Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Uljaiden kangasmaamänniköiden hoitoon tulee suhtautua täysin eri tavalla kun tympeisiin, ilottomiin puupeltokuusikoihin. Kun nuoruusvaiheen kasvatusasento on ollut tiheä, ensiharvennus on viisasta tehdä hyvissä ajoin ja laatuharvennusperiaatetta noudattaen. Jo tässä vaiheessa pitää alkaa suunnitella aikanaan koittavaa uudistushakkuuta. Metsänhoitaja merkitsee tulevat siemenpuut metsikköön niin, että niiden ympärillä metsikkö harvennetaan normaalia harvemmaksi. Näin puille luodaan edellytykset kasvattaa pitkä latvus ja vahva juuristo siemenpuuhakkuun jälkeisiä olosuhteita ja käpyjen tuotantoa silmällä pitäen. Harvennukset tehdään Vuokilan oppeja seuraten, maltillisina männyn hitaan harvennusreaktion takia. Nykyopein hakkuukypsään petäjikköön tehdään vielä väljennyshakkuu, minkä myötä parhaat puut järeytyy entisestään ja tulevat siemenpuut vahvistuvat kestämään tulevia rajuilmoja ja tuottamaan runsaasti lihavia siemeniä. Siemenpuuhakkuun ajoitus hyvän siemenvuoden kohdalle ja kevyt maanmuokkaus perään. Siemenpuiden poisto paksun hangen aikaan viimeistään viisi vuotta uudistushakkuusta.
Minulla ei ole ainakaan ollut mitään ongelmia allekirjoittaa puukauppoja sähköisesti. Sitä paitsi atk-kulut ovat verovähennyskelpoisia. Olen järkeillyt asian niin, että arvioin kulut käyttöarvon mukaan: vaikka tietokoneen viihdekäyttö on ajallisesti mitattuna monin verroin runsaampaa kuin metsätalouskäyttö, on jälkimmäisen arvo tuntuvasti suurempi.
Harvassa kasvatusasennossa suurempi osa kasvusta menee oksiin ja juuriin ja tämä on pois runkopuun kasvusta. Lisäksi kun otetaan huomioon, että varttuneiden kuusikoiden alaharvennus ei juuri pystyynjäävien päävaltapuiden kasvua enää paranna ja korjuuvaurioiden ja myrsytuhojen riski on olemassa, olen tullut siihen tulokseen, että yli 45-vuotiaita kuusikoita ei juuri kannata harventaa, kun runkoluku on 700 tai alle. Jos päätehakkuulla olisi se 700 kpl 700 l runkoa hehtaarilla, niin kuutioita on 490 ja tukkiprosentti ilman laatuvikoja 90. Avohakkuulla tukin hinta noin 10 e/m^3 harvennushintaa parempi ja uudistamista helpottaa se, ettei tiheän kuusikon alla ole kasvanut juuri muuta kuin sammalta.
Puisissa rakennuksissa kuitenkin perusasia on, että katto ja perustukset ovat kunnossa, eikä puu, vaikka miten hyvää olisikin, pääse läpikotaisin kostumaan ja lahoamaan. Vaikka monet ovat sitä mieltä, että ennen vanhaan osattiin rakentaa hirrestä ja puu oli hyvää, niin ehkä 99 % rakennuksista on lahonnut sijoilleen tai purettu kelvottomina rötisköinä pois.
Puun lahonkeston merkitys korostuu niissä kohteissa, missä kastumista ei voida rakenteellisesti täysin välttää, kuten räystään otsalaudat ja ikkunan puitteet. Ja näissäkin lahonkesto tulee merkitykselliseksi vasta sitten, kun mahdollinen pintakäsittely on rapistunut, eli huoltomaalaus laiminlyöty. Kai niitä sata tai viisikymmentä vuotta vanhoja ikkunanpokia oltaisiin huollettu ja huollettaisiin, jos se nähtäisiin järkeväksi. Tahtoo vaan olla niin, että 1970-luvulla 150 vuotta aiemmin alkunsa saaneesta puusta tehdyt karmit ja pokat ovat kokonaisuutena niin vetoisat ja huoltomaalaus työläs, että järkevämpää vaihtaa koko ikkunat, jos ja kun historiallisia arvoja ei liiemmin ole.
