Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Ns. kevytyrittäjyys on yksi vaihtoehto raskaampien yritysmuotojen ohella. Laskutus käy laskutuspalvelun (Esim. Ukko, Omapaja) kautta varsin vaivatta ja ennen kaikkea itse ei tarvitse käyttää arvokasta aikaa erinäisten paperitöiden tekoon.
Puut kyllä ainakin Etelä-Suomen korpimailla kasvavat kuution kokoisiksi toistuvin alaharvennuksin hoidettuina. Eri asia on, kannattaako tämä. Jos tukki- ja kuitupuun toteutuneita hakkuumääriä tarkastellaan tilastoista, suunnilleen puolet hakatusta puusta on kuitua ja puolet tukkia. Kun runko saavuttaa yhden tukin mitat, on tukkiprosentti jo noin 50. Harsintahakkuista poiketen viisaammin toimitetuissa poimintahakkuissa poistetaan myös kuitupuukokoisia runkoja, mutta vastaavasti osa tukkirungoista yltää kahden tai kolmenkin tukin mittoihin ja tukkiprosentti säilyy tasarakenteisten metsien hakkuiden tasolla koko kiertoajalla tarkasteltuna.
Poimintahakkuut taidetaan hinnoitella suunnilleen 2. harvennusten hinnoilla, joten tukkipuusta jää kuutiota kohden kymmenkunta euroa saamatta. Kannattaako eri-ikäismetsätalous vai ei – se lienee jokaisen oman harkinnan varaan jäävä kysymys. Ratkaisevaksi tekijäksi saattaakin nousta vaikka maiseman säilyminen puustoisena.
Juuri korpisuot ovat ehkä otollisimpia kohteita eri-ikäisrakenteiselle metsänkasvatukselle. Kuusi kasvaa ja uudistuu luontaisesti kohtuullisen runsaankin puuston alle.
(Seuraavat kappaleet kirjoitettu mutu-tuntumalla, viisaammat korjatkoon): Puiden kasvun kannalta on oleellista, että juuret eivät ole pysyvästi seisovan veden alla. Tilapäinen märkyys, kuten kevättulva, ei puiden kasvua juuri haittaa, vaan loppukesän tilanne on ratkaiseva.
Suometsissä 100 kuutiota puuta hehtaarilla laskee pohjaveden pinnan tasoa kymmenkunta senttiä. Kun juuret ovat noin 15 cm syvyydellä maan pinnasta, 150 kuutiota hehtaarilla tuottaa puiden kasvun kannalta riittävän haihdunnan.
Poimintahakkuut, joissa esimerkiksi 15 vuoden välein korjattaisiin 80 kuutiota hehtaarilta, puuston tilavuuden vaihdellessa 140 ja 220 kuutiometrin välillä, tekisivät ainakin laajamittaisista, systemaattisista ojituksista tarpeettomia. Toki voi olla viisasta johtaa ylimääräiset vedet keväällä metsiköstä pois, mutta siihen riittää yksi oja keskellä korpijuottia tai kehä- tai piirioja suon ympärillä.
(Mutu-juttu päättyy): Metsätalouden yleisen hyväksyttävyyden kannalta olisi edullista, jos kiintoainehuuhtoumaa aiheuttavia ojituksia pystyttäisiin rajoittamaan. Ruohoturvekankaat puskevat kyllä ankarasti puuta, mutta avohakkuun jälkeen myös kaikenlaista muuta kasvillisuutta: taimikon perustaminen avohakkuun jälkeen on kallista jo ilman kunnostusojitustakin, kun heinää olisi käytävä polkemassa ja hieskoivua raivaamassa.
Olen sahauttanut kymmeniä kuutioita lähinnä harmaaleppää tuppeen ja paneeliaihioksi. Kuivuu helposti ja kutistuu kovasti. Niinpä päät varsinkin tuppilankuissa tahtoo halkeilla ensimmäiseen välirimaan asti. Tästä viisastuneena satsiin korkeintaan kahta pituutta, jolloin välirimat saa päätyjen tasalle joka kappaleella.
Olen ajatellut sellaisen koeviljelmän perustamista, mihin tulisi puolet kuusta ja puolet leppää. Ensiharvennuksessa lepät energiapuuksi ja pahimmat laatuvikaiset näreet. Lepän viljelymenetelmä on vielä auki. Siemensyntyisenä voisi edetä tasatahtiin kuusen kanssa, mutta mistä kylvösiemenet? Alkaa lepät olla omilla maillakin vähissä siemenien keruuta ajatellen.
