Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Saattaisihan se mäntykin käydä, kunhan ei ois sydänpuuta ja ilman oksia.
Oma suosikkini on vähäoksainen kuusi. Kotimainen puu, ei ime likaa toisin kuin vaikka haapa, joka sitä paitsi tahtoo mielellään vääntyilläkin miten sattuu. Tuontipuissakaan ei kokemukseni mukaan ole kuusen veroista.
Timpalle vastaisin, etta samat päämäärät ovat meilläpäinkin ja myös itsellä. Vaan jos metsätaloutta ammattimaisesti meinaa pyörittää, niin näkisin, että omalle työllekin on laskettava hinta.
Kyllähän näitä ukkoja piisaa, mitkä ovat esimerkiksi väsymättä taistelleet kuivatakseen suon, sitten tehneet uupumatta töitä saadakseen sinne täystiheän metsän, mitä sitten ovat lannoittaneet kerta toisensa jälkeen, jotta puu kasvaa.
Nostan hattua niille, ketkä tekevät ”paljon työtä” metsiensä hoidon eteen, mutta älkää nyt ainakaan nuorempi väki tehkö tätä talkoolla.
Yli ajan ja paikan tasainen eri-ikäisrakenteinen puusto lienee yhtä äärimmäinen tila, kuin puuviljelmä. Mänty ja koivu ei uudistu Etelä-Suomen viljavilla mailla ilman latvuksen rajumpaa avaamista, eli vähintään kaistalehakkuita tai isoja pienaukkoja. Kuusikossakin tasaisen eri-ikäisrakenteen ylläpitäminen on vaativaa.
Tärkeä olisi päästä eroon keskustelua vaivaavasta mustavalkoisesta asetelmasta. Jatkuvan kasvatuksen ja viljelymetsätalouden välille sisältyy lukemattomasti kohteen mahdollistamia ja metsänomistajan tarpeiden mukaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi luontaisesti taimettuneet reunametsävyöhykkeet aukkojen ympärillä ja reheväkasvuiset kuusialikasvokset viljavien maiden koivikoiden ja männiköiden alla. Viisainta olisi välttää liiallista kaavamaisuutta, nyt kun viimein laki sen sallii.
Puumarkkinoita ja käytännön metsänhoitoa yleisesti ajatellen, eiköhän raha tässäkin asiassa toimi vahvimpana ohjaajana. Poimintahakkuuleimikoiden puulle korjuukustannuksia vastaava pystykauppahinta toivottavasti löytyy ja pikku hiljaa kokemus ja ymmärrys menetelmästä karttuu. Aika näyttää, mihin suuntaan kehitys vie.
Nimimerkki Puun takaa kirjoitti, että ”Jatkuva kasvatus kun ei ole luonnonmukainen menetelmä”. Tämä pitää paikkansa.
Satakunta vuotta sitten, kun metsänhoidon kysymyksiä alettiin täällä miettiä, puhuttiin ”apuharvennuksesta”. Eli kasvussa
jälkeen jääneitä puita hakattiin kajoamatta juuri elinvoimaisiin puihin, mikä vastaa lievää alaharvennusta. Tämä saattoi
olla luonnonmukaista metsänhoitoa, mutta ei välttämättä omistajan tai kansantalouden intressien mukaista.Metsä poikkeaa esimerkiksi pellosta tai vauvasta siinä, että se ei yleensä kaipaa hoitoa tullakseen toimeen. Pelto muuttuu Suomen olosuhteissa metsäksi, jos sitä ei kynnetä tai niitetä säännöllisesti.
Metsänhoidon käsite olisikin ymmärrettävä niin, että se on puuston kehityksen ohjailua omistajan tarpeiden näkökulmasta, mikä ei välttämättä ole linjassa metsän luontaisen kehityksen kanssa. Etukasvuisella männyllä on paalupaikka päästä jatkamaan sukuaan, mutta tämä ei vastaa talonrakentajan tai puusepän ja tätä myötä metsänomistajan etuja. Näillä perusteilla tuo mänty on viisasta kaataa taimikonhoitovaiheessa tai viimeistään ensiharvennuksessa nurin.
Metsänhoito käsitteenä olisikin ymmärrettävä ensisijaisesti ihmisten tarpeita palvelevana toimintana, missä puuston kehitystä ohjaillaan vastaamaan tarpeitamme. Jos tavoitteena on pitää mökkitontti alati puustoisena, välttää uudistamiskustannuksia tai hakata tasaisesti enimmäkseen tukkipuita, voi eri-ikäismetsätalous olla perusteltu vaihtoehto.
Tässä korostuu metsänhoidollinen osaaminen: taito ohjata metsän luontaista kehitystä niin, että se vastaa toivottuja päämääriä. Vähempikin viisaus riittää alaharvennusten, avohakkuun ja viljelyn tekoon.
Kuten viestiketjussa on jo kirjoitettu, kannattaa mahdollista kuusettumista tarkkailla ja välttää. Yksi syy siihen, että harsintahakkuisiin alettiin aikoinaan suhtautua kielteisesti oli se, että viljavuudeltaan männynkasvumailla harsinnat johtivat usein kuusettumiseen. Kuusen kasvu taantuu karuilla mailla jopa ennen tukkipuukokoa ja samalla estää männyn uudistumisen.
