Käyttäjän derHorst kirjoittamat vastaukset
-
Onhan tuo suomalainen puukauppatapa aika poikkeuksellinen: ostaja kertoo hinnat, millä on valmis itse korjaamaan puuta parhaaksi katsomallaan katkonnalla myyjän omistamalta kohteelta. Ei tuota puunmyyjän intresseistä ole rakennettu. Ulkomailla vallitseva tapa taitaa olla vähän toinen. Ei itse asiassa oikein tule helposti edes mieleen vastaavaa muiltakaan aloilta. Tai mansikan itsepoiminta voisi olla sellaista, paitsi siinäkin myyjä asettaa hinnan marjoille.
Suomalaisen tavan hyvänä puolena kai voi pitää sitä, että kauppa käy edes kohtuullisesti suhdanteesta riippumatta. Joka paikassa ei matalasuhdanteessa ollenkaan. Mutta sitten se hintapuoli, onko taloudellisesta toiminnasta suurta iloa jos tuottaa vain liikevaihtoa:
Hinnalla eivät suomalaiset raakapuumarkkinoilla siis revittele.
Kannattavuuden näkökulmasta suurin uhka suomalaiselle metsätaloudelle on tuo pysyvältä vaikuttava puun reaalihinnan lasku. Se yhdistettynä jatkuvasti kasvaviin (huom ei jatkuvaa kasvatusta) kustannuksiin on aika tuhoisaa. Ei puun hinnan ja kustannusten nousun tarvitse repiä kuin pari prosenttia vaikka elinkustannusindeksiin vuosittain, niin 20-30 vuodessa aika siivu on menetetty. Tuolla yhdistelmällä on menetetty maailmalla kokonaisia teollisuudenaloja kannattavuuskriisin näivettämänä, ei metsätalouttakaan oikein pelasta tuolta muu kuin metsäomistajien laskutaidottomuus ja rahan aika-arvon kieltäminen.
Mitä olisi tehtävissä? Hyvä kysymys, mutta kyllä ratkaisu liittyy vahvasti puumarkkinoiden toimivuuteen ja pelisääntöihin. Lisäkilpailu, vienti, kertaluokkaa lisääntyvä vaihtoehtoiskäyttö (energia, polttoaineet tms) tai kilpailuviranomaisten väliintulo. Muuten ostajapuolelle riittää, että nimellishinta pidetään pitkällä aikavälillä samana maailman tappiin ja inflaatio hoitaa kilpailukyvyn. Maksaja nykylystille sentään on tiedossa.
Tein joku talvi sitten sukulaisen saaritontilla väljennyshakkuuta, jotta aurinko pääsisi jälleen paistamaan pihaan saakka. Noin 50-60 runkoa pääasiassa hieskoivua, ehkä vajaat parikymmentä mottia. Ajomatkaa moottorikelkalla puolitoista kilometriä mantereelle ja puut menivät itselle polttopuuksi. Sovimme, että vien puut, en koske risuihin kuin niiltä osin kuin jäälle kaatuvat, eikä laskua tule puolin tai toisin.
Tuommoisen hakkaamisessa on omat haasteensa, kun rakennuksia on ympärillä, joutui välillä taljallakin varmistamaan kaatosuuntaa. Lunta oli hakkaajan kardaaniin saakka. Kolmena päivänä parikymmentä tuntia ja puut olivat mantereella. Tietysti päälle liikumiset työmaalle yms. Bensaa tuollainen ikääntynyt kaksitahtikelkka imee kuin vanha jenkkiauto.
Tuli vaan siinä mieleen, että paljonkohan olisi yrittäjä hommasta laskuttanut? Jos sellaista olisi ylipäätään tuollaiselle työmaalle saanut. Ja jos siihen lisättäisiin risujen hävittäminen, joita omistaja kasaili ja poltteli kuulemma kolme-neljä päivää, niin työmäärä olisi tuplaantunut. Käsi pystyyn, kuka ammatikseen tekevä ryhtyisi tuollaiseen noin parinkymmenen koivukuitukuution hankintapuista saatavalla tulolla? Ei kukaan. Tuonnehan ei mitään muuta konetta olisi saanut jäätä pitkin kuin kerran kymmenessä vuodessa ilman tien jäädyttämistä (ja se vasta maksaisi). Kesällä lautalla olisi varmaan joku moto-ketju ohikulkiessaan (jonakin kesänä) tuon saattanut käydä tekemässä, mutta ajankohtaa ei varmasti olisi päässyt valikoimaan ja olisihan pieni mökkitontti ollut telojen tallaamana aika vinkeän näköinen.
Alkuperäisestä tapauksesta pitäisi saada vähän enemmän tietoa kuin motit ja yksikköhinnat, että hommaa pystyisi arvioimaan. Jos toimeksiantona on ollut se, että puut (100 m3) poistuvat jälkiä jättämättä, risut kerätään ja varvikko kammataan, niin tuleehan siinä yrittäjällekin työtunteja. Ei sitä voi moto-ketjuun verrata.
