Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Puun hinnannousu. Alkuvuodesta metsänhoidollisesti tärkeysjärjestyksessä kärjessä olleet leimikot kaupaksi, hintojen noustessa lisää leimikoita myyntiin. Jälkiviisaana voisi todeta, että olisi kannattanut viivyttää kaupantekoa. Mutta päätökset tehtiin saatavilla olevan tiedon pohjalta tarkkaan harkiten, eikä jossittelu tuo lisäarvoa prosessiin.
Vilkas julkinen keskustelu metsien käytöstä. Keskustelu ei useinkaan ole nojannut faktoihin eikä ollut rakentavaa. Jo käsitteiden tasolla on tuntunut olleen harhaisuutta, esim. hiilinielu vs. hiilivarasto. Metsänomistajana ja puuntuottajana mielellään ajattelisi, että metsää omistamattomilla ulkopuolisilla ei pitäisi olla sanavaltaa näihin asioihin. Toisaalta metsien käyttö on yhteiskunnallisesti niin merkittävä asia, että demokratiassa myös ”ulkopuolisia” on kuunneltava. Jos toiminta on avointa, rehellistä ja kestävällä pohjalla, se kestää ankarankin kritiikin.
Hyvät korjuukelit. Vaikka routaa ei Etelä- ja Keski-Suomessa vuodentakaisen alkutalven lumisateiden takia hirveästi ollut, lunta sentään oli. Vähäsateinen alkukesä tarjosi hyvät korjuuolosuhteet pitkälle syksyyn ja nyt ei kohtuuttoman paljon talvikorjuukohteita taida olla jonossa. Toisaalta nyt on ehkä taas tuudittauduttu siihen, että lunta ja jäätä talvisaikaan on, eikä heikosti kantavien maiden korjuuteknologia ole mennyt eteenpäin. Yksi tai kaksi leutoa talvea ja ollaan taas ongelmissa.
Huoli metsäntutkimuksen tilasta. Huolimatta metsäteollisuuden hyvästä vireestä ja kepusta hallituksessa, tutkimus tuntuu supistuneen entisestään. Nykyiset hakkuumahdollisuudet ja metsänkasvu nojaavat paljolti ankaraan tutkimukseen ja tulosten viemiseen käytännön metsänhoitoon. Vaikka yksittäisen artikkelin merkitys ainakin rahassa mitattuna voi olla merkityksetön, kokonaismittakaavassa tieteen tuottama viisaus on ohjannut kohti tehokkaampaa puuntuotantoa, samalla kun luontoarvojen huomioon ottaminen on vahvistunut.
Keskustelu hirvituhojen määrästä. Puuntuottajaväki tuntuu vihdoin aktivoituvan hirvieläinvahinkojen laajuudesta ja sen arvosta. Alan aviiseissa, lähinnä Metsälehdessä ja Maaseudun Tulevaisuudessa, on ollut viimeinkin kritiikkiä ylisuurta hirvikantaa kohtaan. Kun metsänomistajakunnasta valtaosa on pienmetsänomistajia, joille yksittäinen tuho ei merkitse juuri mitään ja valtaa käyttävästä organisaatiosta riippumatta herrat harrastaa keskenään veljeilyä hirvijahdeissaan, mitään radikaalia tuskin tapahtuu.
Epävarmuus. Varsinkin tukin hinta nousi, pysyykö se tällä tasolla? Jos pysyy, sahafirmoilla on tiukkaa. Ellei lopputuotteen hinta nouse, osa menee nurin ja markkinat keskittyy entisestään. Samoin sellussa, noususuhdannetta yleensä seuraa lasku.
Jean S: ”Niin eikö se rantakaista kannata ensin harventaa poimintahakkuin rahat pois -mentaliteetilla kaikkea alikasvosta säästäen ja vasta sitten joitakin vuosia myöhemmin rosauttaa se aukko siihen viereen?”
Pitkälti juuri näin kannattaisikin toimia. Nyt kun rantakaistan puusto on aukon puolelta terävärajainen, kuin veitsellä leikattu, ei tuo ainakaan minun silmää maanltakäsin nähtynä hivele. Pehmeärajainen eri-ikäisrakenteinen vyöhyke lienee myös metsän eläinten kannalta mukavampi.
