Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Merkillisen paljon tuntuu palstalla olevan raittiusväkeä. Olut,-pari illassa: Varma seuraus on alkoholisoituminen, mikä puolestaan vääjäämättä johtaa eukon hakkaamiseen, autolla ajeluun humalapäissään, perintömetsien hävitykseen uhkapeleissä ja metsien myynti kostean harrastuksen rahoittamiseksi johtaen ennen pitkää perikatoon?
Onko nyt näin, että kirjoittelijoiden enemmistö koostuu maaseudun ukoista, joiden murheena on kylänraitilla paikalliseen kaljabaariin matkalla oleva, päihteisiin sortunut nuoriso, nohevan aineksen lähdettyä opintojen perässä kaupunkeihin?
Tutkimusten mukaanhan kaupunkien akateemisesti koulutettu väki juo sangen tasaisesti arkenakin, kun taas toisaalla tapana on hankkia se perjantaipullo ja juoda se yhtä kyytiä.
Tämä on toki linjassa palstan yleisen konservatiivisen linjan kanssa. Jos joku esittää jotain avohakkuu – kuusenviljely – alaharvennus -linjasta poikkeavaa, niin oitis ollaan tuomitsemassa 🙂
Kuten metsänhoitaja Huovinen aikoinaan kirjoitti, niin suuri vastuu on viinaan menevällä väellä kansantalouttamme ajatellen. Keskimääräinen alkoholinkulutus on sittemmin noussut, joten viinamäen miesten taakka tässä yhteisessä urakassa on entistäkin kovempi. Putelitolkulla on väkijuomia siihen kykenevien miesten juotava, jotta budjetoitu verokertymä alkoholituotteiden suhteen saadaan katettua! Muuten koittaisi kansakoulunopettajille ja kunnalliskotien hoitajille pitkät lomat ja kovat ajat!
Hahaa, samoja kokemuksia itellä. Uuden palstan oston myötä tienrakennus tuli ajankohtaiseksi, kun kilometrin metsäkuljetusmatka on tämän päivän puulogistiikan kannalta Etelä-Suomessa liikaa.
Tielinjaus koukaten naapurin palstan kautta olisi ollut teknillis-taloudellisesti järkevin vaihtoehto, mutta naapurin isäntä ei siihen suostunut. Tie oli linjattava oman palstan kautta, ampuen kiveä ja suopainanteita ylittäen. Viimein valmis tie vei kesäkorjuukelpoisille leimikoille.
Nähtyään pitkät pinot uuden tien varressa, yhteistyöhalut yllättäen lisäätyivät rajusti. Painoarvo neuvottelutilanteessa oli kuitenkin muuttunut.
Savottapäivän jälkeen, päivällisellä ruokajuomana olut on parhaimmillaan! Tuo sinänsä arkipäiväinen päivälliskokemus on enemmän kuin osiensa summa! Ehkä toinen saunan jälkeen ja vielä viskitilkka yömyssyksi! Ja sama myös kotona kaupungissa.
Terveenä olen pysynyt, viimeksi olin lääkärin vastaanotolla armeijassa. Ja siitä on pitkälti toistakymmentä vuotta.
Yhistyksen metsurin kanssa samoilla linjoilla. Jonkun vanhan laatumännikön suojelu on merkityksetön sahojen kokonaispuuntarvetta ajatellen. Sitä paitsi vanhoja petäjikköjä soisi jäävän sinne-tänne pystyyn jo senkin takia, että niiden alkukehitys on poikennut rajusti nuoremmista ”hyvin hoidetuista” männiköistä. Erilaisia harsintajätemetsiä ja kaskimaille ilman perustamistoimenpiteitä nousseita puustoja, mitä sittemmin on harvennettu. Ehkäpä metsiä voisi myös rauhoittaa totaalisuojelun ohella.
Erikoisen hyvälaatuisen mäntytukin kasvattaminen vaatii hitaan alkukehityksen. Pari vuotta sitten kaadoin tulevia nikkarointitarpeita varten 1,6 kuution petäjän, joka oli ensimmäiset 40 vuotta kasvanut reilun millin lustoa, mutta tämän jälkeen oli kasvu kiihtynyt omt-pohjan mahdollistamana ja reilun sadan vuoden iässä oli paksuutta rinnankorkeudella nelisenkymmentä senttiä. Päällisin puolin oksatonta tyveä oli kuuteen metriin asti ja tältä osalta sahatuissa lankuissa ytimen tuntumassa olevat oksat ovat paksuudeltaan lyijykynän luokkaa.
Jos metsien käyttöä halutaan tehostaa, niin avainasemassa olisi nuorten metsien laiminlyöntien korjaaminen. Valtakunnassa on valtavasti hoidon osalta heitteille jätettyjä uudistusaloja, jotka ovat heikosti tuottavia puuntuotannon kannalta ja yhdentekeviä luonnonsuojelun näkökulmasta.