Itse harrastan rakentamista paitsi leipätyönä metsätalousyrittäjyyden ohella, myös nikkarointia harrastuksena. Hienompaa on tehdä tiheäsyisestä männystä kuin nopeakasvuisesta puusta. Valitettavasti iso osa hyvästäkin puusta tuntuu menevän sellaisiin kohteisiin, joissa huonompikin välttäisi.
Kun säästöpuiksi on omilla mailla tapana ollut jättää ensisijaisesti komeita, pitkälatvuksisia mäntyjä, ovat ne avohakkuun jälkeen ottaneet melkoisiakin tuottavuusloikkia kasvussaan. Viime aikoina olen enenevässä määrin ryhtynyt niitä jättämään, erityisesti teiden varsille, mahdollisia tulevia käyttötarpeita silmällä pitäen. Hivenen epäselvää toki on, että jos sertifioinnin vaatimukseen nähden jätän tuplamäärän puita pystyyn aukolle aikeissa ottaa puolet myöhemmin nikkarointipuiksi, niin ei kai niitä vaan tulkita pysyvästi pystyssä pidettäviksi? Kai siihen joku neuvotteluratkaisu tarvittaessa löytyy, eihän niistä väkevistä petäjistä toukille ole apetta satoihin vuosiin.
Sahat ovat valitelleet tukin keskimääräisen koon pienenemistä. Kyllähän ne varmasti mielellään paksumpaa puuta sahaisivat, jos sitä olisi riittävästi tarjolla. Sahalinjoja ei vaan kannata mitoittaa paksulle puulle, jos sitä ei ole tarjolla riittävästi. Niinpä linjat on rakennettu sahaamaan suhteellisen pientä puuta vauhdikkaasti.
Puu kasvaa parhaiten Häme – Keski-Suomi – Savo -akselilla. Kuinka ollakaan täällä on myös paksulle kuusitukille mekaanista jalostusta: kertopuu- ja vaneritehtaita. Ei mene järeäkään näre sellukattilaan.
Ja jos mietitään, kannattaako sitä erikoisen järeää puuta ylipäätään sahata – jos 60 vuotias puu on 60 cm paksu – niin siinähän lustonleveys on 5 mm. Ts. ”höttöä”. Kertopuussa tai vanerissa kylkeen yleensä sattuu hitaampikasvuinen viilu.
Tällä viikolla olen rakennellut Pölkyn ja Verson leimoilla olevista C24- lujuusluokan koolingeista. Pölkyn kuusisahatavarassa lustonleveys on noin 1,5 mm. ja Verson puussa 3 mm. Ero on selkeä, edellinen on raskaampaa ja jäykempää, vaikka onkin samat leimat kylkeen lyöty. Luultavasti Kainuun puista osa yltäisi korkeampaankin luokkaan, mutta tuolle peruslaadulle on rautakappatavarana enemmän kysyntää, joten kannattaa iskeä samaan nippuun. Molemmat vääntyilee ankarasti, mutta nopeampikasvuinen on hempompi oikaista suoraksi. Osa vääntyilystä johtuu siitä, että kappaleet on todennäköisesti ensin kuivattu kakkosnelosina, mitallistettu ja halkaistu kakkoskakkosiksi, jolloin kuivauksen aiheuttama sisäinen jännitys on epätasainen.
Kantaviin rakenteisiin tulevat kappaleet sahataan puun keskeltä, ns. sydäntavara. Latvasta viisitoistasenttinen tukki antaa kaksi kakkosnelosta, vähän paksummasta puusta saadaan kakkoskutoset tai useampi ja sen leveämpää lankkua harvemmin nykyään käytetäänkään. Ts. ensiharvennuksessa pystyyn jäävissä, eteläisessä Suomessa rinnankorkeudelta 17 cm kuusissa tyvitukista aikanaan viipaloitava sydäntavarasahe on enimmäkseen jo kuoren sisäpuolella 30-vuotiaassa metsässä. Rungon yläpuoliset tukit toki muodostuvat myöhemmin.
