Käyttäjän Burl kirjoittamat vastaukset
-
Hyvä lisäys Horjumattomalta. Laatuluokka putoaa, kun poikkileikkauksessa vioitusta löytyy, vaikka se olisi vain ytimen ympärillä. Samalla vyöhykkellä on myös puun biologian kannalta välttämättömät oksat aikanaan kylestyneinä ja tämän ympärillä oksaton vaippa. Jalostusarvon kannalta varsinkin sorvattaessa tämä osa on joka tapauksessa tärkein. Varttuneessa puussa kärpäset kai siirtyy puusta pois tyvitukin mitan yläpuolella ja pintaosa säilyy virheettömänä.
Olisi mielenkiintoista tietää erikoiskoivujen ostajien kommentteja asiaan. Estimoiko latvusrajan sijainti rungon pintaosien laatua kärpäsvioitusten suhteen? Onko asiaa tutkittu tarkemmin esim. Metlan toimesta?
Jos ajatellaan vaikka hihavakiolla, että kärpänen kulkisi puussa pystysuunnassa viisi metriä, niin siinä vaiheessa, kun elävä latvus alkaa puussa 10 metrin korkeudella, olisi viisi metriä tyvellä vioitusvapaata aluetta tästä kasvuvaiheesta eteenpäin. Jos latvussuhde on 50%, niin etelän viljelykoivikoissa tällöin puu olisi 20 metriä pitkä ja koivun havupuista poikkeavan runkomuodon ja tyven karsiutumisen edellytyksenä olevan kasvatustiheyden huomioon ottaen rinnankorkeudelta noin 18 cm paksu (vaihtelua tietysti on paljon).
Jos puu lyödään nurin 32 cm paksuna, 56 % rungon poikkileikkauksesta on virheetöntä. Kehältä pitää ottaa ensin kuori pois ja sitten sorvata pölli suoraksi, ennen kuin tasaista viilua alkaa tulla ja ytimen ympärille jää purilas. Jos edelleen pohditaan, että keskimääräinen vanerilevy voisi olla vaikka 12 mm paksu, missä on yhdeksän viilua ja riittää, että pintaviilut ovat virheettömiä, ja toisaalta myös tyvitukin yläpuolelta tulee oksaisia vaneritukkeja yksi tai useampi, niin näillä eväillä peltokoivikosta saisi paksuudeltaan keskimääräistä vanerilevyä huippulaadun pinnalla. Vaan ei parhaimpia vientilaatuja.
Kärpänen käyttäytyy niin, että alkukesästä se hyökkää puuhun, sitten taivaltaa nilassa maata kohti ja aikanaan ampaisee ulos puusta. Koska hyönteinen iskeytyy elävän latvuksen osalle ja pystysuunnassa edetty matka on jokseenkin vakio, tyven osalla kärpäsen aiheuttamat vauriot pienenee puun varttuessa. Isossa puussa latvus on korkealla ja sieltä on pitkä matka alas ja tyvitukin pintaviilu säilyy hyvänä.
Lähetin Lukioiden kuviin kaksi kuvaa ilmeisesti jonkun elukan vikuuttamasta kuusesta (julkaistaneen lähipäivinä). Toinen on lähikuva samasta vauriosta, mistä toivottavasti pystyy tekemään tarkempaa arviota vahingonaiheuttajasta ja tavasta, millä se on tehty.
Metsänomistajana minulle on jokseenkin yhdentekevää, tekeekö hirvet nuo tihutyöt sarvillaan vai hampaillaan. Jos jäljet viittaa siihen, että nälissään syövät talvella kuusien kuorta, niin se tietysti viittaa ylisuureen hirvikantaan ja asiassa on ehkä jo eläinsuojelullinenkin puoli mukana. Harmillisinta on, että herkimmin noita vaurioita näyttää ilmaantuvan parhaassa kasvussa oleviin viljavien maiden punakylkisiin kuusiin, missä oksia on tyvellä harvassa ja varmaan haitta-aineita niukemmin.
Pari vuotta sitten oli hiljattain ensiharvennetun kuusikkokuvion yhdeltä kulmalta kuorittu noin 80 % rungoista. Pikkuisen säälitti tehdä liki hehtaarin avohakkuuleimikko parhaassa kasvussaan olevaan nuoreen kuusikkoon, mutta kun laho on tarttunut ja tyvitukki mekaanisen vaurionkin takia pilalla, niin järkevät vaihtoehdot vähissä.
Karsinnan kannattavuudesta juuri ruskotäpläkärpäsen takia en tiedä ja lisäksi oksat on kuitenkin sen verran paksuja normaalitiheyksillä viljellyissä koivikoissa, että ”viikset” jää koivun kylkeen karsinnankin jälkeen. Kuusikon seassa kasvaneiden huippurunkojen pintahan on jo nuorena sileä.