Erityisesti kuusikoita ympäröivien purojen suojavyöhykkeillä eri-ikäisrakenteen syntyyn pitäisi tähdätä jo harvennushakkuilla. Avohakkuun jälkeen kun tasarakenteisen rantavyöhykkeen puustolla on taipumus kaatua rajuilman koittaessa. Lahopuuta siinä kyllä syntyy kertaheitolla runsaasti, mutta hyönteisten kaipaamaa lahopuujatkumoa ei tule. Ja mikä keskeisintä, elinympäristön ominaispiirteet muuttuu (puron varjostus) lainvastaisesti.
Varsinkin ketjun alkupuolella oli hämmästyttävän ympäristömyönteisiä kommentteja. Täytyy myöntää, että itse olen ollut enemmän ”tehometsänhoitaja”, mutta viime savotoilla olen ohjeistanut tekemään tekopökkelöitä. Motokuskeille tämä tuntu olevan vielä vaikeaa. Sahapuuksi kelpaavat pystyynkuivuneet kuuset kyllä korjaan, jos se tuntuu järkevältä. Äskettäin veistin pienen hirsirungon majavan tuottaman tulvan tappamista puista, joita oli metsäkeskuksen virkamiehen mukaan niin paljon, että ne tuli korjata pois.
Metsänomistajien vapaaehtoispohjalta lähtevä toiminta monimuotoisuuden lisäämiseksi on metsätalousalan julkisuuskuvan kannalta edullista ja luultavasti näin löydetään myös kustannustehokkaimmat ratkaisut. Viime viikolla nauhoitin 2-havennuskuviolle haaparyhmän, jossa tiheä kuusialikasvos, säästöpuuryhmäksi. Hirvien kaluamat haavat jo lahoja, niistä ei saunanlaudepuuta eikä kuranttia hirttä saa, alikasvoskuuset ovat 25 vuotta jäljessä päävaltapuustoa.
Minä en varsinaisesti ammatikseni sahaa, mutta tehokkaita ja toimintavarmoja sahoja arvostan metsätyössä yli kaiken. Sahahommissa kun nimenomaan se saha osaltaan määrittää maksimaalisen työn tuottavuuden, kunhan kahvoista pitävällä on ruista ranteessa. Jonkun kerran olen kavereiden talkoissa mökkisahoilla yrittänyt töitä tehdä, mutta vatuloinniksi se on usein mennyt.
Perjantai-iltana kun ajat muutaman sata kilometriä tiluksille ja lauantai-aamuna vetäiset sahan käyntiin… puolille päivin asti homma luistaa, mutta sitten saha sanoo työsopimuksensa irti ilman irtisanomisaikaa… lauantain aikana et enää huoltoa tai varaosia saa ja savotta seisoo myös seuraavan sunnuntain… Puolitoista vuorokautta, 75 % suunnitellusta työajasta menee hukkaan ja omatoimisesti tehdyn työn mielekkyys häviää.
Erityisesti niille metsätöiden harrastajile, kellä aikaa metsätöiden tekoon jää niukalti, suosittelisin ammattitason työkaluja. Ammattilaiset tietysti käyttää niitä lähtökohtaisestikin. Meitä on tietenkin moneen lähtöön ja onhan mukana myös puuhastelijoita, joille luonnossa olo, oman puuhapalstan hoito ja sahan hankintkustannuksissa säästäminen ovat ykkösasiat.
Edit: mutta juuri monille, tylsällä terällä ja tehottomalla sahalla nujuamiseen tottuneelle kunnon urakkapelin käteen saaminen vie työinnon ja työn tuottavuuden ihan uudelle tasolle.
Mielenkiintoista aikalaiskuvausta Rane2:n kynästä. Reservuaari-indeksi kaipaisi lennokkaampaa tarinankerrontaa, mutta itse arvostan enemmän tämmöistä maanläheistä stooria. Varsinkin näinä aikoina, kun poliittisesti kuuma aihe metsien käytöstä saa aiheesta kirjoittavat värittämään juttujaan toinen toistaan väkevämmin.
Eivät kaikki tee metsätöitä urakalla. Voihan ne metsätyöpäivät olla elämyksellisistä luonnon helmassa oloa, jolloin eväiden nauttiminen on osa kokonaisuutta.
