Tästä aiheesta on palstalla keskusteltu monta kertaa aiemminkin, pääsemättä yhteisymmärrykseen. Oma käsitys on, että homma saattaa onnistuakin, mutta epävarmuustekijöitä on monta. Ensinnäkin alikasvoskuusikon olisi oltava tervettä – no, omilla mailla ne ovat olleet terveitä, mutta ilmeisesti aina ei ole näin. Karkeasti ottaen alikasvoskuusten latvakasvainten ollessa 15 cm ennuste on hyvä, 10 cm kohtalainen ja jos 5 cm, kannattaa ehkä hylätä ajatus.

Toinen keskeinen juttu on korjuu. Olisi saatava semmoinen motokuski ja kone, joilta homma onnistuu. Kokemus on osoittanut, että on olemassa tekijämiehiä ja sitten niitä, jotka eivät edes yritä. Kerran sattui niin, että hakkuu meni nappiin, mutta ajokonekuskille ei ollut tieto välittynyt alikasvoksen säästämistavoitteesta ja taimikko meni luvattoman aukkoiseksi.

Äsken kävin tarkastamassa kaksi vuotta sitten uudistettuja kuvioita. Mukaan sisältyy 0,2 ha alikasvoksesta uudistettua kuusikkoa. Hakkuuta seuraavana kesänä näytti perin surkealta puuston yleisilme, mutta odotetusti nyt puskevat väkevän vihreää neulasta ja latvukset venyvät.

Tällä savotalla sattui niin, että työmaan aloittanut kuljettaja ei ollut lukenut korjuuohjetta läpi. Mainitsin toiveen alikasvoksen säästämisestä paikalle päästyäni ja tieto tuli yllätyksenä kuljettajalle. Suurta vahinkoa ei ollut päässyt tapahtumaan, sillä aloitti vt-pohjalta parin hehtaarin uudistusalalla. Alikasvoksen säilyttäminen onnistuikin sitten ihan hyvin – tosin uudistusalan raivuulla niitin kuukauden päästä männynkasvumaalta näreet nurin. Se sapettaa, että aamuvuoroon tullut kaveri ei ollut myöskään korjuuohjeeseen perehtynyt ja oli pari tuntia ehtinyt tehdä tuhojaan rinteen korpipohjaisessa alareunassa jota sitten pääsin istuttamaan.

Ei ole mahdotonta, että koivikon alle syntyisi mäntyalikasvos, joskin harvinaista se on. Eräältä tilalta on ilmakuva 50-luvulta, missä näkyy omenapuuasennossa oleva vanerikoivikko mt:llä (minkä perimätieto vahvistaa). Nyt paikalla on tukkipetäjikkö, joka on mitä ilmeisimmin siemensyntyinen. Samalla tilalla on 22 vuoden takainen uudistusala, jossa puolentoista aarin kokoisen sästöpuukoivuryhmän alle on tullut verrattoman hyvälaatuinen männikkö – taidan hakkauttaa koivut nurin. Nimittäin koivuryhmä jätettiin pystyyn, kun olivat juuri kovimmassa arvokasvuvaiheessa ja säästöpuita on runsaasti kuviolla.

Sanoisin, että jatkuvan kasvatuksen metsiköiden oletetut tukkikertymät pitkällä aikajänteellä ovat sangen utopistisia. Olin metsälain uudistuksen aikoihin erään projektin puitteissa mittaamassa eri-ikäsrakenteisia metsiköitä, joita löytyi enimmäkseen Pohjois-Pohjanmaalta, missä jatkuvaa kasvatusta on tehty vanhankin lain aikaan. Ts. osaaminen menetelmän käytössä lienee siellä yleisesti ottaen vahvinta valtakunnassa.