Olen sitä mieltä, että tehostamalla metsänhoitoa jo ennestään metsätalouskäytössä olleilla alueilla, saataisiin enenevässä määrin puuta teollisuudelle. Samalla luontoarvoiltaan arvokkaita alueita voitaisiin suojella. Nykymeininki on resurssien haaskausta: Tukkimetsät lahoavat pystyyn, kunnes ne ehkä avohakataan, ja sitten palsta jää oman onnensa nojaan. Tappio niin puuntuotannolle kuin luonnonsuojelulle.
Sitten käytännön puolta. Muutamat tasaisten maiden hankintapuut ajelin 2000-luvun alussa Massey-Ferguson 135:lla. Koneen ja kärryn leveys on 165 cm, joten tasaisella maalla 180 cm ”hotu” riitti mainiosti. Peltokoivikoilla ei montakaan puuta tarvinnut uran avaamisen takia kaataa, paitsi muutamat kaarteissa. Puiden paksuunnuttua sittemmin ei enää oikein saa selvää, mistä välistä sitä on sopinut aikoinaan ajamaan.
Palstat alkaa olla uudelleen harvennustarpeessa, ja urat on suunniteltava ”puhtaalta pöydältä”. Nyt pitää kaataa hyviäkin puita niiden väkisin osuessa uralle, jättäen vähemmän hyviä puita uran reunaan pystyyn. Mikä vahinko! Koneellisen hakkuun näkökulmasta palstat ovat sinänsä selkeitä, ettei vanhoja uria tarvitse yrittää hyödyntää, vaan uraverkoston voi tehdä kuten haluaa.
Enimmäkseen hankintaensiharvennuspuut on ajatettu maataloustraktorimiehillä. 3 m levyinen ura on riittänyt ainakin pienemmänpuoleisille koneille.
Hankaluutena on ollut se, kun ei ole ollut varmuutta, kuka tulee ajamaan. Pienempi kone on ketterä, mutta maavara on pieni, isommat koneet päin vastoin. Aktiiviset viljelijät päivittävät koneitaan isompiin ja leveydet alkavat olla samaa luokkaa, kuin varsinaisilla metsätraktoreilla. Iso traktori-perävaunu-yhdistelmä häviää kuitenkin mm. ketteryydessä alunperin puunajoon tehdyille koneille. Siinä jos vaikka peili särkyy ahtaan uran takia, menee sen savotan katteet ajomieheltä.
Ajourien leveydestä keskusteltaessa pitää muistaa, että uraleveys ei ole mitenkään yksikäsitteinen asia. Ainanakin kaikki hakkuita tehneet varmasti tietää, että yleensä ne puut eivät ole sopivasti suunnitellun uran kahta puolta rivissä ja kaiken lisäksi parhaat puut yleensä tuntuvat jäävän uralinjalle.
Yleisesti (mm. Metsäkeskuksen valvonta) uraleveys mitataan ns. slu-menetelmällä, missä uran suuntaiselta 10 metrin tarkastelujaksolta mitataan (oletettuun) raiteiden keskilinjaan nähden kahta puolta lähin puu, ja uraleveys on näiden etäisyyksien summa. Käytännössä uraa reunustavien puiden etäisyys voi olla vaikka kuusi metriä joka kohdassa samalla kun tällä menetelmällä mitattu uraleveys olisi neljä metriä. Uraleveys ei siis ole keskiarvo, vaan kuta kuinkin uran ”sisämitta” koneen ohjautuvuuden ja tilantarpeen mukaan.
Uran puuntuotannollinen leveys taas on ura-aukon verottaman puuntuotannollisen alan määrä, eli jos vaikka 5 metrin välein sattuu kahtapuolta uraa kasvamaan puut, joiden juuret ja latvus käyttävät kasvuresurssit 2,5 metrin etäisyydeltä, uraleveys on tässä kohta 0. Uraleveyden mittausmenetelmiä on muitakin.
Kyllähän taimikoissa evästä hirville riittää, se on selvä asia. Vaikka kuusta istuttaisit, niin sinne siemensyntyistä koivua tulee hirvien syötäväksi.
Vaan mikä olisi hirvien määrä silloin, jos hukkia liikuskelisi muun ravintoketjun määräärittelemän ekologisen lokeron puitteissa; jos molempien kantoja ei raskaalla kädellä säädeltäisi, kuten nyt?!
Jos puuntuottajilla olisi omaisuutensa puolesta samanlainen vauhko päällä, kun metsästyskoiraharrastahilla, niin nyt käytäisiin keskustelua laajamittaisesta hirvien salakaadosta.
Ymmärrän toki metsästäjiäkin. Suurpetokanta on ollut satakunta vuotta alhaalla ja koirien kanssa on voitu metsästää.
Tilanne on muuttunut, kun saloille on ilmaantunut koirien kanssa tasavertainen kilpailija. Tapetaan sudet ja karhut, niin koirat eivät ole vaarassa ja riistaeläinkannan tuoton voi metsästäjä korjata.