Itsellä on tapana syödä ennen metsään lähtöä lämmin ruoka ja harvemmin otan eväitä mukaan, paitsi juomista. Ei tuhraannu aikaa syömiseen kesällä verta imevien hyönteisten riivaamana ja muina aikoina vilunväreiden hiipiessä iholle. Talvisaikaan kuuden tunnin valoisa aika on minun mielestä koitettava käyttää työntekoon, syödä voi ennen työpäivää ja sen jälkeen. Joskus kevättalvesta on tullut makkaranpaistonuotio tehtyä ja fiilisteltyä, mutta sangen harvoin.
Taitaa olla niin, että ”liiton miehiä” kukaan ei ota töihin. Ainoastaan yrittäjiä, jotka laskuttaa vain tehdystä työstä. Töitä kyllä tuntuu tekeville naisille ja miehille olevan.
Mukavaa hommaahan enskan teko on. Taas haikailen savottalle, vaikka saatuani edellisen valmiiksi taisin vannoa itselleni, että tämmöiseen en enää käsiäni iske.
Vuodessa on ehkä parikymmentä päivää, kun olosuhteet ovat kivat. Alkuvuodesta on joko lunta munia myöten tai sitten sataa vettä suunnilleen joka päivä. Kevättalvesta saattaa olla jokunen kuiva päivä, nämä ovat upeita olla metsässä. Kesällä sataa vettä tai on kuuma. On itikoita tai paarmoja, joskus molempia yhtä aikaa. Sitten tulee hirvikärpäset. Ensimmäisten yöpakkasten jälkeen on taas ehkä muutama päivä, kun kelit ovat nautinnolliset.
Suorittavan portaan kanssa olen samaa koulukuntaa ajourien teon filosifiasta. Maataloustraktorimiehillä ajatin puuni vuodet 0 – 15, sen jälkeen metsäkoneet ovat homman hoitaneet.
Kun kesällä vuonna 5 harvensin yhtä kynnöspenkkiin istutettua peltokoivikkoa, ajoin puut itse Massey Ferguson 135:lla ja kun puiden istutusriviväli oli 2,5 m, ei 165 cm leveälle koneelle tarvinnut uraa avata ollenkaan. Ajattelin, että tämähän on aikanaan fantastinen kohde koneelliselle korjuulle: uran voi avata vapaasti sinne, minne se sattuu tulemaan, kun pystyyn jäävä puusto on laadultaan huippua. No, tein sitten kakkosharvennuksen itse ja enää en viitsinyt ajaa itse, kun vaneritukin kokoluokkaa olevia pöllejä ei huvittanut lavalle käydä keluamaan. Kun yhden puurivin joutui rinteestä ottamaan nurin, on urat nyt paikoin 7,5 m. leveitä. Tämä ei juurikaan harmita, liian tiheältä se kyllä taas pääpiirteittäin näyttää, vaikka kakkosharvennuksesta on vasta kolme vuotta aikaa ja koivikon rkl. 400. Älä siis harmittele uralta kaadettavia hyviä puita: se toiseksi hyvä uran varteen jäävä kyllä lihoo siinä.
Joten prinsiipit ensiharvennukselle aikovalle ensikertalaiselle: homma voi alkaa tuntumaan raskaalta. Ajatus ei tunnu kirkkaalta ajouran sijoituksen kanssa, sopiva harvennusvoimakkuus askarruttaa, menee miettimiseksi ja tulosta ei synny. Urakka tuntuu toivottomalta. Neuvoni: älä mieti, vaan tee. Pohjapinta-alaa ja runkolukua samoin kuin ajouraleveyttä on helppo mitata, luota mittaustuloksiin ja Tapion suosituksiin, jos niiden mukaan haluat toimia. Vaikka tuntuisi, että tulee tehdyksi liian rajua jälkeä. ”Luonto korjaa metsänhoitajan virheet”. Kun tulee paikka, jossa mietit kumman puun ottaisit nurin – tekisikö varsinainen ammattimies paremmin – todennäköisesti on yhdentekevää, kumman puun otat nurin. Asian jahkailu osoittaa, että päätöksentekoon on paneutunut. Ja tee päätös. Molemmat on hyviä. Allejääneet ja etukasvuiset nurin, se on selkeää. Sitten kun hyviä puita on rinta rinnan, niin latvukset irti toisistaan.