Osoittautui, että hakkuissa tukkiprosentit ovat olleet keskimäärin n. 50 % luokkaa. Kun puusto on järeää ja hakkuutapa lähinnä yläharvennus, päästään kovempiin tukkiprosentteihin, mutta vastaavasti toisinaan hakattava puusto saattaa olla esimerkiksi lähinnä kuitupuukokoista koivua, jota hakataan kuusikon päältä.

Puuston rakenteen säilyminen samanlaisena yli ajan  on äärimmäisen vaikeaa saada toteutumaan käytännössä, jos samalla halutaan pitää metsä tuottavana. Toki ehkä jossain korpisuolla voi onnistuakin, mutta yleensä tavoiteltaessa peitteellistä metsänkasvatusta lienee viisasta laajentaa tarkasteluperspektiiviä niin, että sallitaan harvemman metsän vaiheet, jolloin esimerkiksi koivu pääsee uudistumaan. Mikä sitä paitsi on luonnollisen sukkessiodynamiikan mukaista.

Tilastoja silmäilemällä havaitaan, että tasarakenteisessa kasvatuksessa tukkiprosentti kiertoajalla on samaa luokkaa, n. 50. Molemmissa menetelmissä kun syntyy runkoja, jotka eivät tukkipuun mitta- ja laatuvaatimuksia täytä. Poiketen harsintahakkuusta myös kuitupuurunkoja on hakattava, kun poimintahakkuu tehdään vastuullisesti, tulevia hakkuumahdollisuuksia silmällä pitäen. Ja kaiken kaikkiaan menetelmä vaatii huomattavasti vahvempaa osaamista, kuin periaatteiltaan yksinkertainen tasaikäiskasvatus – suunnittelusta suorittavaan työhön.

Myöskään pystypuustoon sitoutuneen hiilen määrän kannalta eri-ikäismetsätalous ei ole mikään ylivertainen menetelmä. Kun menetelmässä pohjapinta-ala vaihtelee suunnilleen 10 – 20 m^2 / ha välillä, (jotta jatkuva uudistuminen voi toteutua), on puuston määrä hehtaarilla maan pohjoisosaa lukuun ottamatta keskimäärin n. 120 – 130 m^3. Kuinka ollakaan tämäkin vastaa tasarakenteisten metsien keskimääräistä  puuston määrää.

Maaperän hiilivarasto saattaa säilyä peitteellisessä metsätaloudessa kovempana, kun uudistushakkuun myötä kuntta ei pääse hajoamaan. Toisaalta tämä sitoo ravinteita humukseen, mikä verottaa puun kasvua. Luonnonmetsähän palaa aika-ajoin, ehkä 30 – 500 vuoden välein, jolloin ravinteet vapautuu ja kasvupaikan resurssit menevät uusjakoon.

Sanoisin, että kovimpiin tukkiprosentteihin päästään Etelä-Suomen viljavien maiden maannousemasta vapaissa istutuskuusikoissa seuraavalla kaavalla: 1) taimikko perustetaan pikkuisen suosituksia harvempana, rkl n. 1600 2) metsikkö harvennetaan kerran, hakaten 700 kpl 90 litran runkoja hehtaarilta 3) pystyynjääneet 900 puuta saavuttavat 700 litran keskijäreyden ja 90 % tukkiosuuden avohakkuuseen mennessä.

Itselläni on yksi korpisuopohjalla oleva hehtaarin kuusikkokuvio, jossa puusto oli valmiiksi erirakenteista ennen kevättalvella toimitettua harvennusta, jonka teetin poimintahakkuuna. Homma meni nappiin, korjuuvaurioita ei ole käytännössä yhtään ja metsikön yleisilme on puustoinen: tietyissä piireissä pahamaineisen hakkuutavan havaitseminen edellyttää kantojen tarkastelua. Pystyyn jäi punakylkisiä kuusia ja jokunen tyvikoivuaihio, nuorennos nousee väkevänä.