Kun metsiä hoidetaan alaharvennusperiaatteella, eikä varsinkaan kuusen oksaisuuslaatuun (joka indikoi lustonleveyttä) perinteisesti ole kiinnitetty huomiota, päätehakkuilta tuleva tukki on sitä nopeimmin kasvanutta ja harvasyisintä. Tehometsänhoitaja paukuttelee henkseleitä, mutta jääkö ”mustapekka” käteen tätä menoa?!
Järkevä, korkolaskennan perusteet tunteva metsänomistaja harvemmin kasvatuslannoittaa nuorta metsää, joten lannoitusta tuskin voidaan syyttää liian nopeakasvuisesta puusta. Kakkosharvennuksen jälkeen tehty lannoitus nopeuttaa kasvua ja järeyttää puuta niin, että päätehakkuu voidaan tehdä aiemmin ja lisäkasvu on pintalautoja ja selluhaketta.
Saunapaneelissa nopeakasvuisuus ei ole haitta; pidemminkin hyöty, kun selkää ei polta. Ja jos lannoitus nopeuttaa kasvua niin, että 2 mm lusto säilyy samanvahvuisena puun ikääntyessä tai nousee 2,5 mm:iin, niin lujuuden näkökulmasta tällä ei ole suurta merkitystä.
Kun kuusikosta tukkia alkaa tulla lähinnä vasta 2. harvennuksessa, noin 45 vuoden iässä, nyt tarkastellen tulevina vuosikymmeninä hakattavan sydäntavaran laatuun ei voida enää vaikuttaa. Aika näyttää, maksetaanko hitaammin kasvaneesta puusta paremmin. Jääräpäiset metsänomistajat ovat usein jättäneet taimikkojaan suosituksia tiheämmiksi. Itse olen levollinen.
Viime viikkoina vallinneet korjuukelit kannustaa ainakin minua kesähakkuisiin. Etelä-Suomea myöten puut ovat olleet niin lumisia, että näkyvyys harvennushakkuilla on huono. Latvusta ei näekunnolla, pitkälatvuksisella kuusella lähes koko runko saattaa olla näkymättömissä. Ja kun puun ottaa nurin, kevyt lumi pöllyää pitkän aikaa. Solakan puun latvaan kun alkaa kertyä lunta toispuoleisesti, tulee sitä lisää sinne päälle ja sopusuhtainen, symmetrinenkin runko vaikuttaa lengolta. Mistä sitä tietää hakkuulla, mikä niistä oikeasti on suorin?! Ja kahdessa vuorossa tehtäessä vielä puolet työajasta pimeällä. Routaakaan ei taaskaan juuri ole.
Kesällä näkyvyys on ihan eri tasoa ja edellytykset hyvään puuvalintaan harvennushakkuilla tämän myötä kertaluokkaa paremmat. Kuljettajien ammattitaidon, konetekniikan ja kohdevalinnan kehittymisen myötä korjuuvaurioita ei juuri talvihakkuuta enempää kesällä tule (jos siis nämä ovat kunnossa). Eikä hangen takia pitkiä kantojakaan jää.
Stihl 460 -sahoissa kaasuvaijeri jäätyy alkutalven pikkupakkaskeleillä, enkä ole ratkaisua löytänyt. Monen sortin öljyjä yrittänyt ujuttaa vaijerin suojaputkeen, tuloksetta.
Muovipussi kaasukahvaan voisi olla ratkaisu. Toinen vaihtoehto porata reikä kaasuvaijerin letkun puoliväliin ja työntää voiteluainetta paineella siinä niin, että koko vaijeri on rasvan ympäröimä.
400 km on kotiosoitteesta matkaa palstoille, mutta myös siellä on katto pään päälle ja keskimääräinen etäisyys n. 15 km.
60 km ajomatkan säteellä olevilla tiloilla käynti päiväseltään on matka-aikojen puolesta minulle ok. Lähellä olevilla saattaa poiketa kesällä illansuussa ihmettelemässä taimien kasvua ja istutussesongin aikaan pistäytyä pihassa syömässä kesken päivän.