Viestiketjussa on pohdittu susi- ja hirvikannan vuorovaikutusta. Itse olen pohtinut sitä, että jos olisi riittävän iso alue rajattavaksi metsästysvapaaksi, ja missä toimisi luontainen dynamiikka ravintoketjujen suhteen; mihin tasoon esimerkiksi näätä- ja kettukanta asettuisi? Suurpedot ehkä pitäisivät hirvi- peura- ja kauriskannat sopivalla tasolla ja pienemmät pedot tasaisi myyräkantoja.
Tuskin olen väärässä, jos väitän, että nykyinen metsästäjien harjoittama ”Riistanhoito” tarkoittaa käytännössä saalismahdollisuuksien edesauttamista ”hoitamalla” petokannat riittävän alas, jotta metsästettävää riittää.
Ja jollain oli huoli vapaana juoksentelevien kotikissojen puolesta. Toinen ääripää on, että kissa elää 15 neliön kerrostaloyksiössä turvallista elämää ja joskus kuolee vanhuuteen tai masennukseensa. Vaan kyllä jos kissan luonteen mukaista elämää ajatellaan, niin luonnollinen tapa lienee juoksennella vapaana aikansa ja lopulta päätyä esmes ilveksen kynsiin.
Sama tilanne tuntuu olevan tälläkin suunnalla. Leimikoita on tehty, mutta tarjouksia ei tule omasta aktiivisuudesta huolimatta. Yleisluontoista sidosryhmäpostia kyllä tulee, miten kauppa käy vilkkaana ja ostohalut on kovat.
Teollisuushan on huutanut jo ties miten pitkään, että maassamme vallitsee puupula. Sillä verukkeella ryssänpuuta enenevässä määrin tuotiin. Siinä kun kotimainen isäntä peräänkuulutti yhteiskuntavastuuta, niin markkinatalouden lakeihin vedottiin! Vaan kun energiapuu alkoi kilpailla hinnassa sellupuun kanssa, niin siinä vaiheessa oli markkinatalouden periaatteet jo unohtuneet: sellunteolla saavutetaan kovempi jalostusarvo.
Ja sama tuntuu pätevän työvoimaan: siitä on huutava pula. Oliko se nyt Maaseudun Tulevaisuudessa, kun oli juttu aiheesta. Katoin hiljattain MOL:n sivuilta metsäkoneenkuljettajien avoimet paikat: peräti kymmenen koko valtakunnassa avoimena. Jos oletetaan, että ketjussa on kaksi konetta ja kahdessa vuorossa painetaan töitä, niin kaksi ja puoli ketjua olis vailla ajajia.
Sikäli kun olen ymmärtänyt, niin tuo viestiketjussa mainittu pystykauppojen 10 €/motti hintaero myöhemmän harvennuksen ja avohakkuun välillä on vallitseva ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa. Olen myös kuullut yksittäisiä tapauksia siitä, että yksityisillä sahoilla ei myöhempien harvennusten/poimintahakkuiden ja avohakkuiden välillä tukilla hintaeroa ole.
Avohakkuutukille maksettava hintalisä perustunee kahteen seikkaan: korjuukustannukset ja puun laatu. Avohakkuilla korjuukustannukset ovat pienemmät -> puusta voidaan maksaa parempi hinta ja puun laatu on keskimäärin parempi -> parempi hinta (kun yleisesti laadusta ei hintalisää makseta). Lisäksi avohakkuuleimikot ovat yleensä selväpiirteisiä ja puumäärältään runsaita kohteita, jolloin yleiskustannuksien osuus jää pienemmäksi, ts. mm. ostomiehelle koituu vähemmän vaivaa per hakattu motti.
Laskeskelin joskus varsinaisten korjuukustannusten eroa runsaspuustoisella harvennuksella ja päätehakkuulla. Oletuksena oli, että harvesterin käyttötuntikustannus on 100 euron kieppeillä. Vaihtelu on tietysti suurta, mutta jos päätehakkuulta lähtisi 50 mottia tunnissa, olisi hakkuukustannus 2€/m^3. Ajokoneen tuntihinta on ehkä 80 €:n tuntumassa, joten karkeasti arvoiden korjuukustannus on alle 5 €/kuutio päätehakkuulla Etelä-Suomessa. Metsätilastollisesta vuosikirjasta varmaan löytyy jo viime vuodelta ajankohtaiset ja keskimääräiset hinnat.
Oletetaan, että hakkuun tuottavuus putoaisi järeäpuustoisella harvennus/poimintahakkuupalstalla puoleen tästä ja ajon neljänneksen. Karkeasti arvioiden korjuukustannuksen nousu olisi kolmen euron tuntumassa. Tietysti keskimäärin voi leimikon koko laskea avohakkuilta harvennuksille, mikä tuo erinäisiä lisäkustannuksia.
Yleinen 10 euron hintaero tuntuisi tämän laskelman valossa olevan aika kova, jos tuota perustellaan pelkästään korkeammilla korjuukustannuksilla. Mitä sanoo palstan motomiehet?