Vanhan kemeran aikana tuen määrä oli ihan kohtuullinen huomioon ottaen kuivien koivunoksien karsinnan vaivattomuuden ja työmäärähän ei ole lisääntynyt, vaikka tukea ei enää saakaan. Jos päivässä pudottelee kuivat oksat hehtaarin alalta, niin itse ainakin teen sitä ihan huvikseni verrattuna vaikka männyn pystykarsintaan, jossa mahdollinen tuottokin realisoituu vasta vuosikymmeniä koivikkoa myöhemmin.
Tarkkaa selkoa kuvasta ei saa, mutta enempi vaikuttaisi hampailla aiheutetulta.
Monessa muussa maassa saman tilanteen vallitessa olisi vääryyttä kokevat ehkä ottaneet oikeuden omiin käsiinsä ja tarttuneet kivääriin. Suomessa asia nyt yritetään ratkaista puhumalla. Asiasta valittaminen internetin keskustelupalstalla tietysti ei ehkä ole tehokkain tapa tavoitellun lopputuloksen saavuttamiseksi, mutta kun muillakaan laillisilla ja rahallisesti kannattavilla keinoilla ei korjausta asiaan saada, niin vaihtoehdot on vähissä.
Tupla pois.
Jos asiaa lähdetään semi-analyyttisesti pohtimaan, niin sanoisin seuraavaa: Keppikarsinassa tulee aina vastaan äskeittäin kuolleita oksia, jotka eivät ole vielä riittävän kuivia/kovia/lahonneita katketakseen nätisti. Näiden sekä paksumpien ja kovien oksien kohdalla on vaarana, että katkeamiskohdassa, missä kylestyminen on jo alkanut, on vaarana, että katkeamiskohdassa kuori vaurioituu, ja yleiset koivun karsintaohjeet pätevät. Kesällä puu parantaa haavansa aktiivisesti ja talvella tehdyn karsinnan jäljiltä kevätahava kuivattaa haavan. Helposti irtoavia oksia varmaan voi karsia läpi vuoden riskittä. Pakkaskelillä oksat myös katkevat helpoimmin. Näin ollen sanoisin, että kuten mäntyjä: kevättalven pakkaskeleillä, kun hanki haittaa muita metsätöitä ja samalla auttaa ylettämään korkeammalle rungolla.
Varmaa tietoa ei ole, mutta mielikuva on, että hyväkasvuisista kuusista voi yksittäisiä oksia katkoa ilman ihmeempää riskiä ainakin kesällä tai talvella. Lumi katkoo yksittäisiä ja hakkuissa katkeilee runsaastikin oksia talvisaikaan. Joulupuuviljelmilläni kesäaikaan leikattuja ja tyvikarsittuja puita on tullut viipaloitua myöhemmin juuri mahdollisen lahon selvittämiseksi, eikä mitään lahoon viittaavaa ole vastaan tullut. Sitä vastoin eräällä hakkaamallani ensiharvennuspalstalla oli edellinen isäntä jostain syystä pystykarsinut kaikki puut, ml. kuuset metrin korkeuteen ja heikompikasvuisissa kuusissa oli tyvileikkoon asti yltävää värivikaa/lahoa koko leikkauksen alalla.
Puunkorjuun käsitteistön etymologiaa olen minäkin pohtinut. Hakkuu – alkujaan todellakin kirveellä hakkaamista, sittemmin sahaamista jne. Nyanssina; ”moton” ”kouran” oikea nimihän on hakkuulaite, eli vanha käsitteistö kantaa pitkälle nykyteknologian tuotoksiin asti. Samoin leimikko: ennen vanhaan metsänhoitajat leimasivat kaadettavat puut ennakkoon, nykyään saman tekee motokuski ammattikoulupohjalta ilman ennakkoleimausta. Palsta viittaa alkujaan yhdelle savottamiehelle rajattuun työmaahan, nykyään vapaammassa merkityksessään yhteen metsätilaan tai Maanmittauslaitoksen käsitteistössä saman tilan spatiaalisesti erillisiin osiin. Motti on alkujaan pinokuutiometri, ja nykyäänkin puhutaan halkomoteista, mutta termillä viitataan myös kiintokuutiometreihin.
Mielestäni vakiintuneet käsitteet ovat hyviä ja käyttökelposia, vaikka maailma olisikin muttunut. Suotta niitä ryhtyä muuttamaan ilman perustavanlaatuita tarvetta. Samalla metsäkulttuuriperintö säilyy vahvempana, kun vanha sanasto elää edelleen ja sen alkuperäiset merkitykset säilyy mielessä!