkun hallitsijan kusetustaktiikka oli se, että kun kusetaan niin se pitää tehdä niin suurieleisesti, ettei kukaan edes osaa kritisoida sitä. Kustannusten osalta tuo tuntuu menneen mediassa läpi tämän luontopaneelin ehdotuksen kohdalla. Kaikki tuijottavat suojeluprosentteja ja haukkovat henkeää, mutta miljardeissa saattaa olla aikamoinen ero esitetyn ja todellisuuden välillä. Puhumattakaan jos tarkastelu laajennettaisiin koskemaan kerrannaisvaikutuksia. Mutta ei yksikään media tainnut osata tuota kritisoida.
Hommaa voisi tarkastella yhteiskunnallisesti laajemminkin. Suojelukeskustelua käydään nyt niin suurella tunteen palolla, että moni asia jää siinä sivussa huomaamatta: eurot, itse monimuotoisuus, maanomistajat jne. Kaikilla varmaan on pointtinsa ainakin omasta mielestään, mutta keskustelijat eivät nyt vaan kohtaa asialinjalla, vaan menee mielipiteiden huuteluksi kaikkien osalta. Tosiasia lienee se, että luontopaneelin ehdotus ei tule koskaan toteutumaan murto-osaltaan eikä sitä edes EU vaadi (suojelutavoitteet (ne prosentit) EUn tasoisia sisältäen kaikki luontotyypit järvistä lähtien, ei minkään maan tai maakunnan, puhumattakaan metsien suojelutavoitteista). Mutta ihan yhtä lailla tosiasia lienee se, että metsätalous aiheuttaa omat haasteensa monimuotoisuudelle.
Kompromissihakuisuutta tässä suojelukeskustelussa kaivattaisiin varmasti kaikilta osapuolilta, niin kaikki voittaisivat. Ettei lopulta käy metsätaloudessa kuin turvetuotannolle: kiistetään kaikki ongelmat katkeraan loppuun saakka. Mutta tuo keskustelu ei tule onnistumaan niin pitkään aikaan kuin eri osapuolet suostuvat kuuntelemaan toistensa näkökulmia. Näissä hommissa se markkinavoima tuntuu olevan paras tuomari ja se on joskus aika tyly, kuten turpeen osalta nähtiin.
Kuusitukkia lukuun ottamatta kaikkien reaalihinnat laskeneet.