Asia ei ole uusi, vaan se on ymmärretty jo ajat sitten, esim. Sarvas, R. 1944. Tukkipuun harsintojen vaikutus Etelä-Suomen yksityismetsiin. Valtioneuvoston kirjapaino. 255 s.
Kuten Roisto Reipas kirjoitti, voi liian kiereä palautusjousi olla syynä ennenaikaisiin irtoamisiin.
Vaikka mitan huolto-ohjeissa painotetaan sitä, että nauha pitäisi puhdistaa aika-ajoin pihkasta ja samalla rasvata, ymmärsin tämän asian tärkeyden vasta oivallettuani sen takana olevan syyn: Kun nauha kelautuu rullalle, se ei mene heti tiukasti, vaan liukuu seuraavan kerroksen suhteen kiristyessään tiukemmalle. Jos pihkan ym. lian takia kitka on kova, pitää jousta kiristää, jotta mitta palautuu koteloon kokonaan. Näin ollen mitta on todellakin syytä puhdistaa aika-ajoin esim. lakkabensiiniin kostutetulla rievulla.
Terävä koukku on itellä pureutunut jäiseenkin puuhun. Ja kun se on terävä, niin mitan jousivoima riittää esijännitykseksi, sitä ei juuri tarvitse painaa kiinni. Kahta mallia niitä kippikoukkuja on ollut, Bahcon malli (tummaa rautaa) on tuntunut pysyvän terässään paremmin kuin toinen, kirkasta metallia oleva.
70-luvulla nykyohjeisiin nähden tiheään istutettua muutaman aarin lehtikuusikkoani olen pariin otteeseen harventanut, molemmilla kerroilla kenties liian myöhään ja harvennustarvetta olisi jälleen.
Havaitsin, että sydänpuun osuus on iso yllättävän pienilläkin puilla. Lehtikuusellahan se sydänpuu erottuu pintapuusta jo tuoreesta kannosta, männyllä vasta kun sydänpuu on punertunut ilmeisesti valon vaikutuksesta ja kuusella ei suoraan visuaalisesti erotu myöhemminkään.
Elävän latvuksen koko lienee sidoksissa sydänpuun määrään: vettä ylös kuljettavan pintapuun osuus määräytyy pitkälti latvuksen vedenhaihdutuskapasiteetin mukaan. Tämän myötä suhteellisen pienillä ja tupsulatvaisilla lehtikuusilla sydänpuun osuus oli jo iso.
Suomen viljelylehtikuusikoiden lustonleveys tuntuu olevan aivan toista luokkaa siperiassa kasvaneisiin verrattuna. Paitsi että mekaanisessa lujuudessa on varmasti eroa, nopeakasvuisuus merkitsee sitä, että sydänpuun muodostuminen on hitaampaa ja pystykarsinta on välttämätöntä laatutukin tuottamiseksi.
Varsinaiseen kysymykseen en osaa vastata, mutta itsellä ainakin siirtyminen perinteisestä saksimallisesta koukusta kippimalliseen romahdutti mittojen katkeilun.
Saattaa olla, että kyse on ammattitaidon puutteesta, mutta saksimallin koukku usein joko irtosi ennen aikojaan tyveltä irti tai tarttui niin tiukasti kiinni, että sitä piti sitten voimalla nykiä irti. Kippimallisella koukulla irtoamisen edellyttämä nauhan jännitysvoima on kuta kuinkin vakio eikä juurikaan sidoksissa siihen, miten koukku on viritetty kiinni.
Korkealle on kyllä hirvenliha arvostettava, jos minunlainen metsänomistaja katsoo tilanteen olevan oikeudenmukainen. Kymmeniä hehtaareja männynkasvumaita on vallitsevan hirvipolitiikan takia epämääräisen kuusi-koivusekametsän vallitsemia.
En tiedä, mikä on käytäntö eri puolilla maata, mutta ainakin meilläpäin maanvuokra on kutsu buffet-tyyppiselle hirvipaistille syksyllä. Alkoholipitoiset juomat on tietysti maksettava itse. Tiluksille kaadetuista hirvistä saa lisäksi viiden kilon lihasatsin bonuksena. Fileitä on turha odottaa.
Korvauksia voi tietysti hakea. Sitä kun pariin-kolmeen kertaan olet männyt istuttanut ja hirvet on ne tärvelleet, alkaa sinnikkyys olla koetuksella. Periaatteessahan valtio maksaa korvauksia hirvituhoille. Käytännössä kriteerit tuelle ovat tiukat. Vain kolmen vuoden aikana tärvellyt taimet luetaan mukaan, vaan hirvetpä eivät yleensä tee tihutyötään urakalla.
Ne usein aloittavat sen jo taimien ollessa puolimetrisiä ja jatkavat sitä niin kauan, kuin mahdollisesti varttansa jatkamaan kyenneet puut ovat hirvien ulottumattomissa. Ja tarkastusta tehtäessä luetaan myös latvanvaihdon tehneet mutta sinänsä elivoimaiset männyt, kitukasvuiset hieskoivut ja näreentarrit kasvatuskelpoiseen puustoon.
Korvaus kattaa ”metsänviljelyaineiston” ja tehdyn työn nimellisesti, mutta korkotappio jää metsänomistajan harteille. Tilannetta voisi verrata siihen, että talosi poltetaan ja korvauksena saat paketin lankkua ja kehotuksen rakentaa uusi kämppä.