Mahdollisten majavien tihutöiden tarkkailu on ainoastaan ainoa tähdellinen syy, miksi viikottaisia tarkastuskäyntejä ylipäätään on järkevä tehdä, ja hakkuiden valvonta tietysti.
Vaikka matka-ajat ovatkin etäpalstojen hoidossa isommat, työn tuottavuus käytettyyn kokonaisaikaan nähden on parempi. Muuten vaan ei tule matkaan lähdettyä, yllättävän iltapäiväkuuron takia ei viitsi lähteä pois ja päivän päätteeksi vielä nauhoittaa leimikon = tehokkuus on huipussaan.
Ostohintahan kannattavuutta ajatellen on avainasemassa, ei etäisyys. Ja lähekkäisten palstojen tuomat synergiaedut varsinkin puukaupassa.
Hankintasavottaa teen lähipalstoilla lähinnä harrastuksena ja ajatan puut vierailla. Päätoimiselle hankintamiehelle tai ns. puuhapalstojen hoitajalle lyhyen etäisyyden merkitys on ymmärrettävä seikka. Onhan siinä tietty vaivattomuutensa, jos voi Valmetilla ajaa suoraan pihasta palstalle ja käydä syömässä lounaan pöydän ääressä.
Muutamia satoja jalopuiden taimia olen kasvattanut, enimmäkseen tammea ja vaahteraa. Sekä kennoissa että kasvimaalla. Kennoissa etuina mm. se, että huhtikuussa kaupunkiresidenssin parvekkeelle perustetun viljelmän saattoi siirtää paria kuukautta myöhemmin liki puolimetrisenä lähemmäs tulevaa istutuspaikkaa. Haittapuolena se, että pari yllättävää hellepäivää eikä ketään kastelemassa -> taimet nääntyivät. Penkkiin istutettuna kastelun suhteen on vapaampaa, mutta riesana on taistelu rikkaruohoja vastaan ja hyvin tunnetut avojuuritaimien haasteet viljelyketjun alkupäässä.
Olen itsekin pohtinut myös metsäpuiden taimien kasvatusta omatoimisesti. Taimitarhataimen laatu on tänä päivänä huippuluokkaa, laatutekijät tuskin puoltaa tee-se-itse-toimintaa. Taimien kasvatus on työlästä, paljon pikkutöitä kylvöstä alkaen, ja aikataulullisesti sidottuja. Ts. pitäisi mielellään asustaa taimitarhan kupeessa. Teollinen taimituotanto on kilpailtu ala. En keksi, miten omatoimisesti puuhastellen halvempaan hintaan pääsisi, jos omalle työlleen katsoo järkevän hinnan.
Toisaalta taimien kasvatus voi olla antoisa harrastus. On hienoa aikanaan nähdä metsän nousevan itse kylvetyistä siemenistä kasvaneista ja hoidetuista taimista.
Vuosituhannen alussa ajoin omalla MF 135:lla muutaman savotan lähinnä peltokoivikoiden ensiharvennuksilta, kuormaus käsipelissä. Pinonhan olisi saanut ladottua hyvinkin tiiviiksi 3-metrisistä ropseista. Tietenkään en niin tehnyt, vaan koivuropseille tyypillistä lenkoutta hyödyntäen aikamoisia onkaloita syntyi pinon sisään niin, että pinonpäät näytti asiallisilta. Eihän se sen tiiviimpi olisi ollut koneellisesti tehtynäkään, mutta kun tienvarsimitassa se kiintotiheysprosentti (vai mikä se oli) ei ostomiesten arvioissa juuri vaihdellut, niin reilu peli tällä tavalla sekä ostajalle että myyjälle.
Nykytekniikallahan voisi ottaa pinon päästä valokuvan ja atk:lla laskea pöllinpäiden pinta-alan suhteessa kehystilavuuteen. Referenssimittatikku kuvaan mukaan, niin päästäisiin absoluuttisiin arvoihin. Vaan kehitys on kulkenut kuormainvaakamittaukseen, mikä hyvä menetelmä sekin.