Nyt on epäselvää, onko kohde pienvesi, jonka käsittelyä metsälain 10 § ohjaa, vain ei. Raja menee nimenomaan puolessa hehetaarissa. Lainsäädäntö ei kiellä hakkaamasta vallan rantaan asti, jos ei olla ”kymppipykäläkohteella”, sertifiointikriteeristöt ovat tiukempia. Toki käytännöksi on muodostunut jo ennen sertifiointeja, että rantaan yleensä jätetään hakkaamaton kaistale.
Itse hakkuutin vajaa vuosi sitten puroon rajautuvan aukon. Metsäkeskuksen virkaihmisen ja ostomiehen kanssa käytiin suojavyöhyke nauhoittamassa ja pienen ajatustenvaihdon metsälain tulkintaan liittyen myös suojavyöhykkeeltä puita leimattiin. Motokuski toimi sitten tämän mukaan.
Metsälaki sanoo seuraavaa: ”Edellä 10 §:n 2 momentissa tarkoitetuissa erityisen tärkeissä elinympäristöissä voidaan tehdä varovaisia hoito- ja käyttötoimenpiteitä, joissa elinympäristöjen ominaispiirteet säilytetään tai niitä vahvistetaan.”
Eli tukkipuita voidaan poimia, kun tavoitteena on metsikön erirakenteisuuden ylläpito tai vahvistaminen (ja pino pitenee!) Monikerroksinen metsikkö rannassa on niin biodiversiteetin kuin maisemankin kannalta mielestäni koskematonta rauhoitusvyöhykettä parempi vaihtoehto.
Pienvesien rannat pitäisi mielestäni ottaa erityishuomioon jo harvennushakkuissa niin, että 1) luotaisiin edellytykset erirakenteisen puuston syntymiselle 2) pystypuut vahvistuisivat kestämään avohakkuuta seuraavia myrskytuulia pysyen pystyasennossa.
On surkea näky, kun viljavan kuusikon halki virtaavan puron kahta puolta on jätetty hakkaamaton kaistale, jonka ensimmäinen kohdalle sattunut rajuilma on kääntänyt vaaka-asentoon. Tämä on vastoin lain vaatimusta pienilmaston säilyttämisestä ja samalla huomattava taloudellinen menetys. Lahopuuta tulee kertaheitolla runsaasti, mutta useimpien uhanalaisten sieni- ja hyönteislajien vaatimaa lahopuujatkumoa ei ole tarjolla.
1600 vai 1800 – kymmenisen prosenttia suuntaan tai toiseen on aika pieni ero mielestäni. Muokkauskoneen kuljettaja on isossa roolissa, mättäiden määrä ei välttämättä ole täsmälleen se, mitä on tilattu. Jos istutustaimia on riittävästi, niin harmittaisi jättää hyvään mättääseen tainta asentamatta.
Itsellä on ollut linjana, että viljaville maille enemmän, laihemmille vähemmän. Turvepohjaisille maille kenties vähemmän, jos maapohjan kantavuus edellyttää talvihakkuita ja ehkä yksi harvennuskerta kiertoajan puitteissa riittäisi. Toisaalta lihavimmat ruohoturvekankaat puskee puuta (ja heinää) niin ankarasti, että suurempi istutustiheys on perusteltua.
Viime keväänä oli taimista niukkuutta ja kokeilumielessä teetätin mt+ -tyypin uudistushakkuukuviolle 800 laikkumätästä ja erikseen 800 laikkua hehtaarille, tilajakaumaltaan tasaisesti. Tavoitteena saada sekametsä: huolellisesti hyvään mättääseen istutettu kuusentaimi pärjää kilpailussa (toivon mukaan) luontaisesti syntyville koivun ja männyntaimille, kun hirvet melko varmasti tasaavat taimikkoa, jos joku koivu tai mänty pyrkisi ottamaan etumatkaa.
Syksyllä tilanne näytti olevan etenemässä suunnitellusti: kuusentaimet olivat elinvoimaisia ja laikkuihin oli ilmaantunut loppukesällä itäneitä koivuntaimia. Ja mikä hämmästyttävää, myös männyntaimia keväällä: vaikka maanmuokkaus tehtiin vapun jälkeen, männyn siemenen pääsadon jo kylväydyttyä kävyistä, oli joko maaperän siemenpankista tai taivaalta itäviä männynsiemeniä siunaantunut laikkuihin. Tulevana keväänä ja kesänä luonnollista täydennystä tulee todennäköisesti lisää.
Jpjulku kirjoitti: ”Ei varmaankaan ole tarkoitettu, että isäntä hyppii väijymässä katkontaa kesken hakkuun.” Kyllä minä ainakin väijyn katkontaa kesken hakkuun ja jos mahdollista, niin heti kohta hakkuun käynnistyttyä ja myöhemmin uudelleen. Kukaan muukaan sitä ei tee – ei edes Mhy, vaikka mainostaa itseään korjuun valvonnalla metsänomistajan etu edellä. Ei heillä ole resursseja joka leimikkoa käydä katsomassa kun puut ovat vielä levällään palstalla.