Niin, sopimus ehtoineen kannattaisi tehdä kirjallisena. Ottamatta kantaa yksityiskohtiin, kun ei tunne tapausta, niin kai voidaan kuitenkin sanoa, ettei tonttihakkuuta ja metsän hankintahakkuuta voi suoraan vertailla keskenään. Tontti usein siivotaan hakkuun jälkeen yms. ja se maksaa. Kaupungissa yksittäisen tonttipuun kaataminen maksaa satasia.
Eipä ollut kovin yllättävä tutkimustulos. Samaa voisi sanoa valtaosasta metsätalouden toimihenkilöistä: ei mitään käsitystä eri toimenpiteiden vaikutuksista kannattavuuteen. Tuo epärationaalisuus ilmenee myös mm. ylisuurina uudistusinvestointeina (ts. säännönmukaisena kuusen istutuksena kohteesta riippumatta ilman taloudellista analyysiä). Mutta kukin tyylillään – pääasia, että omistaja itse on itse ratkaisuihinsa tyytyväinen.
Miksi palstan kirjoittajat ovat kateellisia paperimiesten palkoille? Eikö ajattelumaailman pitäisi mieluummin mennä niin, että miten voisi kehittää omaa työmarkkina-arvoaan siten, että pääsisi samaan? Eläkeläisillä ja kehittymishaluttomilla se ajattelu tietenkin on turhaa. Palkkakustannukset tai nuo korotusjänkäykset ovat kuitenkin niin, pieni kuluerä tuossa teollisuudenhaarassa, että pikemminkin taas on kyse periaatteiden taistelusta kuin puhtaasti euromääräisistä kustannuksista.
Pitkäänhän on ollut selvää, että puun reaalihinta jää vuosi vuodelta jälkeen yleisestä kustannuskehityksestä, jota inflaatioksikin haukutaan. Siitä metsänomistajien pitäisi olla aidosti huolissaan. Nimellishinnan pysyminen samana riittää teollisuudelle varsin hyvin, jos saa menemään läpi edes inflaation mukaisia korotuksia lopputuotteen hintaan. Luin hiljattain jutun, jonka mukaan euron alkuajoista (20 vuodessa) sen arvosta on toteutuneen inflaation kautta sulanut noin 26 prosenttia. Paljonko lienee puun nimellishinta noussut samana aikana? Vai peräti laskenut?? Tuossa yksi syy, miksi investointilaskelmissa kannattaisi joskus niitä korkolaskujakin ajatella,vaikka se pilkan kohteena palstalla onkin. Raha ei ole samanarvoista, kun aikaa kuluu. Paperimiesten voi ajatella näkevän tuon ja pitävän edustaan kiinni edes sen inflaation verran – toisin kuin metsänomistajien.
Tässä lienee tullut selväksi, ettei eu:n tai ympäristöjärjestöjen vaatimukset ole kovin kohtuullisia suomalaisen metsänomistajan näkökulmasta. Eivät liene toteutumassa. Kun kuitenkin kritiikkiä on ilmassa niin lienee jotakin parannettavaa nykymenossa. Polarisaatio ei varsinaisesti paranna tilannetta, vaan järkevää ja rakentavaa keskustelua pitäisi saada aikaiseksi. Molemmilla osapuolilla lienee sanomansa ja aika pienillä liikahduksilla voisi olla hyötynsä puolin ja toisin.
Fsc:ssä on kyse valtapolitiikasta, mutta maksaja toki on selvillä. Pefc on mtk:n vastaus tähän, mutta sen lähtökohta on vanhojen menettelytapojen turvaaminen, ei esim luonnon huomioon ottaminen . Väittely ei lopu ikinä. Ja se on tässä tilanteessa suomalaisten heikkous: ulkopuolelta päästään määrittelemään tekemistä, kun ei sisäisesti pystytä.
Ei tuossa kommentissa ollut kyse hakkuutavasta, vaan ostopuolen markkinavoimasta. Suomen puumarkkinoilla hinta on juuri se, minkä muutama toimija katsoo sopivaksi. Niin sanottua kilpailua tehdään sen antamissa rajoissa. Ulkomaita seurailemalla piirtyy eri käsitys hinnoista. Toki täytyy myöntää ettei joka maan markkinoilla kauppa käy yhtä sujuvasti kuin kotimaassa, mutta vakavaraiset toimijat taitavat myydä esim Slovakiassa puuta ihan eri hintaan kuin suomalaiset. En siis itse ole tämän kuvion ulkopuolella, vaan sen armoilla , mutta vertailukohtia on hyvä hakea. Ei suomen puukartelli ole mihinkään hävinnyt. Suomessa myydään puuta aika halvalla verrattuna naapureihin, varsinkin kuitupuuta.
Markkinat ovat aina oikeassa täydellisillä markkinoilla. Suomen puumarkkinoilla ei taida olla niin.