Vaan useimmiten poimintahakkuiden jälki taitaa muistuttaa lähinnä harsintahakkuuta. Tämä tuskin on menetelmän eduksi: jos tehdään samat virheet kuin 100 vuotta sitten, saattaa ennen pitkää seurauksena olla vastaava raju korjausliike kurssissa, mikä kuutisenkymmentä vuotta sitten nähtiin.

Vastaan aiheen vierestä.

Nykyään on nohevan kaverin vaivatonta ryhtyä ns. kevytyrittäjäksi. Firmaa tai edes toiminimeä ei tarvitse perustaa. Tämmöisen laskutuspalvelun tarjoavia organisaatioita on paljon, Op-ryhmästä pikkutoimijoihin. Sinällään yksinkertainen, mutta äkkinäiselle työläs kirjanpito ulkoistuu kohtuullista korvausta vastaan. Työn tekijä naputtelee atk:lla laskun, jonka asiakas saa. Maksuliikenne kulkee laskutusfirman kautta, se vähentää lakisääteiset kulut yms. ja tekijä saa palkan tililleen.

Itse en palkkaisi ketään suoraan nykyään. Yksinyrittäjäksi ryhtyminen on niin helppoa, että jos kynnys tekijällä siihen on liian korkea, kertoo tämä oma-aloitteisuuden puuttesta, mikä yleensä on huono merkki.

Viitisentoista vuotta sitten ja vajaa 10 vuotta sitten perustetut viljelmät voivat hyvin. Hoitoleikkauksia on tehty vuosittain ja monilatvaisuus on tuntunut ajoittain korjaamattomalta: kolmekin latvakandidaattia pyrkii talvipakkasen näivettämän entisen pääverson virkaan. Valitsemalla niistä yhden kasvatettavaksi, leikaten kylmästi muut, tammi löytää jälleen latvansa ja hämmästyttävän hyvin runko oikenee. Metsikköjen kasvaessa pituutta hallariski pienennee ja saattaahan siellä olla yksilöitä, jotka eivät kestä olosuhteita.

Koivun suhteen pitää olla tarkka: koivu kasvaa nuorena pituutta enemmän, kuin tammi. Vaarana on, että koivu menee tammesta ohi, tammet jäävät alikasvosasemaan, jonka myötä hirvet tuhoavat tammet.

Puut on suojattava ensin myyriltä, sitten jäniksiltä ja lopuksi hirviltä. Tulevana kesänä nostetaan tyvillä olleita 120 cm korkeita verkkosuojuksia vanhemmalla viljelmällä noin metrillä ylöspäin. Tyvet jo kaarnoittuu, mutta ylempänä kuori on ohutta. Maistuu hirville, vaikka pihapiirissä on viljelmät. Osan puista jo tärvelivätkin.

Kokemusta ei ole kysymyksen esittäjän kuvaamasta tilanteesta, joten vastaan aiheen vierestä.

Minun puolesta kuivatkoon Jean S suonsa, jos niin parhaaksi näkee. Suonkuivaus tänä päivänä on lähestulkoon yhtä mahdotonta, kuin löytöretkeily ja uusien mannerten löytäminen, mutta juuri sen takia erikoisen hienoa saavutuksena!

Kyllä pitää olla kova into metsänkasvatukseen, jos lakia haluaa kiertää muuttamalla metsän pelloksi! Vanhan metsälain aikaan tällä konstilla sai keskenkasvuisen metsän avohakattua. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen luottamus metsien käytön suhteen on ollut suhteellisen vahva tähän asti, enkä lähtisi itse etsimään porsaanreikiä harmaalle alueelle sijoittuviin puuhiin. Normaalihakkuille ei tarvita lupaa, ilmoitus riittää. Toivoisin saman linjan jatkuvan. Ja sama koskee myös sertifiointia, kikkailu ei välttämättä ole viisasta.

Vähäpuustoiset nevat osaavat olla hirmuisen puuntuotospotentiaalin omaavia soita. Toisin on rämeillä. Puu ei rahkasammalessa kasva. Nevalla typpeä on turpeessa kovasti, mutta ylenmääräinen vesi estää puunkasvun.