Jos ajatellaan vaikkapa, että rungossa olisi tukkiosuutta 14,5 metriä ja sallitut tukkimitat 4,3, 4,9 ja 5,5 metriä (yleensä useampia mittoja), voidaan rungosta tehdä esim. kaksi ”55”:sta tai kaksi ”49”:ä ja ”43”:n. Edellisessä vaihtoehdossa tukkia menee kuituun 3,5 juoksumetriä ja jälkimmäisessä 0,4 metriä. Kun tukit ovat kannolla moton jäljiltä, on apteerausta helppo arvioida, tienvarsikasassa vaikeampaa ja kun puut lähteneet palstalta, on se käytännössä jokseenkin mahdotonta.
Rungossa voi olla laatuvikoja, minkä vuoksi paksuuden puolesta tukin mitat täyttävää puuta päätyy kuitukasaan. Metsässä pitkällään olevista pölleistä esim. lenkouden mittaus on helppoa, myöhemmin hankalaa. Maastossa pöllejä tarkastellessa voi esimerkiksi ilmetä, että apteeraus on tehty ”varman päälle”. Sallittu lenkous on puukaupoissani yleensä ollut 1 cm juoksumetriä kohti, mutta joskus tehdyissä tukeissa lenkoutta on ollut maksimissaan puolet tästä. Lengommat rungonosat on tehty kuiduksi, vaikka ne olisivat täyttäneet kauppakirjassa sovitun tukin lenkouslaadun. Tällaisessa tilanteessa ensin asia puheeksi kuskin kanssa ja jos asia ei korjaannu, yhteyttä ostomieheen. Kyseessähän on puunmyyjän kannalta epäedullinen sopimusrikkomus.
Hakkuukoneen kuljettaja on ”puun ja kuoren välissä”: tuottavuustavoitteet on kovat ja rakkitukkia ei paranisi tehdä. Metsänomistajan etu saattaa joissain tilanteissa jäädä varjoon, mutta sitä ei isännän pidä hyväksyä. Kun asian ottaa ajoissa puheeksi, parhaimmillaan asia korjaantuu saman tien ja homma jatkuu yhteisymmärryksessä ja hyvissä merkeissä.
Metsätalous kannattaa ainakin Etelä-Savossa. Rehellisesti sanottuna en tunne metsätalouteni korkotuottoa – en tunne kolesteroliarvojanikaan, mutta molemmat ovat luultavasti hyvällä tasolla, eikä tarkalla lukemalla ole henkilökohtaista merkitystä. Korkotuoton laskeminen toki onnistuisi melko helpostikin, mutta metsänhoitofilosofiani nojaa puuntuotantoon: kirjoituspöytätyönä voidaan saada juuri sellaisia tuloksia kuin halutaankin, pitkällä aikavälillä hyväksi havaittuihin metsänhoitomenetelmiin luottaminen takaa melko varman tuloksen.
Metsätalouden päätöksenteko kulkee metsänhoito edellä: kustannustehokas uudistaminen ja maltti puukaupassa. Erityisen suoraviivaisesti en esim. uudistamismenetelmän valinnassa toimi, vain aina tilanteen mukaan: viljely tai luontainen uudistaminen. Jos vaikka kapeahko uudistuskuvio rajautuu koivikkoon, on joka tapauksessa raivattavaa lehtipuuta tulossa ja tällöin valinta on luontainen uudistaminen, kun kasvupaikka sen sallii. Jos palstalla on elinkelpoinen kuusialikasvos, voidaan se pyrkiä säästämään uudistushakkuussa ja säästää tuntuvasti metsikönperustamiskustannuksissa. Kun viljellään, on ketjun oltava nopea. Hyvin onnistuessaan istutuskuusikko on kolmen kasvukauden jälkeen metrin mittaista ja kasvaa siemensyntyisen koivun kanssa tasatahtia ja antaa pelivaraa taimikonperkauksen ajoittamisessa.
Vihkiytyminen metsätalouteen tarkoittaa, että useimmat työlajit onnistuu itseltä ilman siivunsa ottavia välikäsiä. Samalla metsätilakäynnillä voi vaikka tehdä leimikkosuunnittelun maastotyöt ja raivata taimikkoa. Investointien kannattavuuslaskenta auttaa välttämään virheinvestointeja: ei tietä kannata teettää kantamaan ympärivuotista raskasta liikennettä, jos tien vaikutuspiirissä on lähinnä talvikorjuun vaativia kohteita tai lannoitusta tehdä, jos lisäkasvu on lähinnä kuitupuuta puuston laadun takia.