Hakkuun jälkeen asiallisten ajourien myötä saattaa tulla myönteistä palautetta konekuskilta. Ja viisitoista vuotta myöhemmin seuraavilta konemiehiltä. Juo kahvit tai ota viskipaukku, mistä nyt satutkaan tykkäämään. ”Kaikki, paitsi metsänhoito on turhaa”.
4,5 ha 80 v. koivikon päätehakkuu on minun kohdalle osunut mittavin koivuleimikko. Vuosituhannen vaihteessa metsurit teki ja enimmäkseen sieltä vaneritukkia lähti. Ja omakotitalon polttopuut moneksi talveksi, kun apteeraus oli tarkkaa ja lumppeja tekivät.
Jos hyvästä koivikon avohakkuuleimikosta Etelä-Suomessa lähtee se 300 kuutiota hehtaarilla, vastaavasta kuusikosta tulee 600 kuutiota. Koivikon lyhyellä kiertoajalla leveillään, mutta parikymmentä vuotta lisää kiertoaikaan ja kuusikosta samalla huippupohjalla on hakattavissa puolta enempi puuta. Ja enimmäkseen tukkia – koivulla tukkiprosentti tahtoo jäädä poikkeuksetta alemmas. Omalla kohdalla maksimi sekapuukoivulla on reilut 70.
Ensiharvennuksella koivukuidun hinta on keskimäärin samaa luokkaa havukuitupuun kanssa (suurin osa tulee sekapuuna) – vaan kun se koivikko on harvennettava jo 12 metrin pituusvaiheessa, jos pystyynjäävien runkojen toivotaan järeytyvän kunnolla – kertymä ja rungon keskikoko jää pieneksi ja sitä myötä kantohinta on pieni.
Oikein hyvällä kasvupaikalla, rajusti aiemmin harvennetuissa koivikoissa voi kakkosharvennuksella tulla jo vaneritukkia. Kuusitukkia tulisi moninkertainen määrä.
Kauppaneuvotteluissa taistelet sitten harvennuskoivikon kanssa siitä, otetaanko tukki 20 vai 18 senttiin sillä välin, kun naapurin isäntä pyörittelee peukaloitaan myytyään kuusikon, missä tukin minimilatvaläpimitta on 16 cm.
Toisaalla olet onnistunut kasvattamaan kuusikon seassa laatukoivuja tilan kulmalla puolen hehtaarin alalla ja ryhdyt etsimään niille ostajaa. Itä-Suomessakin voi mennä viisi vuotta, ettei paikallisesti tyvikoivulle ole markkinoita. Ja kun lopulta ostajan löydät, löytyy niitä kuusikon seassa kasvaneita tyvikoivuja kolmannes niistä sadasta hehtaarilla kasvaneesta rungosta, ja nimenomaan niiden tyvet, eli ehkä kymmenen kuutiometriä, ts. puoli nuppikuormaa.
Että kannattaako koivun kasvatus? Osa meistä, kuten minä, janoan haasteita!
Metsä-Masa kirjoitti asiaa tukkipituuksien merkityksestä. Ja mieluummin ainakin itse myyn sata vuotta kasvatetun puun paikalliselle sahalle kuin sellufirmalle, tiedä vaikka päätyisi sellupataan. Ja ennen kaikkea sahafirmojen ansiosta tukin hinta on korkealla.
Yleisen käsityksen mukaan sahat ottaa tukin tarkasti, ja tämä sataa metsänomistajan tilipussiin. Omalle kohdalle on sattunut myös päinvastaisia esimerkkejä. Suoraan sahalle urakoiva moto on välttänyt viimeiseen asti rakkitukin tekoa ja pöllinpituudet ovat painottuneet hyvin vahvasti yhteen tai kahteen mittaan. Vastaavasti silloin tällöin sellufirmojen savotoilla paperilla sovittujen laatukriteerien käytännön tulkinta ja soveltaminen on toteutunut metsänomistajan eduksi (ts. sahatukkien joukossa on ollut pituusakselin suhteen banaanin muotoisia pöllejä ja vaneritukkikasassa kampiakselia muistuttavia. Saha-sellutehdasintegraatilla raakkitukilla ei liene pitkä matka kattilaan, ellei koko kuormaa peräti suoraan ajeta massatehtaan porteista sisään, kuten näinä aikoina vaikuttaa olevan yleistä.