Hiilensidonnan ja kasvihuonekaasupäästöjen kannalta tilanne on perin monimutkainen, kun soita on monenlaisia. Kasvava turve sitoo hiiltä, mutta tietyt luonnontilaiset suot vapauttavat metaania, mikä on ankara ilmastonlämmittäjä. Toisaalta käytännössä kaikki Suomen geologisesti nuoret, luonnontilaiset suot sitovat hiiltä turpeen kasvaessa. Pintaan syntyy uutta turvetta vuosittain noin yhden senttimetrin vuosivauhtia ja syvemmältä se hajoaa, mutta veden alla perin hitaasti. Kun turvekerros on kasvanut niin paksuksi, että sen lahoaminen (tai mätäneminen) on samaa luokkaa kuin uusi kasvu pinnassa, nettohiilensidonta loppuu. Koska kaikki valtakunnan suot ovat muodostuneet viime jääkauden jälkeen, hiilivuossa tasapainotila koittaa vasta tuhansien vuosien päästä.

Turve siis karkeasti tarkastellen kasvaa pinnalta sentin vuodessa, mutta tiivistyy syvemmältä, jolloin nettopaksuuskasvu on noin yhden millimetrin vuodessa. Paksuimmat turvekerrokset Suomessa ovat kymmenen metrin suuruusluokkaa ja näillä on ikää kymmenisen tuhatta vuotta.

Kun suo ojitetaan, turve alkaa painua kahdesta syystä. Kun vedenpinta laskee, vedenpaine häviää ja turve alkaa tiivistyä. Samalla turpeen nopea lahoaminen käynnistyy ja suon pinta painuu. Tiivistymisestä johtuva painuminen on nopeinta ojituksen jälkeen ja hidastuu joko vedenpinnan yläpuolella olevan turvekerroksen tiivistyttyä tai ohutturpeisilla soilla koko turvepatjan painuttua kasaan. Ohutturpeisilla soilla lahoaminen jatkuu nopeasti, puiden ja muiden kasvien juuret tavoittavat kivennäismaan ja suo muuttuu kankaaksi. Paksumpiturpeisilla mailla taas suonkuivatusmetsänhoitaja ryhtyy suunnittelemaan kunnostusojitusta. Rehevimmät suot ovat puuntuotannollisesti otollisimpia kohteita, mutta myös samalla turve lahoaa nopeiten.

Turve koostuu kuolleista kasvisolukoista, eli niiden kemiallinen koostumus on sama, kuin puuaineessa. Hihavakiolla arvioituna turpeen tiheys on noin 1/10 puuaineen tiheydestä.

Jos turve lahoaa yhden senttimetrin vuosivauhtia, tilavuutena tämä on 0,01 m * 10 000 m^2 = 100 m^3 ja puun tiheyteen suhteutettuna 10 m^3. Ts. jotta viljava suo metsätalouskäytössä yhtäisi edes plusmiinusnollatulokseen hiilitaseessa, pitäisi keskimääräinen vuosikasvu olla 10 kuutiometriä hehtaarilla. Siihen kyllä hyväkasvuinen metsä yltää, mutta ne puut pitäisi korjuun jälkeen jemmata ikuisiksi ajoiksi vaikka järven pohjaan. Puolet hakattavasta puusta kun on kuitua (=hiili vapautuu ilmakehään nopeasti), tukista puolet on kuorta, selluhaketta yms. (=kuten edellä), eikä saheistakaan kovin iso osa jää edes kymmeniksi vuosiksi rakenteisiin.

Luonnontilaisena se suo toimisi hiilinieluna, kerryttäisi sen 10 kuution puunkasvua vastaavan määrän hiiltä maaperään vuosittain. Tämän laskelman pohjalta suon ottamista metsätalouskäyttöön on vaikea perustella ilmastoeduilla.