Leimikkosuunnittelun teen itse ja tavoitteena on kooltaan suhteellisen isot, mahdollisuuksien mukaan korjuukelpoisuuden ja hakkuutavan mukaan yhteinäiset savotat. Tämä tuo kustannustehokkuutta puunkorjuuseen ja tuntuu näkyvän tarjoushinnoissa. Leimikoiden kilpailuttaminen on tärkeää, mutta se ei yksin riitä: erilaisten puutavaralajien, mahdollisen kantokäsittelyn erilaisen hinnoittelun jne. seikkojen auki laskeminen on merkittävässä roolissa. Hakkuun valvonta apteerauksen ja harvennusjäljen osalta on niin ikään tärkeää ja ääritilanteessa on oltava rohkeutta keskeyttää savotta, jos jälki ei ole hyväksyttävällä tasolla.
Tuet nostan, kun niitä on tarjolla. Tukieurot ovat päätöksenteossa korkeintaan vaa’ankielen asemassa, esim. taimikoita en jätä hoitamatta ajallaan kriteerien täyttämiseksi.
Lähtökohtaisesti iso kuviokoko tuo säästöjä, mutta kun mahdollisuus on pienipiirteisempään toimintaan, pienehkö kuviokoko metsäsuunnitteluvaiheessa auttaa ajoittamaan metsänhoitotyöt oikein, leimikkosuunnittelussa (pienistä kuvioista voidaan yhdistellä isoja leimikoita, saman metsikön sisällä kantavuus voi poiketa ja kenties osa voidaan hakata vaikka kelirikkoaikaan) sekä tarkentaa puustoarvioita.
Asioiden sisäistäminen paitsi asiantuntijuusmielessä, myös käytännön toiminnassa. Hakkuut enimmäkseen pystykaupalla puunkorjuu ulkoistettuna, samoin muut konetyöt. Muut työt itse metsäsuunnittelusta hoitotöihin. Taimet suoraan tarhalta, maanmuokkaus suoraan urakoitsijalta tilattuna. Lankojen pitäminen omissa näpeissä varmistaa aikataulullisesti kriittisten toimenpideketjujen viipymättömän onnistumisen.
Edit: ehkä kannattavuuden tavoittelun kannalta tärkein juttu jäi mainitsematta. Raakapuulla on ollut noin 30 vuoden välein hintapiikki: Korean konjunktuurina tunnettu 50-luvulla, öljykriisin tuoma 70-luvulla ja markkinoiden ylikuumentumisen myötä vuonna 7. Keskenkasvuistenkin tukkimetsien hakkauttaminen huippuhinnoilla olisi järkevää nyt kun lakikin sen sallii, jos vain rohkeutta olisi.
Asiaa on muistaakseni Lukessa tutkittu ja tuloksista raportoitiin parisen vuotta sitten.
Juurikääpä tarttuu kai lähinnä kuolleeseen sydänpuuhun, jota pienissä puissa on niukalti ja vaikka kantoja olisi lukumäärällisesti paljon, sydänpuupinnan kokonaismäärä jää pieneksi.
Arvelisin lisäksi, että kun kanto- ja juuripuun määrä on pienillä puilla pieni, lahoaa se suhteellisen nopeasti ja ympäröivien puiden tartuntariski jää vähäiseksi.
Silti varovaisuusperiaatetta pyrin itsekin noudattamaan.
Oman ennätyksen raivuulla taisin tehdä viitisentoista vuotta takaperin lukioikäisenä, kun työhalut oli lauantain koittaessa syksyllä kovat. Kellotaululla ympäripyöreä työpäivä mukaan lukien lounastauko ja muistaakseni kahdeksan tankillista meni, sahana silloinen ammattimallin Stihl, mallimerkkiä en tarkalleen muista. Seuraavana päivänä olo oli kuin krapulassa.
Nykyään sahana Stihl 460 neljästä viiteen tankkia päivässä luonteva tahti, jos sitä koko viikon tekee. Jos on vaikka kireä viikonloppu-urakka, niin sitten pari tankillista enemmän per päivä.
Työtahdin mittarina polttoaineen kulutus on siinä mielessä huono, että mm. terän kunto, tottumus kaasun käyttöön ja optimaalisten liikeratojen hallinta vaikuttaa merkittävästi. Isäukko jyystää tylsällä terällä kaasu pohjassa ja tankillinen hupenee nopeammin kuin minulla, joka koen terän terävyyden tärkeäksi jo työnteon mielekkyyden kannalta ja ajallaan tehtävällä raivuulla pieniläpimittaiset puut menee nurin miltei pintakaasulla.